Kaksi venettä oli veteen lykätty ja me menimme niihin. Me lauloimme ja
juttelimme. Korholma oli saarten takana, kesti hyvän aikaa soutaa sinne
ja pitkin matkaa me puhelimme veneestä toiseen. Tohtori oli pukeutunut
vaaleisiin kuten naiset; en ollut ennen nähnyt häntä niin tyytyväisen
näköisenä, hän tarinoi, hän ei enää pysytteleinyt mykkänä kuuntelijana.
Minusta tuntui siltä, että hän oli hieman maistellut ja oli iloisella
päällä. Kun saavuimme määrään, pyysi hän hetkeksi seurueen huomiota ja
lausui meidät tervetulleiksi. Minä ajattelin: kas Edvarda on valinnut
hänet isännäksi.
Sanomattoman rakastettavasti huvitteli hän naisia. Edvardalle oli hän
kohtelias ja ystävällinen, usein isällinen ja pedanttisen opettavainen
kuten sangen monasti muulloinkin. Edvarda puhui aikamääristä, hän sanoi:
"Minä olen syntynyt kolmekymmentä kahdeksan", ja tohtori kysyi: "Tuhat
kahdeksansataa kolmekymmentä kahdeksan?" Minun sanoessani jotain
kuunteli tohtori tarkkaavasti eikä pitänyt minua halpana.
Eräs nuori neiti tuli luo ja tervehti. Minä en enää häntä tuntenut, minä
en voinut häntä muistaa ja minä sanoin kummastelevani mitä hän nauroi.
Hän oli rovastin tyttäriä, minä olin seurustellut hänen kanssaan
kuivauspaikalla ja pyytänyt häntä käymään majassani. Me juttelimme
keskenämme vähän aikaa.
Kuluu parisen tiimaa. Minulla on ikävä, minä juon viiniä jota lasiini
kaadetaan, ja tuppaudun kaikkien pariin, hupsuttelen kaikkien kanssa.
Taas teen minä tyhmyyksiä, nämä puuhat ovat minulle outoja ja minä en
heti hoksaa miten vastaisin ystävällisiin sanoihin, tuon tuostakin puhun
minä sekavasti tai en kerrassaan vastaa mitään, ja olen siitä
harmissani. Tuolla ison kiven luona, joka meillä on pöytänä, istuu
tohtori ja seurustelee vilkkaasti.
Sielu! Mikä on sielu? sanoi hän. Rovastin tytär oli syyttänyt häntä
vapaa-ajattelijaksi; hyvä, eikös vapaasti ollutkin ajateltava?
Kuviteltiin että helvetti on talo maan sisässä ja paholainen
toimitusjohtaja, -- ei, majesteetti hän on. Häntä halutti puhua
apupitäjän kirkon alttaritaulusta: Kristus, juutalaismiehiä ja -naisia,
vettä viininä; hyvä. Mutta Kristuksella oli glooria päässä. Mikä on
glooria? Keltainen tynnyrin vanne kolmen hiuskarvan varassa.
Kaksi naisista löi kauhuissaan kämmeniään yhteen. Mutta tohtori pelasti
itsensä ja sanoi leikillä:
"Hirveitä sanoja, vai mitä? Myönnän kyllä. Mutta jos toistaa sitä tai
tätä viisi, kuusi kertaa itsekseen ja ajattelee vähän, niin kuuluu se jo
paremmalta... Saanko kunnian juoda arvoisain naisten kanssa!"
Ja hän rupesi polvilleen ruohikkoon noiden kahden naisen eteen eikä
pannut hattuaan päästä maahan, vaan piti sitä koholla ilmassa vasemmalla
kädellään ja joi lasinsa tyhjäksi kallistaen kaulaansa. Minuakin
ihastutti hänen taitavuutensa ja minä olisin tahtonut kilistää hänen
kanssaan, mutta hän oli jo juonut lasinsa tyhjäksi.
Edvarda katseli häntä. Tulin Edvardan lähitteille, minä sanoin:
"Leikitäänkö leskisillä tänään?"
Hän vähän vavahti ja nousi ylös.
"Muistakaa, ettemme sinuttele toisiamme nyt", kuiskasi hän.
En minä ollut sinutellutkaan. Minä lähdin muualle taas.
Kuluu jälleen tiima, päivä on pitkä, minä olisin jo kauan sitten halusta
soutanut kotiin yksin jos vain olisi ollut kolmas vene; Aesopus oli
kytkyessä majassa, se ehkä ajatteli minua. Edvardan ajatukset varmaan
liitelivät kaukana minusta, hän puheli miten onnekasta olisi saada
matkustaa pois täältä toisille seuduille, hänen poskilleen nousi polte
siitä aatoksesta, ja hän puhui virheellisestikin:
"Kukaan ei olisi enemmän onnellisempi kuin minä, jos kerran..."
"Enemmän onnellisempi", sanoo tohtori.
"Mitä?" kysyy Edvarda.
"Enemmän onnellisempi."
"En ymmärrä."
"Te sanoitte enemmän onnellisempi, ei muuta."
"Sanoinko? Suokaa anteeksi. Ei kukaan olisi onnellisempi kuin minä, jos
kerran saisin seistä laivalla lähdössä. Joskus kaipaan minä seuduille,
joista en itsekään tiedä."
Hän kaipasi pois, hän ei muistanut minua. Siinä seisoin minä ja näin
hänen kasvoistaan että hän oli unohtanut minut. No, mitäpä siitä; mutta
siinä seisoin ja näin sen itse hänen kasvoistaan. Ja minutit vierivät
niin surullisen verkkaan. Minä kysyin yhdeltä ja toiselta, emmekö
lähtisi jo kotiin, oli niin myöhä jo, sanoin minä, ja Aesopus oli
kytkyessä majassani. Vaan kukaan ei tahtonut kotiin.
Minä menin kolmannen kerran rovastin tytön puheille, minä ajattelin: hän
se on puhunut minun eläimen katseestani. Me joimme yhdessä; hänellä oli
värisevä ilme silmissä; ne eivät koskaan katselleet levossa, hän katseli
yhäti minuun.
"Kuulkaa, neiti", sanoin minä, "eikö Teidän mielestänne näiden seutujen
ihmiset ole samantapaisia kuin näiden seutujen lyhyt kesäkin? Ne on
häilyviä ja hurmaavia kuin sekin."
Minä puhuin kovalla, varsin kovalla äänellä, puhuin tahallani. Minä yhä
juttelin kovasti ja pyysin taas neitiä käymään luonani katsomassa
majaani. "Jumala siunatkoon Teitä siitä", sanoin minä hädässäni, ja minä
ajattelin jo itsekseni, että kai pitäisi keksiä jotain lahjaa hänelle,
jos hän mielisi tulla; minulla ei kai olisi muuta kuin ruutisarveni,
ajattelin minä.
Ja neiti lupasi tulla.
Edvarda istui muualle katsellen ja soi minun puhua miten halusin. Hän
kuunteli mitä seurassa puheltiin ja sukasi silloin tällöin sanan väliin.
Tohtori povasi nuorille naisille kädestä ja soitti suuta; hänellä
itsellään oli hienot, pienet kädet ja sormus sormessa. Minä tunsin
olevani tarpeeton seurassa, minä istuin kauan aikaa yksinäni jossain
kivellä. Päivä ehti vitaisilleen. Tässä sitä nyt istun ypöyksin kivellä,
tuumin itsekseni, ja ainoa ihminen, joka minut voisi kutsua tästä, ei
muista minua. Ja sekin on samantekevää.
Alkaa tuntua kuin olisin kovin hylätty. Keskustelu kajahteli korviini
takaa, minä kuulin että Edvarda nauroi; naurun kuullessani nousin äkkiä
ylös ja menin toisten luo.
"Vain hetkinen", sanoin minä. "Juolahti mieleeni tuolla istuessani, että
te ehkä tahtoisitte nähdä perhoskirjaani." Ja minä otin esiin
perhoskirjani. "Pyydän anteeksi, etten muistanut sitä ennen. Ettekö
tahtoisi olla hyvä ja tarkastella niitä, se ilahuttaisi minua, katsokaa
kaikkia kerrassaan, siinä on sekä punaisia että keltaisia perhosia." Ja
puhuessani minä seisoin hattu kädessä. Minä huomasin itse, että oli
hassua seistä hattu kädessä, sentähden panin minä sen kohta päähäni.
Ei kuulunut hiiskausta hetkeen eikä kukaan ottanut kirjaani. Viimein
ojensi tohtori kätensä tahtoen sitä ja sanoi kohteliaasti:
"Tosiaan, kiitoksia, katsellaanpas näitä vehkeitä. En ole koskaan
aavistanut, miten perhosia valmistetaan."
"Minä teen ne itse", sanoin minä ylen kiitollisena tohtorille. Ja minä
rupesin kohta selittelemään miten minä niitä tein. Se oli joutavan
helppoa, minä ostin höyhenet ja koukut; eihän niistä hyviä tullut, mutta
nehän oli vain minua itseäni varten. Kyllä niitä sai valmiitakin
perhosia ostaa ja ne olivat hyvin kauniita.
Edvarda katsahti välinpitämättömästi minuun ja kirjaani ja jatkoi sitten
jutteluaan ystävättäriensä kanssa.
"Täällä on aineksiakin", sanoi tohtori. "Nepä on kauniita höyheniä."
Edvarda kohotti katseensa.
"Nuo vihreät on kauniita", sanoi hän; "näyttäkääs minulle, tohtori."
"Ottakaa ne", huusin minä. "Voi, ottakaa, pyydän sitä vain tänään. Ne on
kaksi vihreää linnun höyhentä. Olkaa hyvä minua kohtaan, se on muisto."
Hän katseli niitä ja sanoi:
"Ne on sekä vihreitä että kultaisia, miten niitä kääntelee auringon
paisteessa. No kiitos, kun kerran haluatte antaa, niin."
"Kyllä, minä haluan ne antaa, kyllä", sanoin minä.
Hän pisti höyhenet povelleen.
Vähän ajan perästä antoi tohtori minulle kirjan takaisin ja kiitti. Hän
nousi paikaltaan ja kysyi eikö jo alettaisi tuumia kotiinlähtöä.
Minä sanoin:
"Lähtään, Jumalan nimessä, lähtään. Minulla on koira siellä kotona;
katsokaas, minulla näet on nyt koira, se koira on minun ystäväni, se
makaa ja ajattelee minua ja kun minä tulen kotiin, katsoo se etukäpälät
ikkunalla ja tervehtii minua. Päivä on ollut niin kaunis, pian se
päättyy, lähtään soutelemaan kotiin. Minä kiitän Teitä kaikkia."
Minä varroin etäämpää katsellen mihin veneeseen Edvarda menisi, ja minä
päätin mennä toiseen veneeseen. Yhtäkkiä kutsui hän minua. Minä katsoin
ihmeissäni häntä, hänen kasvonsa hehkuivat. Sitten tuli hän luokseni,
ojensi minulle kätensä ja sanoi hellästi:
"Kiitos höyhenistä... Mehän kai menemme samaan veneeseen?"
"Jos tahdotte", vastasin minä.
Me istuuduimme veneeseen, hän asettui minun viereeni, minun tuhdolleni,
ja kosketti minua polvellaan. Minä katsoin häneen ja hän vastasi minulle
kerran katseellaan. Hän teki minulle hyvää kun kosketti minua
polvellaan, minä aloin tuntea päiväni karvaudet palkituiksi ja minä
aloin jo tulla iloiseksi, kun hän yhtäkkiä siirtyi toisella tapaa
istumaan, kääntyi selin minuun ja alkoi puhella tohtorin kanssa, joka
istui perässä. Neljännestuntiin ei hän tiennyt minua olevankaan. Silloin
tein tekosen, jota kadun, jota en vieläkään ole unohtanut. Kenkä
irtautui hänen jalastaan, minä tempaisin sen ja nakkasin kauas veteen,
iloissaniko siitä, että hän oli lähelläni, vai sielun pakostako päästä
huomatuksi ja muistuttaakseni häntä siitä, että olin olemassa, -- en
tiedä. Se tapahtui kuin tuli, en ajatellut mitään, se vain pälähti
päähäni. Naiset kiljahtivat. Minä aivan kuin halvaannuin teostani; mutta
mitäs se auttoi? Tehty kuin tehty. Tohtori kiiruhti turvakseni, hän
huusi: "Soutakaa!" ja ohjasi kenkää kohti; heti tavoittikin soutumies
sen, juuri kun se oli vajoamassa veden kalvon alle; miehen käsivarsi
kastui kainaloon saakka. Sitten kajahti monikuoroinen hurraa molemmista
veneistä, koska kenkä oli pelastettu.
Minä olin hyvin häpeissäni, ja minä tunsin miten kasvoni vaihtelivat
väriään ja vääristyivät kun minä kuivasin kenkää nenäliinallani. Edvarda
otti sen minulta mitään virkkamatta. Vasta jonkun hetken päästä sanoi
hän:
"Enpä ole mokomaa nähnyt?"
"Niin, ettepä mokomaa", sanoin minäkin. Minä hymyilin ja röyhistin
rintaani, minä olin olevinani kuten olisin tehnyt kepposeni jostain
erikoissyystä, kuten siinä olisi jokin salaisuus. Mutta mikäpä salaisuus
siinä oli? Tohtori katsoi ensi kertaa halveksien minuun.
Kului hetki, veneet liukuivat kotia kohti, seurasta hävisi tukala tuuli,
me lauloimme, me lähenimme laituria. Edvarda sanoi:
"Kuulkaa, me emme ole juoneet viiniä loppuun vielä, sitä on vielä paljon
jälellä. Me laitamme vielä juhlat, uudet juhlat joskus, tanssitaan, me
panemme toimeen tanssiaiset meidän salissamme."
Kun tulimme maihin, tahdoin minä pyydellä Edvardalta anteeksi.
"Voi miten minä kaipaan takaisin majaani", sanoin minä. "Tämä on ollut
tuskallinen päivä."
"Onko se ollut Teille tuskallinen päivä, herra luutnantti?"
"Tarkoitan", sanoin minä kartellen, "tarkoitan, että olen ollut kiusana
sekä itselleni että muille. Minä nakkasin Teidän kenkänne veteen."
"Niin, se oli merkillinen päähänpisto."
"Anteeksi!" sanoin minä.