Riemu päihdyttää. Minä laukaisen pyssyni ja unohtumaton kaiku vastaa
vaaralta vaaralle, liitelee kauas yli meren ja kajahtaa yön valvoneen,
väsyneen ruorimiehen korvissa. Mistä minä iloitsen? Ajatuksesta, joka
pälähtää päähäni, muistosta, jostain metsän soinnusta, ihmisestä. Minä
ajattelen häntä, minä sulen silmäni ja seison liikkumatta polulla ja
ajattelen häntä, minä luen minuttien vierähtämistä.
Sitten minua janottaa ja minä juon purosta; nyt astelen lukien sata
askelta eteeni ja sata askelta taakse; nyt on jo aika, ajattelen minä.
Tuliko jotain väliin? Kuukausi on kulunut, kuukausi ei ole aika mikään;
mitään ei tullut väliin! Jumala tietää, miten tämä kuukausi on ollut
lyhyt. Mutta yötpä ovat monen monasti pitkiä, ja minä keksin kastaa
hattuani purossa ja kuivatan sitä jälleen, vain lyhentääkseni aikaani
odottaessani.
Minä laskin aikani öissä. Joskus tuli yö ja Edvarda ei tullut, kerran ei
hän tullut kahteen yöhön. Kahteen yöhön. Ei ollut tullut mitään väliin,
mutta minusta tuntui silloin kuten onneni ehkä olisi ollut
suurimmillaan.
Eikö niin ollutkin?
"Kuule, Edvarda, miten levotonta on metsässä tänä yönä? Supisee alati
mättäillä, ja suuret lehdet värisevät. Jotakin on tekeillä; mutta enhän
minä sitä tarkoittanut sanoa. Minä kuulen miten lintu laulaa harjulla,
se on vain tiitinen; mutta se on istunut yhdessä kohden kaksi yötä ja
kutsunut, houkutellut. Kuuletko tuota yksisointuista, yksisointuista
säveltä?"
"Kuulen minä. Miksi sitä kysyt minulta?"
"Joutenpäiten. Se on istunut siellä kaksi yötä. Tarkoitin vain sanoa
sitä... Kiitos, kiitos kun tulit tänä iltana, rakkaani! Minä istuin
täällä ja odotin sinua tänä iltana tai huomeniltana, minä tulin niin
hyvilleni, kun sinä tulit."
"Ja minäkin olen odottanut. Minä ajattelen sinua, minä olen koonnut
kätköön sen lasin sirut, jonka sinä silloin kaasit; muistatko sinä sitä?
Isäni matkusti viime yönä, minä en mitenkään voinut tulla, minun täytyi
laitella matkatavaroita ja muistutella häntä. Minä tiesin että sinä
kuleksit ja odottelit täällä metsässä ja minä itkin ja laitoin
tavaroita."
Mutta kaksihan yötä kului, ajattelin minä, mitä teki hän ensimäisenä
yönä? Ja miksi ei silmissään ole yhtä suurta iloa kuin ennen?
Kului tiima. Tiitinen vaikeni harjulla, metsä oli kuollut. Ei, ei mitään
ollut tullut väliin, kaikki oli ennallaan, hän sanoi minulle kädestä
hyvää yötä ja katsoi minuun rakkaasti.
"Huomenna?" sanoin.
"Ei, ei huomenna", vastasi hän.
En kysynyt syytä.
"Huomennahan meillä on se juhla", sanoi hän hymyillen. "Minä aioin sinua
yhtäkkiä yllättää sillä, mutta kun tulit niin onnettoman näköiseksi,
täytyi minun ilmoittaa sinulle kohta. Minä aioin kutsua sinua
kirjeellä."
Ja minun sydämeni keveni sanomattomasti.
Hän meni nyökäten hyvästiksi päätään.
"Kuulehan vielä", sanoin minä liikkumatta. "Miten kauan sitten sinä
kokosit ja kätkit ne lasinsirut?"
"Mitenkö kauan?"
"Niin, onko siitä viikko, kaksi viikkoa?"
"Ehkä kaksi viikkoa. Mutta miksi sinä sitä kysyt?
"Ei, nyt minä puhun totta, eilen minä ne kätkin."
Eilen hän ne kätki, vielä eilen oli hän ajatellut minua! No, ei mitään
hätää.