Kesäöitä ja tyyniä vesiä ja ikuisen hiljaisia metsiä. Ei huutoja, ei
jalan kapsetta teiltä, sydämeni täyttää kuin tumma viini.
Koit ja yöperhoset tulevat äänettömästi lennellen sisään akkunastani,
tulisijan hohteen ja lintupaistini tuoksun houkuttelemina. Ne
napsahtavat pehmeästi kattoon, liihoittelevat korvieni ohi niin että
minua vilu varistaa ja asettuvat valkealle ruutisarvelleni seinällä.
Minä katselen niitä, ne istuvat väristen ja katselevat minuun, siinä on
kehrääjiä, nävertäjiä ja koita. Minusta ovat jotkut niistä kuten
lentäviä keto-orvokkia.
Menen ulkosalle majasta ja kuuntelen. Ei ääntä mitään, kaikki unessa.
Ilma kimaltaa liihottelevia hyönteisiä, lekottavien siipien myriaadeja.
Tuolla metsän palteella on sananjalkoja ja ukonhattuja; sianpuola
kukkii, minä rakastan sen pieniä kukkasia. Ole kiitetty, jumala,
jokaisesta kanervan kukkasesta minkä näin; ne ovat olleet polullani kuin
pienet ruususet ja minä itken kun niitä niin rakastan. Jossakin
lähistöllä on ketoneilikoita, en näe niitä, mutta tunnen niiden tuoksun.
Mutta nyt yön hetkillä on yhtäkkiä puhjennut suuria, valkeita kukkia
metsään, niiden suut on auki, ne hengittävät. Ja pörröiset hämäräperhot
laskeutuvat alas niiden lehdille ja väristävät kasvin joka solua.
Minä kulen kukalta kukalle, ne on päihtyneitä, ne on päihtyneitä kukkia,
ja minä näen miten ne päihtyvät.
* * * * *
Kevyitä askelia, inehmon hengähdys, iloinen hyvää iltaa.
Minä tervehdykseen vastaan ja heittäydyn maan tomuun ja syleilen noita
polvia ja tuota kehnoa hamosta.
"Hyvää iltaa, Edvarda!" sanon minä vieläkin kerran, onnen kalvamana.
"Miten sinä rakastat minua", kuiskaa hän.
"Miten minä olen kiitollinen", vastaan minä. "Sinä olet minun omani ja
minun sydämeni ei hievahda kaikkena päivänä ja ajattelee vain sinua.
Sinä olet ihanin Jumalan maailmassa ja minä olen suudellut sinua. Usein
punehdun ilosta kun vain ajattelen, että minä olen suudellut sinua."
"Miksi olen minä sinusta niin rakas juuri tänä iltana?" kysyy hän.
Ja sitä oli hän niin lukemattomista syistä; kun minä vain ajattelin
häntä, niin tuli hän rakkaaksi. Tuo katse korkeasti otsalle kaartuvain
kulmakarvain alta, tuo tumma, armas iho!
"Kuinkasta et olisi minulle rakas", sanoin minä. "Minä käyskennellen
kiitän joka puuta siitä, että sinä olet terve ja reipas. Kerran kemuissa
oli nuori nainen, hän istui tanssin ajan toisensa jälkeen ja kaikki
antoivat hänen istua. Minä en tuntenut häntä, mutta hänen kasvonsa
saivat minut tunteisiin, ja minä kumarsin hänelle. Eikö? Ei, hän pudisti
päätään. Neiti ei tanssi? sanoin. Voitteko tajuta, vastasi hän että
minun isäni oli kaunis, ja minun äitini oli kaunotar, ja minun isäni
otti äitini myrskynpuuskassa. Mutta minusta tuli rampa."
Edvarda katsahti minuun.
"Istuudutaanpa alas", hän sanoi.
Ja me istuuduimme kanervikkoon.
"Tiedätkö, mitä ystäväni sanoo sinusta?" hän aloitti. "Sinun silmäsi
ovat kuin eläimellä, hän sanoo, ja kun katsot häneen, menee hän
suunniltaan. Hän sanoo, että tuntuu ihan siltä kuin koskettelisit
häntä."
Outo ilonväristys kävi läpi ruumiini tuon kuultuani, ei omasta
puolestani, vaan Edvardan, ja ajattelin itsekseni: Löytyy vian yksi,
josta välitän kovasti; mitä tuo yksi sanoo silmieni katseesta? Ja kysyin
häneltä:
"Kuka ystäväsi oli?"
"Enpäs kerro", hän sanoi. "Mutta se oli yksi niistä, jotka olivat mukana
saarella tuona päivänä."
"Vai niin, olkoon sitten."
Ja me puhuimme sitten muista asioista.
"Isäni matkustaa Venäjälle muutaman päivän kuluttua," sanoi hän, "ja
silloin minä järjestän juhlat. Oletko koskaan käynyt Korholmassa? Meillä
tulee olla kaksi koria viiniä; pappilan tytöt tulevat mukaan, ja isäni
on antanut minulle jo viinin. Ethän sitten katso häneen uudelleen,
ethän? Ystävätärtäni, vai? Mitä? _Ethän_? Tai en pyydä häntä ollenkaan
mukaan."
Ja enempää sanomatta hän heittäytyi intohimoisena kaulaani, ja katseli
minuun, tuijotti kasvoihini, ja hengitti raskaasti. Hänen katseensa oli
ihan musta.
Kavahdin ylös ja sanoin sekaisuudessani vain:
"Vai niin, matkustaako sinun isäsi Venäjälle?"
"Miksi nousit niin yhtäkkiä?" kysyi hän.
"Siksi kun on jo myöhä, Edvarda", sanoin minä. "Nyt sulkevat valkeat
kukat kupunsa, aurinko nousee, tulee päivä."
Minä saatoin häntä läpi metsän ja seisoin ja katsoin niin kauan kuin
näin miten hän meni; pitkän matkan päässä alaalla kääntyi hän ja huusi
hiljakseen: hyvää yötä. Sitten hän katosi.
Samalla hetkellä aukesi sepän talon ovi. Mies, jolla oli valkoinen
paidan edusta, astui ulos, katsahti ympärilleen ja vetäisi hattunsa
syvemmälle ohimolleen ja lähti kulkemaan tietä alas Sirilundiin.
Edvardan hyvää yötä soi yhä korvissani.