Joka päivä, joka päivä minä tapasin häntä. En salaa totuutta, minä
tapasin häntä mielelläni, niin, sydämeni lensi hänen lähitteilleen.
Siitä on nyt kaksi vuotta, nyt ajattelen sitä vain milloin haluan, se
seikkailu vain huvittaa ja kuluttaa aikaani. Ja mitä noihin kahteen
vihreään höyheneen tulee, niin kerronpa vähän ajan päästä niistä.
Meillä oli monta kohtauspaikkaa, myllyllä, tiellä, jopa majassanikin;
hän tuli minne vain tahdoin. Hyvää päivää! huusi hän aina ensin, ja minä
vastasin päivää.
"Sinä olet iloinen tänään, sinä laulat", sanoo hän ja silmänsä
loistavat.
"Niin, minä olen iloinen", vastaan minä. "Sinun olkapäässäsi on läikkä,
se on tomua, ehkä se on lokaa tieltä; minä tahtoisin suudella sitä
läikkää ihan, anna minun suudella sitä. Kaikki sinussa hellyttää minua,
minä ihan sekapäisesti kaipaan sinua. Viime yönä en saanut unta."
Totta puhuinkin, monena muunakaan yönä en ollut saanut unta.
Me kävelemme rinnakkain tietä pitkin.
"Sanopas mitä ajattelet, käyttäydynköhän minä mieleisesti sinulle?"
sanoo hän. "Lörpöttelenköhän minä liiaksi? Enkö? Niin, mutta sinun pitää
sanoa mitä ajattelet. Toisinaan ajattelen minä itsekseni, ettei tämä käy
hyvin..."
"Mikä ei käy hyvin?" kysyn minä.
"Tämä, meille. Ettei siinä tule käymään hyvin. Usko tahi elä, mutta
minua paleltaa nyt tässä kävellessäni; minun selkäpiitäni jäätää kun
minä vain hiukan tulen sinua lähi. Onnesta."
"Samaten", vastaan minä, "jäätää minunkin koko olentooni kun vain näen
sinut. Hyvin käy. Ja nyt minä taputan vähän selkääsi että sinulle tulee
lämmin."
Hän suo minun vastahakoisesti taputtaa, minä taputan hiukan kovemmin,
vain pilalla, minä nauran ja kysyn, eikö se ota auttaakseen.
"Oi, ei, elä ole niin hyvä ja mukita minua selkään enää", sanoo hän.
Nuo sanat kuuluivat niin avuttomilta, kun hän sanoi: elä ole niin hyvä.
Kävelimme edelleen pitkin tietä. Oliko hän pahastunut pilastani? tuumin
itsekseni ja ajattelin: saas nähdä. Minä sanoin:
"Muistuu tässä mieleeni muudan tapaus. Kerran jollakin veneretkellä eräs
nuori nainen otti valkean silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen minun
kaulaani. Iltasella sanoin minä naiselle: Saatte liinanne takaisin
huomenna, minä annan pestä sen. Elkää, vastasi hän, antakaa se minulle
nyt, minä tahtoisin tallettaa sitä sellaisenaan, aivan niin kuin Te
olette sitä pitäneet. Ja minä annoin hänelle liinansa. Kolmen vuoden
päästä tapasin nuoren naisen jälleen. Entäs liina? sanoin minä. Hän toi
liinan. Se oli paperissa aivan niin pesemättömänä kuin ennenkin, minä
näin sen itse."
Edvarda vilkasi minuun.
"No? Entä sitten?"
"Ei mitään sitten", sanoin minä. "Mutta minusta hän menetteli niin
kauniisti."
Hiljaisuus.
"Missä se nainen nyt on?"
"Ulkomailla."
Emme puhuneet enää siitä. Mutta aikoessaan lähteä kotiin, sanoi hän:
"Hyvää yötä! Mutta ethän huoli enää ajatella sitä naista; vai? Minä en
ajattele ketään muita kuin sinua."
Minä uskoin häntä, minä näin hänen puhuvan niinkuin hän ajatteli,
minulle riitti ijäti ilo siitä että hän ajatteli minua. Minä menin hänen
perästään.
"Kiitos, Edvarda!" sanoin minä. Sitten lisäsin koko sydämestäni: "Sinä
olet liian hyvä minulle, mutta minä olen kiitollinen sinulle kun sinä
tahdot minua; Jumala on palkitseva sinua siitä. En minä ole niin
erinomainen kuten monet muut, joita sinä saisit; mutta minä olen ihan
kokonaan sinun, väkivaltaisesti sinun, kautta ijankaikkisen sieluni.
Mitä sinä ajattelet? Sinulle tuli vedet silmiin."
"Ei se ollut mitään", vastasi hän. "Tuntui niin kummalliselta, että
Jumala palkitsee minua siitä. Sinä sanot kuten... minä rakastan sinua
niin!"
Hän kavahti yhtäkkiä kaulaani aivan keskellä tietä ja suuteli minua
rajusti.
Kun hän oli mennyt, poikkesin minä metsään mennäkseni kätköön ja
ollakseni yksin ilossani. Ja heltyneenä minä juoksin takaisin tielle
katsomaan oliko kukaan huomannut minun poikkeavan metsään. Mutta kukaan
ei ollut nähnyt.