Minä puhelin Edvardan kanssa:
"Rupee pian satamaan", sanoin minä.
"Mitä kello on?" kysyi hän.
Minä katsahdin aurinkoa ja vastasin:
"Noin viisi."
Hän kysyi:
"Voitteko Te sen nähdä auringosta ihan tarkkaan?"
"Voin", vastasin minä, "ihan tarkkaan."
Hiljaisuus.
"Mutta mitenkä Te tiedätte ajan silloin, kun ette näe aurinkoa?"
"Elelen muiden seikkain mukaan. Luoteen ja vuoksen, ruohon, joka painuu
levolle omina aikoinaan, linnun laulun, joka vivahtelee erilaisena;
muutamat linnut rupeevat laulamaan kun toiset vaikenevat. Vielä näen
minä ajan kukista, jotka sulkevat umpunsa iltapäivällä, lehdistä, jotka
joskus ovat kiiltävän vihreät, joskus samean vihreät; ja sitä paitse
minä tunnen."
"Vai niin", sanoi hän.
Minä tiesin sateen tulevan enkä tahtonut viivyttää Edvardaa keskellä
tietä, minä tavoittelin hattuani. Silloin pidätti hän minua yhtäkkiä
uudella kysymyksellä ja minä jäin. Hän punehtui ja kysyi minulta, minkä
tähden minä oikeastaan olin täällä, miksi minä metsästelin ja
minkävuoksi elin niin ja minkävuoksi näin. Minä ammuin vain mitä
välttämättä tarvitsin ruuakseni, minä annoin Aesopuksen levätä.
Hän punehtui ja kävi suopeaksi. Minä käsitin, että joku oli puhunut
minusta ja hän oli ollut kuulemassa, hän ei puhunut omasta päästään.
Sitten kiihdyin tunnelmaan hänestä, hän näytti niin yksinäiseltä, minua
hellytti se, että hän oli äiditön, ohkaisten käsiensä vuoksi näytti hän
niin huonosti hoidetulta.
Ei, minä en ampunut murhatakseni, minä ammuin vain elääkseni. Minä
tarvitsin tänään yhden teiren, siksi en ampunut kahta, vaan ammuin
toisen huomenna. Miksi ampuisin useampia? Minä elin metsässä, minä olin
metsän poika; ensimäisestä päivästä kesäkuuta oli myös riekko ja jänis
rauhoitettu, minulla ei ollut juuri mitään ammuttavaa enää, hyvä, niinpä
kalastin ja elin kalalla. Saisin veneen hänen isältään kulkeakseni
vesillä. Ei toki, en minä ollut metsästäjä ainoastaan ampuakseni, vaan
elääkseni metsässä. Siellä minun oli hyvä olla, minä lojuin tannerpöydän
ääressä kun aterioin, enkä istunut kuin tikku tuolilla; minä en kaatanut
lasiani. Metsässä tein mitä tahdoin, sain heittäytyä selälleni ja
ummistaa silmäni jos tahdoin, sain myös sanoa mitä tahdoin. Joskus
halusi jotakin sanoa, puhua ääneen, ja sanat tulivat kuin suoraan
sydämestä metsässä...
Kun minä kysyin häneltä, ymmärsikö hän tätä, niin hän myönsi.
Minä puhelin yhä, sillä hän katseli vain minua. "Jospa tietäisitte mitä
kaikkea minä mailla näen", sanoin minä. "Talvella kulkiessani näen ehkä
lumessa riekon jälet. Yhtäkkiä katoovat jälet, linnut ovat lähteneet
lentoon. Mutta siipien sipumista voin nähdä minnepäin riista on lentänyt
ja minä löydän ne tuossa tuokiossa. Siinä on minulle joka kerta aina
jotakin uutta. Syksyllä voi jotain tuumia tähden lennoista. Olikohan,
ajattelen minä silloin itsekseni, tuo maailma, jota kohtasi suonenvedon
kouristus? maailma, joka hajosi sirpaleiksi silmäini edessä? Ja minun --
minun suotiin nähdä tähden lento elämässäni! Mutta kun kesä tulee, on
ehkä joka lehdellä pieni eläväinen eläin, minä huomaan, että jotkut
niistä ovat siivettömiä, ne eivät pääse minnekään, niiden täytyy elää ja
kuolla tällä pienellä kasvin lehdellä, jossa ovat maailmaan syntyneet.
Ajatelkaas sitä. Joskus näen sinisen kärpäsen. Niin, tämä tuntuu niin
vähäpätöiseltä, en tiedä, tokko Te ymmärrätte."
"Kyllä, kyllä minä ymmärrän."
"Niin. Ja joskus katselen minä ruohoa ja ehkäpä ruoho katselee minua,
mistä me sen tiedämme? Minä katselen ruohon kortta, se siinä vapisee
hiukan ja minusta tuntuu kuin se merkitsisi jotakin; minä ajattelen
itsekseni: tuossa nyt tuo ruohon korsi vapisee! Ja jos satun mäntyä
katselemaan, niin katselen ehkä jotain sen oksaa, joka voi saada minut
ajattelemaan jotain siitäkin. Mutta joskus voin tavata myös ihmisiä
tuntureilla, sellaista sattuu."
Minä katsoin häntä, hän seisoi etukumarassa ja kuunnellen. Hän oli ihan
muuttunut. Hän kuunteli niin tarkkaavaisena, ettei lainkaan pitänyt
vaaria itsestään, vaan tuli ruman ja typerän näköiseksi, hänen huulensa
lerppui pitkällä.
"Vai niin", sanoi hän ja oikaisi vartaloaan.
Alkoi sade pisarrella.
"Sataa", sanoin minä.
"Niin, jopas sataa", sanoi hänkin ja jo mennä kiiruhti.
En saattanut häntä kotiin, hän vaelsi yksin tiensä, minä kiiruhdin ylös
majaani kohti. Kului muutamia minutteja, alkoi sataa rankasti. Yhtäkkiä
kuulen jonkun juoksevan jälestäni, minä seisatuin ja näin Edvardan. Hän
oli punainen ponnistelusta ja hymyili.
"Unohdin", sanoi hän hengästyneenä. "Se retki kuivauspaikalle. Tohtori
tulee huomenna, joudatteko Te silloin?"
"Huomenna? Hyvä! Kyllä minä joudan."
"Minä unohdin", sanoi hän jälleen ja hymyili.
Kun hän meni, huomasin minä miten hänen jalkansa olivat ohuet, kauniit,
ne olivat kastuneet hyvin ylös. Hänen kenkänsä olivat läntistyneet.