Kului muutamia päiviä miten kului, ainoa ystäväni oli metsä ja suuri
yksinäisyys. Hyvä Jumala, en ollut kertaakaan ennen ollut niin yksin
kuin ensimäisenä näistä päivistä. Kevättä oli kaikki, minä löysin
metsätähtiä ja kärsämöitä ja sekä peippo että hamppulintu olivat
tulleet, minä tunsin kaikki linnut. Väliin otin pari lanttia taskustani
ja kilistelin niitä vastakkain häiritäkseni hiljaisuutta. Minä
ajattelin: Annas, jos Diderik ja Iselin tulisivat!
Ei tahtonut yötä enää tullakaan, aurinko vain kastoi hieman kiekkoaan
mereen ja palasi jälleen ylös, punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt
alaalla ja juonut. Minun oli niin kummallista öisin, kukaan ei sitä voi
arvata. Istuiko Pan puussa ja katsoi minuun, mitä minä tekisin? Ja oliko
hänen mahansa auki ja kyyköttikö hän sillä tavoin kyttyrässä, että hän
istui kuin juoden omasta mahastaan? Mutta hän vain pälyi minua ja piti
minua silmällä ja koko puu hytkyi hänen hiljaisesta naurustaan, kun hän
näki miten minun ajatukseni kiidättivät minua mukaansa. Koko metsä oli
täynnä pikku touhua, eläimet vainusivat, linnut houkuttelivat toisiaan,
heidän kutsuäänensä kajahtelivat kaikkialla. Ja oli turilaan lentoaika,
sen ääni yhtyi yöperhosten surinaan, kävi kuin kuiskina ja kävi kuin
supatus kaikkialla metsässä. Miten paljon oli kuuntelemista! Kolmeen
yöhön minä en nukkunut, minä ajattelin Diderikiä ja Iseliniä.
Katso, ajattelin minä, he voisivat tulla. Ja Iselin ottaisi ja
houkuttelisi Diderikin etäämmä puun luo ja sanoisi:
Seisopa tässä, Diderik, ole varuillasi, pidä silmällä Iseliniä, minä
annan tämän metsästäjän sitoa kengännauhani.
Ja metsästäjä olen minä ja hän ottaa ja vilkauttaa minulle silmää, että
ymmärtäisin. Ja kun hän tulee, ymmärtää minun sydämeni kaiken ja se ei
tyki enää, se jyskyttää. Ja hänen ruumiinsa on alaston harsossaan
kiireestä kantaan ja minä kosken häneen.
Sido minun kengännauhani! sanoo hän palavin poskin. Ja hieman sen
jälkeen kuiskii hän samoin suutani vasten, huuliani vasten: Oo, sinä et
sido minun kengännauhaani, sinä rakkaani, oo sinä et sido... et sido
minun...
Mutta aurinko kastaa kiekkonsa mereen ja palaa sitten jälleen ylös,
punaisena, uutena, kuten olisi se käynyt alaalla ja juonut. Ja ilma on
kuisketta kauttaaltaan.
Tunnin päästä hän sanoo minulle suutatusten:
Nyt täytyy minun lähteä.
Ja hän vilkuttaa minulle mennessään ja hänen kasvonsa hehkuvat vielä,
hänen kasvoillaan on hellyys ja hurmaus. Ja taas hän kääntyy minuun päin
ja vilkuttaa.
Mutta Diderik tulee puun juurelta ja sanoo:
Iselin, mitäs teit? Minä sen näin.
Hän vastaa:
Diderik, mitä näit? En minä tehnyt mitään.
Iselin, minä näin, että teit, sanoo Diderik taas. Minä näin, Iselin.
Hänen kirkas ja iloinen naurunsa helisee metsässä ja hän lähtee
Diderikin kanssa, riemuiten ja syntisenä kiireestä kantaan. Ja minne hän
menee? Uuden poian luo, metsän erästäjän.
* * * * *
Oli keskiyö. Aesopus oli kiskoutunut irti ja erästeli omin päin, minä
kuulin sen haukunnan ylhäältä harjulta ja kun vihdoin sain sen käsiini,
oli kello yksi. Tuli paimentyttö, hän kutoi sukkaa ja hyräili ja katseli
ympärilleen. Mutta missä oli hänen karjansa? Ja miksi hän kulki metsässä
sydänyöllä? Ei miksikään, ei miksikään. Ehkä levottomuutensa vuoksi,
ehkä ilonsa vuoksi, se ei kuulunut kellekään. Minä ajattelin: hän kuuli
Aesopuksen haukunnan ja tiesi, että minä olin metsässä.
Kun hän tuli, nousin minä ylös ja seisoin ja katselin häntä, hän oli
niin hentoinen ja nuori. Aesopus myös seisoi ja katseli häntä.
"Mistä sinä tulet?" kysyin minä häneltä.
"Myllyltä", vastasi hän.
Mutta mitäpä olisi hänellä ollut asiaa myllylle näin myöhään yöllä?
"Miten sinä uskallat kulkea täällä metsässä näin myöhään yöllä, kun olet
niin hentoinen ja nuori?"
Hän naureskellen vastasi:
"En minä ole niin nuori, minä olen yhdeksäntoista."
Mutta ei hän voinut olla yhdeksäätoista, minä olen aivan varma siitä,
että hän valehteli kaksi vuotta, oli vain seitsemäntoista. Mutta miksi
valehteli hän olevansa niin vanha?
"Istupa", sanoin minä, "sanopa minulle mikä sinun nimesi on."
Ja hän istui punastellen minun viereeni ja sanoi että hänen nimensä oli
Henriette.
Minä kysyin:
"Onko sinulla lemmityistä, Henriette, ja onko hän sinua koskaan
syleillyt?"
"On", vastasi hän arasti hymyillen.
"Miten monasti?"
Ei virka.
"Miten monasti?" kysyin minä uudelleen.
"Kaksi kertaa", sanoi hän hiljaa.
Minä vedin hänet puoleeni ja kysyin:
"Miten hän syleili? Syleilikö hän näin?"
"Näin", kuiskasi hän värähdellen.
Kello tuli neljä.