Minä muistan vielä hyvin erään päivän. Se oli minun kesäni tulon päivä.
Aurinko alkoi jo paistaa yöllä ja kuivasi märän maan aamuksi, ilma oli
leyhkeä ja kevyt viimeisestä sateesta.
Iltapäivällä minä menin laiturille. Vesi lepäsi ihan tyynenä, me
kuulimme naurua ja rapatusta kaukaa saarelta, jossa miehiä ja naisia
askarteli kalain kimpussa. Se oli iloinen iltapäivä.
Vai eikö ollutkin iloinen iltapäivä. Meillä oli ruokaa ja viiniä mukana
koreissa, suuri seurue kahteen venekuntaan jakautuneena, nuoria naisia
vaaleissa puvuissa. Minä olin tyytyväinen, minä hyräilin.
Ja veneessä minä sitten ajattelin mistä kaikki, nämä nuoret inehmot
olivat ilmestyneet. Siellä oli nimismiehen ja piirilääkärin tyttäret,
pari kotiopettajatarta, pappilan naiset; minä en ollut nähnyt heitä
ennen, minä en heitä tuntenut, ja kuitenkin olivat he niin luottavaisia,
kuten olisimme olleet jo kauan tuttuja. Minä tein silloin tällöin
vikoja, minä olin tullut tottumattomaksi seurustelemaan ihmisten kanssa
ja sinuttelin usein nuoria naisia; mutta siitä ei pahastuttu. Minä
sanoin kerran: Rakas, tai: Rakkaani; mutta minun menettelyäni
hemmoteltiin eikä oltu tietävinään että niin sanoin.
Herra Mackilla oli kuten tavallisesti kovettamaton paidanrinta
timanttihakoineen. Hän näytti olevan erinomaisella tuulella ja huusi
meidän veneestä toiseen:
"Varokaa putelikoria, hullut! Tohtori, Te vastaatte pulloista."
"Hyvä!" vastasi tohtori toisesta veneestä. Ja pelkästään nämä kaksi
huutoa vesillä veneestä toiseen tuntuivat minusta niin juhlakkailta ja
iloisilta.
Edvardalla oli päällä sama puku kuin eilenkin, ikäänkuin hänellä ei
olisi ollut toista pukua tai kuten hän ei olisi tahtonut pitää toisia.
Samat olivat kengätkin. Minusta eivät hänen kätensä näyttäneet oikein
puhtailta; mutta päässä oli hänellä aivan uusi höyhenhattu. Värjättyä
jakkuaan piti hän istuessa allaan.
Herra Mackin tahdosta minä ammuin laukauksen maihin päästessä, kaksi
laukausta, molemmat piiput, sitten huudettiin eläköötä. Me nousimme
saarelle, kuivausväki tervehti meitä kaikkia ja herra Mack jutteli
työläistensä kanssa. Me löysimme päivänkakkaroita ja voikukkia ja
pistimme niitä napinläpiin; jotkut löysivät sinikelloja.
Ja vesilinnut parvissaan rääkyivät ja huusivat ilmassa ja karikoissa.
Me asetuimme ruohikolle, jossa oli muutamia valkorunkoisia
vaivaiskoivuja, korit aukaistiin, ja herra Mack avasi pulloja. Vaaleita
pukuja, sinisiä silmiä, lasien kilinää, meri, valkeat purjeet. Lauloimme
hiukan. Ja posket punertuivat.
* * * * *
Tunnin päästä paisuu mieleni riemua; pikku seikatkin kiihdyttävät minua;
jonkun hatussa liehuu harso, tuossa aukenevat hajalleen hiukset, silmät
siristyvät naurusta ja minä siitä ailahdan. Sitä päivää, sitä päivää!
"Olen kuullut että Teillä, herra luutnantti, on pieni, hauska maja?"
"Niin on, pesä. Herra Jumala, miten se on mieleni mukainen! Tulkaa
kerran käymään luonani, neiti; se on vain koju sellainen. Ja kojun
takana on suuri metsä."
Toinen tulee luokseni ja sanoo ystävällisesti:
"Te ette kai ole ollut täällä pohjoisessa ennen?"
"En", vastaan minä. "Mutta minä olen jo kaiken tuttu, hyvät naiset.
Öisin katson kasvosta kasvoihin vuoria, maailmaa, aurinkoa. En muuten
tahdo pöyhkeillä. Millainen kesä Teillä onkaan! Se tulla ammahtaa yhtenä
yönä, kun kaikki nukkuvat, ja siinä se on aamulla. Minä tähystelin ulos
akkunasta ja näin itse miten se tuli. Minulla on kaksi pientä akkunaa."
Tulee kolmas. Hän on äänensä ja pienten käsiensä tähden niin viehko. Ja
kaikki he olivat niin viehättäviä! Hän sanoo:
"Vaihdetaanko kukkia? Se on onneksi."
"Vaihdetaan", sanoin minä ja ojensin käteni, "vaihdetaan kukkia ja minä
kiitän Teitä. Miten Te olette kaunis, Teillä on hurmaava ääni, olen
kuunnellut sitä koko ajan."
Mutta hän vetää sinikellonsa pois ja sanoo lyhykäisesti:
"Mikä Teillä on? Enhän minä Teitä tarkoittanut."
Eihän hän minua tarkoittanut! Olin tuskissani, kun olin tehnyt
tyhmyyden, olisin tahtonut olla kotona, poissa majassani kaukana, missä
vain tuuli minulle puheli. "Suokaa anteeksi", sanon minä. Muut naiset
katsovat toisiinsa ja väistyvät pois, ettei minun tarvitsisi heidän
nähtensä nöyrtyä.
Samassa tuli eräs inehmo kiiruhtaen luo, kaikki näkivät hänet, hän oli
Edvarda. Hän tulee suoraan minua kohti, hän ei puhu, heittäytyy
kaulaani, rutistaa käsivartensa kaulaani ja suutelee minua monta kertaa
suulle. Hän sanoo joka suutelolle jotakin, mutta minä en kuule mitään.
Minä en tajunnut mitä koko meno merkitsi, sydämeni ei sykähtänyt, minä
tiesin vain hänet ja hänen hehkuvan katseensa. Kun hän päästi minut,
aaltoili hänen pikku rintansa rajusti. Siinä hän seisoi yhä, ruskea
kasvoisena, ruskein kauloin, pitkänä ja solakkana, säihkyvin silmin ja
tiedottomassa hurmiossa; kaikki katsoivat häntä. Toisen kerran ihastutti
hän minut tummilla kulmakarvoillaan jotka kaartuivat korkeasti otsalle.
Mutta hyvä Jumala, ihmisrukka oli suudellut minua kaikkien nähden!
"Mitä nyt, neiti Edvarda?" kysyin minä ja kuulin sydämeni jyskeen,
kuulin kuten syvältä nielustani, en jaksanut sen tähden puhua selvästi.
"Ei mitään", vastaa hän. "Ei muuta kuin että vain tahdoin sitä. Ei se
tee mitään."
Otan hatun päästäni ja pyyhin koneellisesti tukkaa otsaltani jaksamatta
mitään ajatella, ja katselen ja katselen vain häntä. Vai ei se tee
mitään? ajattelin.
Silloin kuuluu herra Mackin ääni toisaalta saarelta, hän puhuu jotain,
mitä emme voi kuulla; mutta minä iloitsen ajatellessani, ettei herra
Mack nähnyt mitään, tiedä mistään. Miten hyvä oli, että hän juuri nyt
oli toisaalla saarella! Se keventää sydäntäni, minä menen seurueen luo
ja sanon hyvin välinpitämättömänä muille:
"Minun täytyy pyytää Teiltä kaikilta anteeksi äskeistä sopimatonta
käytöstäni; minä olen tuskissani siitä. Minä käytin hyväkseni
silmänräpäystä, jolloin neiti Edvarda tahtoi vaihtaa kukkia kanssani,
loukatakseni häntä; minä anon häneltä ja teiltä anteeksi. Ajatelkaas
minua: minä elän yksinäisyydessä, minä en ole tottunut seurustelemaan
naisväen kanssa; sitä paitsi olen tänään vielä juonut viiniä, johon
myöskään en ole tottunut. Älkää katsoko vikaani."
Minä nauroin ja olin olevinani välinpitämätön koko pikku tapahtumasta,
saadakseni sen unhoon; mutta sisimmässäni olin totinen. Puheeni ei
myöskään tehonnut Edvardaan, hän ei mielinyt mitään salata ja laimentaa
kiihtymyksensä vaikutusta muihin, hän päin vastoin istahti lähitteelleni
ja katseli minua katselemistaan. Aina väliin puheli hän minulle jotain.
Kun sitten myöhemmin leikimme leskisillä, sanoi hän kovasti:
"Minä tahdon luutnantti Glahnia. Minä en viitsi juosta kenenkään muun
jälestä."
"Olkaa nyt hitolla hiljaa, hullu", kuiskasin minä polkaisten jalkaani.
Hänen kasvoilleen lennähti yllättynyt ilme, nenä kurtistui tuskasta ja
hän hymyili häpeissään. Se kävi minuun kovin, en jaksanut sietää hänen
katseensa ja koko hennon olemuksensa orpomaisuutta, minä pidin hänestä
ja otin hänen pitkän, kapean kätensä käteeni.
"Myöhemmin", sanoin minä. "Ei enää nyt. Voimmehan tavata huomenna."