Minä luulen, että kykenen hieman näkemään niiden ihmisten sieluihin,
jotka liikkuvat ympäristössäni; ehkä luulen väärin. Niin, kun minä olen
hyvällä päällä, tuntuu minusta kuin näkisin hyvin syvälle toisten
sieluihin, vaikken olekaan mikään älyniekka. Istutaan jossain seurassa,
muutamia miehiä, muutamia naisia ja minä tunnen näkeväni mitä näiden
ihmisten sisimmässä liikehtii ja mitä he tuumivat minusta. Minä
ajattelen jotain merkitsevän joka pilkahdukseen, mikä välkähtää heidän
silmistään; joskus nousee veri heidän poskiinsa ja punaa ne, toisin
ajoin näyttää kuin ne katselisivat toisaalle ja pitäisivät kuitenkin
minua syrjästä silmällä. Siinä näen istuessani kaiken tuon eikä kukaan
aavista, että minä näen joka sielun pohjaan. Monta vuotta olen luullut
voivani nähdä kaikkien ihmisten sieluihin. Ehkä luulen väärin...
Olin koko illan herra Mackin luona. Samantekevä jos olisin lähtenyt pois
kohta, minua ei huvittanut istuskella siellä; mutta enkö ollut tullutkin
juuri siksi että aatokseni ajoivat minut tänne? Ja voinko siis lähteä
heti tieheni? Me pelasimme vistiä ja joimme totia ruuan päälle, minä
istuin selin huoneen keskustaan ja painoin pääni kumaraan; takanani
liikkui Edvarda edestakaisin huoneesta huoneeseen. Tohtori oli
matkustanut kotiin.
Herra Mack näytteli minulle uusien lamppujensa rakennetta, ensimäisten
pohjolaan ehtineiden parafiinilamppujen, loistokappaleiden, joilla oli
raskaat lyijyjalat, hän sytytti ne itse joka ilta, ettei vain
onnettomuutta sattuisi. Hän puheli pari kertaa isoisästään, konsulista:
minun isoisäni, konsuli Mack sai tämän hakasen Kaarle Juhanan omasta
kädestä, sanoi hän näyttäen sormellaan timanttihakastaan. Hänen vaimonsa
oli kuollut, hän näytti minulle hänestä öljymaalauksen eräässä
sivuhuoneessa, ylhäisen näköinen nainen, päässä pitsimyssy, huulilla
kohtelias hymy. Samassa huoneessa oli myös kirjakaappi, jossa oli
vanhoja ranskalaisiakin kirjoja, jotka näyttivät kulkevan perintönä,
nitoukset olivat hienoja ja kullattuja ja monta omistajaa oli piirtänyt
niihin nimensä. Kirjain joukossa oli paljon valistavia kirjoitelmia;
herra Mack oli aatteiden mies.
Hänen ryytipuotinsa kaksi kauppapalvelijaa oli kutsuttava vistiin; he
pelasivat hitaasti ja hapuillen, miettivät tarkkaan ja tekivät kuitenkin
virheitä. Edvarda auttoi toista heistä. Minä kaasin lasini, hätäännyin
ja nousin ylös.
"Voi, minä kaasin lasini!" sanoin minä.
Edvarda purskahti nauruun ja vastasi:
"Juu, siltä näyttää."
Kaikki vakuuttivat minulle hymyillen, ettei se haitannut mitään. Minulle
tuotiin pyyhe kuivatakseni itseäni ja me jatkoimme peliä. Kello tuli
yksitoista.
Outo epäsointu heräsi minussa Edvardan nauraessa, minä katsoin häneen ja
huomasin, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan ilmeettömiksi ja
melkein rumiksi. Herra Mack lopetti vihdoin pelin sanoen tekosyyksi sen,
että puotipalvelijain tarvitsi päästä levolle, sitten nojautui hän
selkäkenoon sohvalleen ja alkoi jutella kyltin asettamisesta laiturinsa
päätyyn ja kysyi minun mieltäni asiassa. Minkä väriseksi hän sen
laitattaisi? Minä olin kyllästynyt, minä vastasin mustavärisen, asiaa
yhtään ajattelematta ja herra Mack sanoi kohta samoin:
"Mustavärisen, aivan niin minäkin olen ajatellut. Suolan ja tyhjien
tynnörien varasto, suurilla, mustilla kirjaimilla, se on pulskinta...
Edvarda, etkö sinä jo mene nukkumaan?"
Edvarda nousi, kätteli meitä molempia toivottaen hyvääyötä ja lähti. Me
istuuduimme jälleen. Me puhelimme rautatiestä, joka valmistui viime
vuonna, ensimäisestä telegraafilinjasta. Jumala ties, milloin
telegraafit tulisivat tänne pohjolaan. Hiljaisuus.
"Katsokaas", sanoi herra Mack, "minä olen tullut jo neljänkymmenen
kuuden vuotiaaksi, tukkani ja partani ovat harmenneet. Minä tunnen, että
olen tullut vanhaksi. Te näette minut päivällä ja luulette minua
nuoreksi; mutta kun ilta tulee ja minä jään yksikseni, raihnastun minä
paljon. Sitten istun täällä huoneissa ja pelaan pasianssia. Se käy
helposti, kun vähän hutiloi. Haha."
"Käykö pasianssi, kun vähän hutiloi?" kysyin minä.
"Käy se."
Minusta tuntui kuin olisin nähnyt hänen sieluunsa.
Hän nousi ylös ja käveli akkunan luo ja katseli ulos; hän seisoi hyvin
selkä kumarassa, ja hänen niskansa ja kaulansa olivat hyvin haiveniset.
Minäkin nousin. Hän kääntyi ja asteli minua vastaan pitkine, suippoine
kenkineen, hän pisti peukalonsa liivin taskuihin ja heilutti hieman
kyynäspäitään kuin siipiä ikään; ja hymyili. Sitten tarjosi hän
uudelleen minulle venettä käytettäväkseni ja ojensi kätensä.
"Muuten, suokaa minun saattaa Teitä", sanoi hän ja puhalsi lamput
sammuksiin. "Niin, minä kävelen vähän, nyt ei ole myöhä vielä."
Me menimme ulos.
Hän osoitti mäkeen sepän taloa ja sanoi:
"Tätä tietä! Se on lyhin."
"Ei", vastasin minä, "laiturien kautta on lyhin."
Me väittelimme tästä hiukan, emmekä tulleet yksimieliksi. Minä uskoin
varmasti olevani oikeassa, enkä ymmärtänyt hänen väitettään. Viimein
ehdotti hän, että me lähtisimme kumpikin omaa tietään; se joka ensin
tulisi perille, odottaisi majalla.
Me läksimme. Hän katosi pian metsään.
Minä kävelin tavanmukaista menoani ja uskoin tulevani perille ainakin
viisi minuttia aikaisemmin kuin hän. Mutta kun tulin majalle, seisoi hän
jo siellä. Hän huusi tullessani:
"Näettekös nyt! Ei, kyllä minä kulen aina tätä tietä, se on kuin onkin
lyhin."
Minä katselin hyvin hämmästyneenä häneen, hän ei ollut hiostunut eikä
näyttänyt juosseen. Hän jätti kohta hyvästi, kiitti illasta ja meni
takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin.
Minä seisoin paikallani ja ajattelin: Tämähän on kummallista! Kyllähän
minä nyt vähän matkoja osaan arvioida ja minä olin kulkenut molempia
näitä teitä monta kertaa. Ukko paha, sinä hutiloit nytkin! Oliko vain
tekosyytä?
Näin hänen selkänsä häviävän metsään.
Läksin heti hänen perästään, varovasti ja kiiruhtaen, minä näin hänen
pyyhkivän kasvojaan pitkin matkaa ja minä en ollut enää varma siitä,
ettei hän ollut juossut. Hän kulki nyt hyvin verkkaan ja minä pidin
häntä silmällä, hän seisattui sepän talon kohdalla. Minä kätkeydyin ja
näin että ovi avautui ja herra Mack meni sisään.
Kello oli yksi, minä näin sen merestä ja ruohosta.