Muudan mies kysyi minulta, enkö ampunutkaan enää: hän ei ollut kuullut
harjanteilta laukausta pyssystäni, vaikka oli liikkunut lahdella kalalla
kaksi päivää. En, minä en ollut ampunut, minä pysyttelin majassani
kotona, kunnes minulla ei ollut enää lainkaan ruokaa.
Kolmantena päivänä menin metsälle. Metsä vihersi hiukan, kävi tuoksu
maasta ja puista, valkokukka pilkisteli jo vihreänä jäisen sammalen
sisästä. Pääni oli täynnä mietteitä ja minä istahdin usein. Kolmeen
päivään en ollut nähnyt kuin yhden ainoan ihmisen, sen kalastajan, jonka
tapasin eilen; minä ajattelin: ehkäpä tapaan jonkun tänä iltana, kun
menen kotiin, metsän palteella, missä tapasin tohtorin ja Edvarda neidin
viimeksi. He saattavat olla siellä jälleen kävelemässä, ehkä tai ei.
Mutta miksikä ajattelin minä juuri näitä kahta? Minä ammuin pari riekkoa
ja valmistin toisesta heti ruuan; sitten kytkin minä Aesopuksen.
Aterioidessani lojuin kuivalla tantereella. Hiljaisuus oli maailmassa,
vain tuuli lempeästi suhahti ja lintu siellä täällä äänteli. Lojuin ja
katselin oksia, jotka keinuivat hiljaa tuulen leyhkässä, tuuli hentoinen
oli puuhassaan ja kuletti siitinpölyä oksalta oksalle ja täytti jokaisen
puhtaan tiehyen; metsä henki hurmiossa. Vihreä lehtimato, mittarimato,
vaeltelee vaeltelemistaan pitkin oksaa, vaeltelee pysähtymättä ikäänkuin
ei se voisi levätä. Se tuskin näkee mitään, vaikka sillä on silmät,
usein tököttää se ihan pystyssä ja tunnustelee ilmasta jotain tukea; se
on näköjään kuin vihreä langan pätkä, mikä ompelee ompelusta hitain
pistoksin pitkin oksaa. Illaksi se ehkä ehtii matkan määrään.
Yhä hiljaista. Nousen paikaltani ja lähden kulkemaan, istahdan ja nousen
taas; kello on noin neljä; kun kello tulee kuusi menen minä kotiinpäin
näkemään tapaanko ketään. Minulla on vielä kaksi tuntia aikaa, ja minä
olen jo hieman levoton ja suin kanervia ja sammalta vaatteistani. Minä
tunnen kulkupaikkani, puut ja kivet ovat siellä yksinäisinä kuten
ennenkin, lehdet kahisevat jaloissani. Yksisävyinen suhina ja tutut puut
ja kivet kiehtovat minua kovasti, minut täyttää merkillinen
kiitollisuuden tunne, minä rakastan kaikkea. Minä otan maasta risuoksan
ja pidän sitä kädessäni ja katselen sitä, istuessani ja aprikoidessani
tuumiani, oksa on melkein mädännyt, sen kaarna kehno, synnyttää kumman
tunteen, sääli varistaa sydäntäni. Ja kun minä nousen lähteäkseni, en
minä heitä oksaa etäälle, vaan asetan sen maahan ja seison ja pidän
siitä; viimein katson sitä viime kertaa vesissä silmin, kun jätän sen
sinne yksin.
Ja kello tulee viisi. Aurinko näyttää minulle ajan väärin, minä olen
kulkenut läntiseen koko päivän ja olen ehkä ehtinyt puoli tuntia edelle
majani auringonmerkeistä. Kaiken tämän otan minä huomioon; mutta
kuitenkin on minulla tunti aikaa kello kuuteen, siksi nousen minä ja
kulen taas kappaleen matkaa.
Ja lehdet kahisevat jalkojeni alla. Niin kuluu tunnin aika.
Näen alapuolellani pienen joen ja sen pienen myllyn, joka on ollut
talven jään kytkyissä, ja minä seisatun; mylly jauhaa, sen hurina
herättää minut, minä töksähdän ihan äkkiä paikalleni. Olen liian myöhään
ulkosalla! sanon minä ääneen. Tuska riipaisee läpi ruumiini, minä
käännyn silmänräpäyksessä takaisin ja alan kulkea kotiin ja koko ajan
tiedän minä olevani liian myöhään ulkosalla. Minä alan astella
rivakammin, alan juosta; Aesopus tajuaa, että jokin lie kyseissä, se
kiskoo hihnaa, vie minua muassaan, se haukkuu ja sillä on kiire. Kuivat
lehdet ryöppyvät ympärillämme. Mutta kun me tulemme alas metsän laitaan,
ei siellä ollut ketään, ei ketään, kaikki äänetöntä, ei ollut ketään.
Täällä ei ole ketään! sanon minä. Ja enkähän minä ollut muuta
odottanutkaan.
En seisoskellut kauan, vaan läksin liikkeelle ajatusteni ajamana, majani
ohi, alas Sirilundiin, Aesopus mukana, laukkuineni ja pyssyineni,
kaikkine kamppeineni.
Herra Mack otti minut vastaan kovin ystävällisesti ja pyysi minua heille
illaksi.