Kirjoittaisinkohan vielä? Mitäpä siitä lie. Voin vähän huvikseni ja ajan
kuluksi kertomalla, miten kevät tuli kaksi vuotta sitten ja miltä maa
näytti. Maa ja meri alkoi hieman lemahtaa, lemahti imelähköltä
rikkikäryltä entisistä lehdistä, jotka mätänivät metsissä, ja harakat
lensivät risuja kulettaen ja tekivät pesiään. Kului vielä pari päivää ja
purot paisuivat ja alkoivat kuohua, silloin tällöin lenteli joku
nokkosperho ja kalastajat palasivat pyydyksiltään. Kauppiaan kaksi
alusta tuli täydessä kalalastissa ja ne ankkuroivat kuivauspaikkojen
ääreen; alkoi yhtäkkiä elämä ja liike suurimmalla saarella, missä kaloja
kuivattiin. Minä näin kaiken sen akkunastani.
Mutta majalle ei häly yltänyt, minä olin ja elin yksin. Silloin tällöin
kulki joku ohitse, minä näin Eevan, sepän tyttären, hänen nenäänsä oli
tullut pari teirenpilkkua.
"Minnekä sinä menet?" kysyin minä.
"Puita hakemaan", vastasi hän hiljaa. Hänellä oli kädessä nuora puun
kantamista varten ja hänellä oli se valkea huivi päässään. Minä katsoin
miten hän meni, mutta hän ei katsonut taakseen.
Moneen päivään en sitten nähnyt ketään.
Kevät tunkihe tulla, ja metsä kuunteli; kovin hupaisa oli katsella
rastaita, jotka istuivat puiden latvoissa ja tuijottivat aurinkoon ja
kirkuivat; joskus olin jalkeilla jo kahden ajoissa aamulla ehtiäkseni
siihen riemun tunnelmaan, joka remahti linnuista ja eläimistä auringon
noustessa.
Kevät oli kai minullekin tullut ja vereni jyskytti joskus kuin
anturoilla astuen. Istuin majassani ja tuumin tarkastella vapojani ja
onkiani, mutta minä en pannut niin rikkaa ristiin tehdäkseni mitään,
iloinen ja outo levottomuus tulvehti sydämessäni. Sitten kavahti Aesopus
yhtäkkiä ylös, seisoi liikkumatta, jäykin jaloin ja haukahti. Majaa
läheni ihmisiä, ripeästi tempasin hatun päästäni ja kuulin jo neiti
Edvardan äänen ovelta. Ystävällisesti ja vaatimattomasti tulivat hän ja
tohtori käymään luonani niinkuin olivat sanoneet.
"Kyllä, hän on kotona", kuulin minä neiti Edvardan sanovan. Ja hän tuli
luo ja ojensi minulle aivan tyttömäisesti kätensä. "Me oltiin täällä
eilenkin, mutta Te ette olleet silloin kotona", selitti hän.
Hän istuutui telttasänkyyni, peitolle ja katseli majaa; tohtori istuutui
minun viereeni pitkälle penkille. Me puhelimme keskenämme, me juttelimme
oikein innokkaasti, minä selitin heille muun muassa mitä eläimiä
metsässä oli mitä riistaa en enää saisi ampua, kun se oli rauhoitettua.
Nyt oli teiri rauhoitettu.
Tohtori ei nytkään puhunut monta sanaa; mutta kun hän huomasi
ruutisarveni, jossa oli Panin kuva, rupesi hän selittelemään
Pan-myyttiä.
"Mutta", sanoi Edvarda yhtäkkiä, "milläs Te elätte, kun kerran _kaikki_
riista on rauhoitettua?"
"Kalalla", vastasin minä. "Enimmäkseen kalalla. Aina minä saan sen
verran, että syömään pääsen."
"Mutta Tehän voitte tulla meille syömään", sanoi hän. "Viime vuonna oli
täällä eräs englantilainen, jolla oli Teidän majanne, hänkin tuli meille
usein syömään."
Edvarda katsoi minuun ja minä häneen. Minä tunsin tässä
silmänräpäyksessä sydämeni liikahtavan kuin pienestä
ystäväntervehdyksestä. Johtui keväästä ja kirkkaasta päivästä, minä olen
sitä sittemmin tuuminut. Sitä paitse ihmettelin hänen kaarevia
kulmakarvojaan.
Hän virkkoi jonkun sanan minun asumuksestani. Minä olin ehtinyt ripustaa
seinät täyteen jos jonkinlaisia nahkoja ja linnun siipiä, maja muistutti
sisältäpäin karvettunutta karhun pesää. Siihen hän mieltyi. "Niin,
karhunpesä tämä on", sanoi hän.
Minulla ei ollut antaa vieraille mitään, jota he ehkä olisivat
halunneet, minä tuumiskelin ja esitin, että paistaisin pilanpäin linnun;
he saisivat syödä sitä eränkävijän tapaan, sormillaan. Se voisi vähän
hauskuttaa.
Ja minä paistoin linnun.
Edvarda kertoi englantilaisesta. Hän oli vanha ja omituinen mies, hän
puheli ääneen itseksensä. Hän oli katolilainen ja ihka aina sillä oli
taskussa pieni rukouskirja, jossa oli mustat ja punaiset kirjaimet.
"Kai hän siis oli irlantilainen?" kysyi tohtori.
"Oliko hän irlantilainen?"
"Eiköpä, koska hän oli katolilainen?"
Edvarda punastui, hän sammalteli ja katseli muualle.
"No, niin, ehkäpä hän oli irlantilainen."
Samassa muuttui hän raukeamieliseksi. Minua rupesi hän niin säälittämään
ja minä tahdoin hyvittää häntä, minä sanoin:
"Ei, tietysti Te olette oikeassa, että hän oli englantilainen.
Irlantilaiset eivät matkustele Norjassa."
Me päätimme lähteä kerran soutelemaan ja katsomaan
kalankuivauspaikkaa...
Kun minä olin saattanut vieraita vähän matkaa, tulin minä takaisin ja
asetuin askartelemaan kalastusvehkeitteni kimpussa. Haavini oli ollut
naulassa oven pielessä ja monta silmää oli pilautunut ruosteesta; minä
teroitin muutamia koukkuja, punoin ne kiinni ja tarkastin tapsit. Miten
kehnosti työ sujui tänään! Asiaan kuulumattomia ajatuksia vilisi
päässäni, mieleeni juolahti että olin tehnyt tuhmasti kun annoin Edvarda
neidin istua koko ajan telttalavitsalla, pyytämättä häntä sen sijaan
istumaan penkille. Minä näin yhtäkkiä sielussani hänen ruskeat kasvonsa
ja ruskean kaulansa; esiliinan oli hän sitonut hieman alas vatsalle
tehdäkseen vyöhyensä pitkäksi, muodin mukaan; hänen peukalonsa puhdas
neitsytmäisyys hellytti minua, aivan kuten hellytti minua, ja rystyen
pari poimua olivat pelkkää suopeutta. Hänellä oli suuri, hiiluva suu.
Nousin paikaltani, avasin oven ja kuuntelin ulkoilmaan. En kuullut
mitään eikä minulla ollut mitään kuuntelemistakaan. Panin oven kiinni
jälleen; Aesopus tuli makuupaikaltaan ja näki levottomuuteni. Juohtui
mieleeni, että pitäisi juosta neiti Edvardan jälestä ja pyytää häneltä
hiukan silkkirihmaa korjatakseni haaviani; se ei ollut tekosyy, minä
voin näyttää hänelle haavia ja sen ruostuneita silmiä. Olin jo ehtinyt
ulos ovesta, mutta silloin muistin, että minulla oli silkkirihmaa
itselläni, perhoskirjassani, enemmän kuin tarvitsinkaan. Ja minä menin
hiljaa ja apeana jälleen sisään, kun minulla oli silkkirihmaa itselläni.
Vieras ilmanhenkäys leyhähti vastaani majasta, kun astuin sisään, tuntui
kuin en olisikaan siellä ollut yksin enää.