Tähän aikaan en ollut pulassa metsänriistasta, minä ammuin mitä halusin,
jänistä, teirtä, riekkoa ja kun minä satuin osumaan alas rannikolle ja
tulin jonkun vesilinnun lähitteille, ammuin minä senkin. Ne olivat hyviä
aikoja, päivät tulivat pitemmiksi ja ilma kirkkaammaksi, minä
varustauduin kahden päivän erälle ja kulin aina tuntureille, tunturien
huipuille, minä tapasin porolappalaisia ja sain juustoa heiltä, pieniä,
rasvaisia juustoja, joilla oli ryytimäinen maku. Kävin siellä monta
kertaa. Kun minä palasin kotiin, ammuin aina matkalla linnun tai pari ja
pistin laukkuuni. Minä istuuduin ja kytkin Aesopuksen ketjuunsa.
Peninkulman alapuolellani näkyi meri; kallion kylet olivat märät ja
mustat vedestä, joka lirisi niitä pitkin, tippui ja lirisi ainaisin
hiljaisen vienoin sävelin. Nämä vienot sävelet kaukaisessa tunturin
helmassa kuluttivat monta hetkeäni kun siinä istuin ja katselin
ympärilleni. Nyt lirisi tämä vieno, loputon sävel täällä
yksinäisyydessään, ajattelin, eikä kukaan kuule sitä eikä kukaan
ajattele sitä, mutta kuitenkin lirisee se täällä itsekseen alati vain,
alati vain! Ja minun mielestäni ei tunturiseutu enää ollut aivan autio
kun minä kuulin tämän lirinän. Tuon tuostakin tapahtui jotain: ukkonen
täristi tannerta, kallionlohkare irtautui ja syöksyi alas mereen,
jättäen jälkeensä kivisauhuisen uran; samassa käänsi Aesopus kuononsa
tuuleen ja vainuskeli kummissaan käryistä ilmaa, jonka syntyä se ei
ymmärtänyt. Kun sohjuvesi oli uurtanut railoja kallioon, jaksoi yksi
ainoa laukaus, jopa kova huutokin irroittaa ison kivimöykyn paikaltaan
ja kiikauttaa sen vyörymään...
Tunti kului, ehkä enemmänkin, aika meni niin pian. Minä päästin
Aesopuksen irti, heitin laukun Olalleni ja läksin kotiin päin. Alkoi
hämärtää. Alaalla metsässä osuin sattumalta vanhalle, tutulle polulleni,
kaidalle, kummallisesti mutkittelevalle polun nauhaiselle. Minä noudatin
sen jokaista mutkaa, enkä hätäillyt, ei ollut kiirettä, ei kukaan
odottanut minua kotona; vapaana kuin valtias astelin minä siellä ja
kuleksin rauhallisessa metsässä aivan niin hiljaa kuin tahdoin. Kaikki
linnut vaikenivat, vain teiri kaukana soitti se soitti aina.
Minä tulin metsän kätköstä ja näin kaksi ihmistä edessäni, kaksi
kävelijää, minä saavutin heidät, toinen oli neiti Edvarda, minä tunsin
hänet ja tervehdin; tohtori oli myös kanssa. Minun oli näytettävä heille
pyssyäni, he katselivat kompassiani, laukkuani; minä kutsuin heitä
käymään majassani ja he lupasivat kyllä kerran tulla.
Ehtoo oli ehtinyt. Minä menin kotiin ja sytytin tulen, paistoin linnun
ja aterioin. Huomenna tuli päivä jälleen...
Hiljaista, äänetöntä kaikki. Minä lojun iltahämyssä vuoteellani ja
katselen ulos akkunasta, satuinen loiste lepäili siihen aikaan yli
maiden ja metsien, aurinko oli laskenut ja värittänyt ilmanrannan
mehuisella, punaisella valolla, joka lepäsi liikkumatta kuin öljy.
Taivas oli ylt'yleensä selkeä ja puhdas, minä tuijotin tuohon kirkkauden
mereen ja minusta oli kuin olisin maannut kasvoista kasvoihin maailman
pohjaa vasten ja kuten sydämeni olisi hartaasti sykkinyt tätä paljasta
pohjaa vasten ja viihtynyt kotoisesti siellä. Jumala ties, ajattelin
itsekseni, miksi ilman ranta pukeutuu kullankellervään ja kultaan tänä
iltana, ehkäpä on juhlat maailmalla, suuremmoiset juhlat, soitto
tähdistä ja veneretki pitkin virtoja. Siltä näyttää! Ja minä ummistin
silmäni ja olin mukana tällä veneretkellä ja aatos aatoksen jälkeen
liukui aivojeni läpi...
Niin kului monikin päivä.
Minä vaeltelin kaikkialla ja katselin miten lumi muuttui vedeksi ja
miten jäät irtautuivat. Monena päivänä en ampunut panoksiakaan
pyssystäni, kun minulla jo oli kylliksi ruokaa majassani, minä vain
maleksin maita mantereita vapaudessani ja annoin ajan kulua. Kunne
kulinkin, kaikkialla oli yhtä paljon nähtävää ja kuultavaa, kaikki
muuttui päivä päivältä hieman, pajut ja katajatkin odottivat kevättä.
Menin esimerkiksi alas myllylle, se oli vielä jään kytkeissä; mutta
tanner sen ympärillä oli monina Herran vuosina tallattu ja siitä näki,
että ihmiset olivat tulleet sinne elosäkit selässä ja saaneet ne
jauhetuiksi. Minä kulin kuin ihmisten parissa siellä, seiniin oli
kaiverrettu myös paljon kirjaimia ja vuosilukuja.
No niin.