Oli majani kylellä kivi, korkea, harmaa kivi. Näytti kuten se olisi
ollut ystävällismielinen minulle, kuten olisi se nähnyt minut, kun
vaelsin kotiin, kuten olisi se tuntenut minut. Suuntasin kernaasti
kulkuni tämän kiven ohi kun läksin ulos aamuisin ja tuntui kuin olisin
lähtiessäni jättänyt siihen hyvän ystävän, joka kaivaten odotteli
milloin minä palaisin.
Ja metsän harjanteilla alkoi metsästys. Milloin sain ammutuksi jotain,
milloin en...
Saarten takana lepäsi meri raskaassa rauhassaan. Seisoin ja katselin
sitä monasti selänteiltä, korkealta ilmoisilta ylhäisyyksiltä; tyyninä
päivinä seisoivat laivat melkein paikallaan, voi nähdä saman purjeen
kolme päivää, pienenä ja valkeana kuin kalatiira veden kalvolla. Mutta
kumpa tuuli keikahti, voivat etäiset tunturit aivan kuin haihtua, tuli
rajusää, lounasmyrsky, näytelmä, jota minä katselin. Kaikki oli pelkkää
sauhua, maa ja taivas sekaantuivat yhteen, meri myllersi vääntelevässä
tuulentanssissa, loitsi silmiini miehiä, hevosia ja revittyjä lippuja.
Minä seisoin suojassa kallion kamaran alla ja ajattelin kaikellaista,
minun sieluni oli jännityksessä. Jumala ties, ajattelin, minkä
todistajana minä olen tänään, ja miksi meri aukaisee sylinsä silmäini
edessä? Ehkäpä näen minä tänään maan aivojen sisuksen, kuinka niissä työ
käy, kuinka niissä kiehuu! Aesopus oli levoton, silloin tällöin kohotti
se turpaansa ilmaan ja vainusi, säästä sairaana, jalat surkeasti
vavisten; kun minä en sille puhellut, paneutui se maata jalkojeni väliin
ja tuijotti kuten minäkin merelle. Ja ei huutoa, ei ihmissanaa mistään,
ei mitään, vain raskas suhina pääni ympärillä. Tuolla oli kari merellä
kaukana; se oli yksinäinen; kun vesi huojuili sitä vasten, ponnistelihe
se ylös kuin hourupäinen ruuvi, ei, kuten meren jumala, se rynnistihe
märkänä kohti ilmaa ja katseli yli maailman päristellen niin että
hiukset ja parta harrottivat kuin pyörä päänsä ympärillä. Sitten sukelsi
se maininkeihin jälleen.
Ja parhaassa myrskyssä pyrki pieni nokimusta höyry rantaan...
Kun minä iltapäivällä menin alas laiturille, oli se pieni nokimusta
höyry tullut satamaan; se oli postihöyry. Paljon ihmisiä oli rannalla
katselemassa tuota harvinaista vierasta, minä havaitsin, että kaikilla
poikkeuksetta oli siniset silmät, miten erilaisia he muuten olivatkin.
Nuori tyttö, valkea villahuivi päässä seisoi jonkun matkaa muista; hänen
tukkansa oli hyvin tumma ja valkea liina paistoi räikeästi tummaa tukkaa
vasten. Hän katseli uteliaasti minua, nahkaisia pukimiani, kivääriäni;
kun minä juttelin hänelle, tuli hän hämilleen ja kääntyi katsomaan
poispäin. Minä sanoin: Sinun pitäisi aina käyttää tuota valkeaa huivia,
se somistaa sinua. Samassa lyöttäytyi hänen luokseen vankka jäseninen
mies, yllään islantilaisjakku, hän sanoi naista Eevaksi. Hän oli
tiettävästi hänen tyttärensä. Minä tunsin tuon vankkajäsenisen miehen,
se oli seppä, paikkakunnan seppä. Hän oli tässä muudanna päivänä pannut
uuden säkenpuikon yhteen minun pyssyyni...
Ja sade ja tuuli tekivät työtään ja sulattivat kaiken lumen. Jonkun
päivän kulki rauhaton ja kylmä tunnelma yli maan, lahot oksat natisivat
ja varikset kokoontuivat parviin raakkumaan. Sitä ei kestänyt kauan,
aurinko oli lähellä, eräänä aamuna nousi se metsän takaa. Kun aurinko
saapuu, karmii minun suloisesti selkäpiitäni, koko ruumistani;
äänettömästi riemuiten nakkaan minä pyssyn olalleni.