Satakoon tai tuulkoon, se ei vaikuta asiaan, usein saattaa pieni ilo
vallata ihmisen sadepäivinä ja johdattaa hänet yksinäisyyden onneen.
Silloin asettuu jonnekin seisomaan ja katsoo suoraan eteensä, hymyilee
hiljaa silloin tällöin ja katselee ympärilleen. Mitä ajattelee silloin?
Kirkasta ruutua akkunassa, auringon sädettä ruudussa, näköalaa pienelle
purolle tai ehkä jollekin taivaan siniselle palteelle. Muuta ei tarvita.
Toisin ajoin taas eivät harvinaiset tapahtumatkaan jaksa riipaista
ihmistä tasaisesta ja köyhästä tunnelmasta; tanssisalin pyörteessäkin
saattaa istua kylmänä, välinpitämättömänä ja tuntematta vaikutusta.
Sillä ihmisen sisäinen olemushan on kunkin surun ja ilon lähde.
Muistan erään päivän. Olin tullut alas rannalle, sade yllätti minut, ja
minä menin avoimeen venevajaan ja istuin sinne sateen ajaksi. Hyräilin
hiljaa, mutta ilotta ja halutta, vain kuluttaakseni aikaani. Aesopus oli
mukana, se kapsahti istualleen kuuntelemaan, minä herkeän hyräilemästä
ja kuuntelen minäkin; kuuluu ääniä ulkoa, ihmisiä tulee. Sattuma, hyvin
tavallinen sattuma! Seurue, kaksi herraa ja neiti, tuli päätä pahkaa
luokseni. Huusivat nauraen toisilleen:
"Joutuin! Täällä saamme suojaa sen aikaa!"
Minä nousin paikaltani.
Toisella herralla oli valkea, kiilloittamaton paidanrinta, jonka sade
päällepäätteeksi oli liottanut riippumaan pusseina; märässä
paidanrinnassa oli timanttihaka. Jalassa oli hänellä pitkät, suipot
kengät, jotka näyttivät hieman keikarimaisilta. Minä tervehdin miestä,
hän oli herra Mack, kauppias, minä muistin tutustuneeni häneen
ryytipuodissa, jossa olin ostamassa leipää. Olipa hän kutsunut minua
käymään perheessäänkin, mutta en ollut käynyt heillä vielä.
"Ah, tuttujahan täällä on!" sanoi hän kun huomasi minut. "Me olimme
menossa myllylle, täytyi kääntyä takaisin. Mainio ilma, vai mitä? Mutta
milloinkas te tulette Sirilundiin, hra luutnantti?" Hän esitteli minut
tuolle pienelle mustapartaiselle herralle, joka oli heidän kanssaan,
tohtorille, joka asui apupitäjän kirkolla.
Neiti nosti harson nenälleen ja rupesi hiljaa rupattelemaan
Aesopukselle. Silmääni pisti hänen jakkunsa, vuorista ja napinlävistä
huomasin, että se oli värjäytetty. Herra Mack esitteli myös hänet, hän
oli hänen tyttärensä, nimeltä Edvarda.
Edvarda katsahti minuun harson läpi, sitten kuiskutteli hän yhä koiralle
ja luki sen kaulanauhasta:
-- Vai niin, sinä olet Aesopus... Tohtori, mikä Aesopus oli? Minä en
muista muuta kuin että hän kirjoitti satuja. Eikö hän ollut
frygialainen? Ei, en minä tiedä.
Lapsi, koulutyttö. Minä katselin häntä, hän oli pitkä, mutta muotopuoli,
noin viisi-, kuusitoistavuotias, pitkät, tummanveriset, hansikattomat
kädet. Hän oli ehkä tänä iltapäivänä katsonut jostain leksikosta
Aesopusta, saadakseen siitä selkoa.
Herra Mack kysyi metsäretkiäni. Mitä ammuin enimmin? Minä saisin koska
tahansa lainata yhden hänen veneistään, ei muuta kuin ilmoittaisin.
Tohtori ei puhunut sanaakaan. Kun seurue lähti, huomasin että tohtori
ontui hieman ja käytti keppiä.
Vaelsin kotiin, yhtä tyhjätunnelmaisena kuin ennenkin ja haluttomuutta
hyräillen. Tämä kohtaus venevajassa ei vaikuttanut mieleeni ottaen eikä
antaen; eniten koko seikasta jäi muistooni hra Mackin likomärkä
paidanrinta, jossa oli timanttihaka, sekin märkä ja kiilloton.