Näinä päivinä olen minä paljon ajatellut Ruijan kesän ikuista päivää.
Tässä istun ja ajattelen sitä ja majaa, jossa asuin, ja majan takaista
metsää, ja sitten rupean kirjoittelemaan jotain aikani kuluksi ja
huvikseni. Aika on niin pitkä, minä en tahdo sitä saada menemään niin
pian kuin tahtoisin, vaikka en surekaan mitään ja vaikka vietän mitä
iloisinta elämää. Olen tyytyväinen kaikkeen, ja kolmikymmenvuotinen
ikäni ei ole ikä eikä mikään; eräänä päivänä sain minä tässä pari linnun
höyhentä kaukaa, eräältä ihmiseltä, joka ei ollut niitä velvollinen
antamaan minulle, mutta kaksi vihreää höyhentä kruunatussa
postipaperiarkissa, suulakalla suljetussa. Minua huvittikin nähdä noita
kahta niin helvetillisen vihreätä linnun höyhentä. Eikä minulla muuten
ole mitään muuta vaivaa kuin silloin tällöin luuvalo vasemmassa
jalassani vanhan pyssyn haavan vuoksi, mikä jo kauan sitten parani.
Minä muistan, että kaksi vuotta sitten kului aika hyvin pian,
suunnattomasti pikemmin kuin nyt, kokonainen kesä meni ennenkuin sitä
huomasinkaan. Kaksi vuotta sitten, v. 1855, minä tuumin kirjoittaa siitä
huvikseni, satuin vaiheisiin, tai ehkä näin unta. Nyt olen unohtanut
niin monta seikkaa siitä ajasta, sillä tuskin olen sitä senjälkeen
ajatellutkaan; mutta minä muistan, että yöt olivat hyvin valoisat. Moni
asia tuntui myös niin nurin kuriselta, vuodessa oli kaksitoista
kuukautta, mutta yö tuli päiväksi, eikä taivaalla ollut niin tähteä. Ja
ihmiset, joita tapasin, olivat niin merkillisiä ja toisen luonteisia
kuin ne, joita ennestään tunsin; yksi ainoa yö voi ponnahuttaa heidät
täyteen ihanuuteensa, kypsiksi ja täyskasvuisiksi. Se ei ollut mitään
velhomaista, mutta en ollut sellaista ennen nähnyt. En ollut.
Suuressa, valkeaksi maalatussa talossa meren rannalla kohtasin minä
ihmisen, joka vähän aikaa askaroitti ajatuksiani. Minä en muista häntä
tarkoin enää, nyt, ehkäpä olen hänet jo unohtanut; mutta minä ajattelen
sitävastoin kaikkea muuta sen aikuista, vesilintujen kirkunaa,
eränkäyntiäni, öitäni, kesän monia lämpöisiä hetkiä; muuten, minähän
tutustuin häneen vain onnen oikusta ja ilman sitä ei hän olisi
ajatuksissani asunut hetkeäkään.
Majaltani näkyi sellainen sarja saaria ja luotoja ja kareja, pilkahdus
merta, pari sinertävää tunturin huippua, ja majan takana oli metsä,
määrätön metsä. Riemulla, kiitoksella minut täytti juurien ja lehväin
tuoksu ja mäntyjen lihaisa sauhu, joka muistuttaa luunytimen hajua;
vasta metsässä mieleni ihan rauhoittui, sen täytti levollisuus ja uhkea
voima. Päivän toisensa jälkeen kulutin minä vain harjanteilla harhaten,
Aesopus vieressäni, enkä toivonut mitään muuta kuin yhä vain saada
kulkea siellä päivä päivältä, vaikka lumi ja sulava sohju vielä melkein
kattoi maan. Ainoana toverinani oli Aesopus; nyt on minulla Cora, mutta
silloin oli minulla Aesopus, koirani, jonka minä sittemmin ammuin.
Usein iltaisin, kun minä palasin kotiin majaani eräretkeltä, saattoi
mieluisa kodikkuuden tunne tulvehtia minussa läpi luiden ja ytimien,
jopa liikuttaa sisimpäni rakkaasti värähtelemään, ja astellessani minä
tarinoin Aesopuksen kanssa oivasta olostamme. Kas niin, nyt me sytytämme
tulen ja paistamme itsellemme linnun tässä tulisijassa, sanoin minä,
mitäs siitä arvelet? Ja kun nuo askareet oli tehty ja me aterioineet,
pujahti Aesopus paikalleen tulisijan taa, mutta minä sytytin piippuni ja
heittäydyin telttavuoteelle hetkeksi ja kuuntelin metsän kuollutta
suhinaa. Kulki hieno viima ilmassa, tuuli oli alaalle majalle päin ja
minä saatoin selvään kuulla teirilinnun kuherruksen kaukaa harjulta.
Hiiskausta ei muuten kuulunut.
Ja monasti minä nukahdin siihen makuusijalleni, täysissä tamineissa,
juuri päivän puvussani, enkä herännyt ennenkuin vesilinnut alkoivat
huutaa. Kun minä silloin katsoin ulos akkunasta, näkyivät hämärästi
kauppapaikan suuret, valkeat rakennukset, Sirilundin laiturit,
ryytipuoti, josta minä ostin leipäni, ja minä viruin yhä hetken
sijallani kummastellen sitä, että minä olin täällä jossakin majassa,
Ruijassa, metsän palteella.
Sitten oikoi Aesopus pitkää hoikkaa ruumistaan tulisijan luona, sen
kaulanauha kilahteli, se haukotteli ja viuhutti häntäänsä ja minä
hypähdin jalkeille tämän kolmi-, nelituntisen unen jälkeen täysin
virkistyneenä ja uhkuen riemua kaikesta, kaikesta.
Niin kului monen moni yö.