Kuin nuoruuteni punapilvet puuntaa
eess' silmän, min jo vanhuus kaihimoi!
Oi sammukaa! En voi ma enää suuntaa,
min elo julma askeleille soi,
päin päivää kääntää, enkä muuksi muuntaa.
Vain kaivata ja surra sielu voi...
Mut kuinka koskee se! Ah, välkytelkää
punaanne muille, mulle, mulle elkää!
On tieni selvä: Missä enää auta
ei lääke yrttein, loihtu laulujen,
siin' auttaa armottomuus, raaka rauta!
Mut jos ken aseensa tään viimeisen
on hukannut, sen nielköön tulihauta!
— Se roomalaisuutta on sydänten. —
Tää ainut aukee enää polku tästä
pois elon kurjuudesta, häpeästä!