Ah, aavistan, ett' aika katoaa
mun käsistäni helmaan tyhjyyden
ja että työni mullaks raukeaa,
se ennenkuin luo sillan tähtehen,
ett' unelmat, nuo kukat sydämen,
ei koskaan, koskaan ehdi hedelmään,
ett' ijäisyydest' ijäisyytehen
ma raakaleeksi elon puuhun jään
ja että hengen virvat, taivahan
joit' tuleks luulin, Hornan lieskaa on,
ja soinnut, joita hellin rinnassain,
vain pasuunoita Viime Tuomion...
Se lähenee... jo huutaa tulis mun:
langetkaa, vuoret, päälle tuomitun!