Juon pärskettä aallon
ja suurt' avaruutta
ja ilmaa, mi pauhaa kuin tyhjyys sois,
juon auringon tulta,
meren suolaisuutta...
Ja sielu kuin aalto soljuvi pois...
Jäi maininki menneen
somerrannalle sinne...
Mi liekään ollut se surujen maa!
Tuul', aavojen lintu,
vie pois, vaikka minne!
Sen surujen maan halaan unhoittaa...
Kaars katve sen pitkä
ja kaislojen vemmel,
veen vilja niin tyhjä kuin eloni työ...
Tää kauniimp' on korska
ves'orhien temmel,
mi tahtonsa uhmaten taivaalle lyö!
Kuin laulava laine
niin olla ma halaan,
maast' irti kuin tuuli, mi purttani vie!
Kyll', ystävät, viipyy
ma ennenkuin palaan:
on eessäni sininen, rannaton tie!
On keinuva silta,
on simpukkalinnat,
on koralliruusujen talveton maa,
nereiidien kylmät
merenvaha-rinnat,
latu turhuuden tuskaton vaeltaa...
On kulku niin kuulas
kuin tähtien välke,
vana valkea taivahan joutsenten,
on soittelo sorja
kuin henkien helke
tai atlantiidien kantelojen...
On vaahtinen tanhu
veenneitojen mailla,
utukarkelot kaikkensa unhoittaneen...
Vain kauneushurmio
sielua vailla,
vain myrsky hohdossa taivaan ja veen!