Emo maa, taas vehreän vaippasi auki sa luot,
syliis suljet mun,
parmaillas itkeä suot
ilokyyneliin pois pahat päivät.
Kaikk', kaikki jo unhoon jäivät,
kun löysin ma sun!
Ketokumina viuhkoo ja puntarpää, timotei
mua huiskeillaan.
Rikkaampaa riemua ei
ole osalla ihmisten lasten
kuin vaipua maammoaan vasten
käsivarsille maan!
Taas lempeät äidinkasvonsa tunne ja nää!
On murtumaton
side, meitä mi yhdistää!
Tää lempi laill' on kukan pienon
sadevihman ruokkima vienon
ja auringon.
Salasuukosta laineilla syntyi se illan kuun
ja mainingin,
kujerruksesta linnun ja puun,
sylin-annista päivän kullan
ja mustan, hohkavan mullan
tovin helteisin.
Se syntyi sun syömmees jo kuusiöisenä, kun
lumon laulavin vöin
kiers ihanuus Pohjolan sun,
veshelmisen virran juoksu,
spirean ja lehdokin tuoksu
valonpaaltavin öin.
Siit' asti se poltossa suonien soutaa niin
kuin kaipaus
sydänmaan syvän sammaliin,
sen vilvaalle pielukselle,
kun raskas on elämän helle
ja uupumus.
Moni maailmanmatkalla haihtuvi haave muu
kera vuosien,
tää ain' eteen kangastuu,
tää usko sun parannus-yrttiis,
levon balsamiis, suomyrttiis,
maa ihmeiden!
Kuin sairas laps, min otsan ouruavan
emo tyyntänyt on,
ma kiitosta soperran
ja siunaan sun mättääs ja kantos...
Tarun jätti taas sai sylin-antos
ja on voittamaton!