Mik' on se, jok' itkee
syvällä rinnassa täällä,
kun yö on mykkä,
kuu kylmä käy kattojen päällä
ja myrjadit tähdet syttyvät
kiittämään Luojaa
ja sydämet sydänten luota
etsivät suojaa?
Mik' on se, jok' kuiskii
»koivusta, tähdestä» noista
kuin lapsi, jok' eksyi
taattonsa korkeesta koista?
Kysy itseltäs, mik' on sielusi
herkin ja parhain!
Se on ainainen laps läpi vuosien,
elämän harhain.
Se on kultainen kieli,
ei vastus panssarirauan:
se katkeaa poikki, yö yllä
jos liian on kauan;
säen arka ja hento, ei lippu,
ei linnan muuri:
se sammuu pois, yli voiman
jos myrsky on suuri.
Yhä tahtoo se äitiä armasta
tarttua käteen
ja saada rakkaasta silmästä
rakkahan säteen;
yhä pyytää se palata sinne,
mistä se lähti,
miss' on kodin korkean yllä
»koivu ja tähti».
Ne himmeni pois... käy myrsky,
puut uljahat kaatuu...
Moni kultainen haave
matkalla martahaks maatuu,
moni saalihiks elämän yön
jää sydämen kukka...
Laps rinnassain, kuin kauan
saat itkeä, rukka!