Ken olet?
Et minun sieluni tytär,
et minun sydämeni symbooli!
Ottolapsi olet,
salakavalasti oven taakse tuotu,
tahtojen tahmeain tyrkyttämä.
Huoneeni paha haltia olet,
pahojen henkien akkunalleni heittämä,
jotta olisin vanki kuin sinä
ja kitukasvuiseksi jäisin
kuin sinä!
Jotta ois minun osani
maailmaa suurta
lasiruudun litteän lävitse katsella,
kuin ois se syöpäläisaristokraattien
kauneuspilkku,
ja lauluja tehdä
kuolleista kuvista
laatan lattean jälkeen.
Vaivaispuu,
et ole mun sieluni tytär.
Ken käski mun sua rakastaa,
ken holhota käski?
Hahaa!
Kirkot ja valtiot, kodit ja koulut,
yhteiskunnan kunniakuninkaat:
vaivaispuut ihmisyyden!
Mitä tiedät sa,
sinisen lammen liplatuslaineella
vanhalla valeltu,
keinotekoisella purkkilannalla
lihoteltu,
seinäntakaisen taivaanraon
kiiltokuvakullalla paistateltu
loispatti,
sa halkeavaa saviruukkua imevä
elämänlanka,
jolla ei ole elämää,
mitä tiedät sa
väkevän pohjamudan ikuisesta voimasta,
merten syvyyden viisaudesta,
ilmakerroista mitattomista,
mitä tiedät sa
siitä ravinnosta, josta ihminen elää!
Mitä tiedät sa,
sokeritautinen ansarivesa,
jok' et ikänäsi muut' ole nähnyt
kuin mun tekopyhä-maireen
sokertauti-naamani,
mi vaivoin peittää
mun vanhaa hapansilli-sieluani,
sa ruumismyrtti
liika varhainen vahdiksi työkammioni,
min hautakammiokseni halaat koristaa,
mitä tiedät sa
elementtien riehuvasta taistosta,
ahavatuulesta helteen ja pakkasen,
siitä elämän huutavasta myrskystä,
jok' on hengenpuhallusta
sielujen terveiden!
Et ole mun sydämeni symbooli.
Ma vihaan sua,
kesytettyjen verten kuivunut vertauskuva,
tavan tappavan talismaani,
hyvesensuurin hyväksymä,
mi nimesi lieneekin,
sa tuutilulla-laulujen lipevä liirum-laarum,
tuntojen turra,
napinläpiruusu riimikeikarien,
sovinnaisuuden sorvailtu »juste-milieu»,
sa henkeä kalvettava kalvetuskukka,
joka et koskaan kasva
pilviä piteleväksi jättirungoksi,
et milloinkaan hedelmöity
leipäpuuksi ihmisten lapsille!
Et ole mun sieluni tytär.
Ah, nouse jo vihani
kuin valtameri pakkopadoin pidätelty!
Kasva tuhatkertaiseksi tuskani
kuin hukkaan menneen elämän
kuolinparahdus!
Leimahda luontoni hurja
nimessä kaikkien esitaattojen tapparain!
Tee puhdasta puhtauden henki,
elävä henki, jonka myrskystä sikisin!
Ma tahdon laulaa nyt
lahjomattoman laulun.
Hei, säpäleiks ruutu!
Pois rihkama linnunlaulatus-laudaltain!
Ja sa raukkamaisuuden ruukku korea,
armas akkuna-amuletti,
annas kun paiskaan sun
riemulla, raivolla
alas niiden päähän,
joiden päästä sa synnyit!
Ilmaa ma halaan, ilmaa,
tuhoista kaikkeutta taas syleillä halaan!