Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut,
siks että tiedän ma,
ett' olen paha,
siks että tunnen pedot
sielujen erämailla eläväiset
alppikondoorista ilveskissaan,
paksunahkaisesta nakertajaan,
siks että kamppailen ma niiden kanssa
ja raivaan korpea,
virtojen vilpillisten delttamaata
ja pampasta ja villiviidakkoa
ihmisen asunnoks!
Siks että laskenut oon painoluodin
vaistojen vaarallisten valtamereen
ja sukeltanut pohjaan
ja nähnyt kaikki kuolon kummitukset,
syvyyteen vetäväisen mustekalan
limaiset lonkerot,
haaksihylyt, haamut hukkuneiden:
kätensä muinen aartehille ahnaat
kuin vesikyyt
keskellä helmien ja kullan riistaa...
Ma pahemp' oonko kuin on kaikki muut?
Ei vastausta,
katseet kaihtavat
tai syttyy silmiin pakoileva kiire,
kuin öisin itse joku hirviöistä,
joit' olen nähnyt,
kuin yhä kantaisin ma kuvan kaameen
infernokajastusta kasvoillani,
kuin kertois ne
yön salaisuuksista, joist' ihmiset
ei tietää halaja, se ennenkuin
on liian myöhäistä...
Halaavat leikkiä
sokkosilla tiikerinkin kanssa,
kuin ois se kotikissa;
halaavat pettää sekä pettyä
ja keksiä
ruusuperhon ruttokärpäsessä
ja vampyyrissa valkeaisen Vestan;
halaavat unhoittaa
veen hirmut,
kylpeä mudassa, kuin milloinkaan
se ei ois niellyt kuollehien luita...
Halaavat seikkailla
ja nimittää
valoa yöksi, yötä valoksi,
aarniometsää sielun huvi-puistoks,
joss' ei oo käärmettä...
Haa, kuinka totta
tuo vanha tarina on tiedonpuusta:
ken siitä söi,
se olkoon kirottu!