Yksin, syöstynä
ratsun selästä,
taisteluvaunuista viskattu ojaan:
kuoleman, mutta ei kunnian kentällä...
Ken olet sinä?
Ken olen minä?
Jäännös, tynkä,
raiskattu raunio
siitä, mi kerran
iski ja leimusi
lailla ylpeän
nuoren jumalan.
Taistelukumppani,
silmähän katso,
ojenna kätesi:
et ole yksin.
Mikä on maa tämä?
Mikä on meri?
Ruumishuone,
himojen, valheiden
haaskalintusaalis,
tuhotulvan peittämä:
Vanha Maailma,
itsensä lyömä
ja Jumalan vihan.
Vieläkö lähdemme
etsimään ilmaa,
puhdasta ilmaa?
Vieläkö löydämme
sydämestä verta,
hävittävää, kirkasta,
tinkimätöntä kuin polttava tuli,
punaista verta?
Vieläkö jaksamme
uljaasti uida
lävitse kuonan
pinnalla kelluvan,
ylitse likaisen-ruskean Styxin
maan yli tulvivan,
ilman ruttoista
korkkivyötä?
Kantaako uskomme
ylitse vetten,
kuoleman vetten?
Jalansijaa, rantaa
lieneekö missään,
vihreää oksaa
vedenpaisumuksen pitkässä yössä,
suloisia vihlovia
luomishuutoja
uuden elämän synnytystuskain?
Autius vastaa.
Sydän vain kehrää
kehruuhuoneessa yksinäisessä
aurinkolapselle laulatusvöitä,
enemmän vielä
hursteja kuolon,
lankoja kylmien käärinliinain.
Ah, sydän, vaikene,
kuuntele, kuuntele!
Miljoonain tuskien
hengitys huuruaa
uskona, vaateena
taivasta kohti.
Miljoonain tahtojen
pettymyspehmeäin
löyhtynyt jänne
kiristyy, terästyy
teoksi, mi iskee,
teoksi, mi nostaa,
teoksi, mi vaivatun
ihmisen vapahtaa.
Jos ei ole Ihmisenpojalla, kunne
laskea päänsä,
ei valtakuntaa
maailmassa tässä,
_se luodaan, se tehdään!_
Taistelukumppani,
silmähän katso,
ojenna kätesi:
en ole yksin!