Oi Iankaikkinen,
tunkeeko katsees halki huurujen,
taa haarniskan,
sa näätkö sydämeni pohjahan:
se kuink' on heikko eessä elämän
yön pettävän,
se kuinka vapisee sen taakan alla!
Oi Ijäinen,
kuink' olet kaukana ja korkealla!
Sa merten meri, virta virtojen,
kuuletko pauhun ihmis-aaltojen,
laulaako korvaas korret, lintusetkin,
yltääkö luokses voihke luotujen
ja nyyhke sielun, joka heikoin hetkin
sua rukoilee:
»Sa Iankaikkinen, oi, ihme tee:
suo teoks tuleentua unten ummun,
oi salli parhaimpani käydä kukkaan,
jos ennen ei, niin päällä hautakummun!
Pien' merkki anna,
ma että unhoituksen turpeeseen
pään väsyneen
sen tiedon kera lepoon voisin panna,
tää ettei kaikki, kaikki mennyt hukkaan!
Sa kaikkein aurinkojen aurinko,
mua kuuletko?
Sa vaikenet.
Tuon tunnen mykän suusi pitkän soiman.
On kaunein kamppailua yli voiman,
on uskoa, mi särkee sydämet!
Mut olkoon niin!
Suruista suurista vain suurempiin!
Ja olkoon, että tyhjän vuoksi hiuduin
ja tyhjän vuoksi kuormaa kannoin, riuduin
ja taistelin
ja olemattomalle suitsutin,
ja siivet nostin surmanlentohon!
Vain sitä varten siivet luotu on,
ja ihminen:
vain marttyyriksi Iankaikkisen.