Miks minuun katsotte, oi ihmiset,
kuin patsaaseen?
Elolle kylmä en, vain hälylleen
ja valheriemulleen;
sen yöhön tyhjään silmä tuijottaa
kuin soenneen:
ma liian syvään katsoin elämään
ja ihmiseen!
En vieras unten uhmaretkille
täht'yltäväin,
vaikk' kirmastanne, hetken kuplaset,
ma jälkeen jäin.
Ah, liian läheltä ma totuuden
yösilmät näin:
ma julman Skyllan, ahnaan Kharybdiin
näin vierekkäin.
En outo kauneuden onnelle,
mi kammitsoi,
vaikk' ilomaljaan en voi vastata,
en nauraa voi,
vaikk' enää jalka tanssin tahdissa
ei karkeloi.
Ah, liian paljon itkun nyyhkettä
sen alta soi!
Ma sydämeen näin multapallon tään
lapsrikkahan,
sen poven pohjattoman murheisen
ja ankean.
Mun nauruni kuin pilkka korvahan
sois kuolevan.
Ah, liian paljon teitä kaikkia
ma rakastan!