Mun käsket lentää!
— Ja näät, mikä oon:
syntynyt onkaloon,
ja rintani päällä istuu
Kerberos-peto.
Orjuutta, kurjuutta
on joka henkeni veto,
tummuutta, tuskaa
on joka kasvoni juonne.
Alas, alas
käy minun eloni retki,
käy joka ainoa hetki
vain yhä varjoisammaks.
Rujoks ja rammaks
mun Helvetin koirat on purreet.
Ja mun tulis lentää!
Ah, joka kerta,
jolloin oon katsellut tuonne
ja nähnyt kuin haukat ja kyyhkyt
ilmoja entää,
kuink' ovat silmäni surreet,
kuink' ovat itkeneet verta
mun rintani nyyhkyt!
Taivahan vallat,
ken sääs ottamaan teiltä
vastahan helteet ja hallat,
huiput ja onkalot syvät!
Hahaa, miten oikeat, hyvät
on kättenne työt,
elämän päivät ja yöt!
Miten helppo on ihmisen määrä:
taivaalle nousta!
Haa, katsokaa tänne,
miten soma on sormia jousta,
jossa on särkynyt jänne,
jossa on ontuva nuoli,
varsi synnyntäväärä!
Ken oikkunsa ties,
kun rampa ja silmäpuoli
myös on erämies!
Mut Ikarus-unelman,
kutsut korkean koin
tuntevat rammatkin raukat,
vaikka on ranteessa raudat,
vaikka on kimpussa moirat,
Kerberos-koirat,
yllämme ahtaus, ankeus,
ikuinen vankeus.
Ah, mikä riemu ois liitää
taivaalla noin
kuin kyyhkyt ja haukat!
Elämän päivä,
kuin kauan oot murtava mahti,
kuin kauan meressä taivaan
purtesi huippuja soutaa?
Koska käyt alhojen vaivaan,
kansasi Kharon-laivaan?
Täällä on rinnoissa
ikuisten talvien routaa,
täällä ui pimeät, pitkät
vaivatun valtimon virrat,
tunnelit tuskien tykkeen,
pulppuaa puroina haavat,
kohisee koskina nyyhkyt,
kimpoaa taivaalle kivet
kiron ja soiman.
Elämän päivä,
kuink' ovat kauniit
aurinkokenttäsi aavat!
Toisin soittelis siellä
vertemme tahti,
toisen sais sydän sykkeen,
toisin laulumme liitäis
siivillä onnen,
uuden sais uskomme voiman,
tahtomme ponnen.
Toisin toivossa helskäis
elämän pirrat,
toisin riemussa syöstävät,
sukkulat entäis.
Ja aatoksemme
kuin haukat ja kyyhkyt
ilmojen sinessä lentäis...