Nyt silmä kovaksi ja käsi tarkaks,
nyt heiton sellaisen ma linkoan,
jot' ei tee käsi joka ampujan,
ja maaliin, johon yltäneet ei ennen
tuhoisat upas-nuolet villien,
ei taikakeihäät tarun sankarten.
Ma etsin läheisistä kaukaisinta,
mi kaukana kuin pilven kaarto on
ja lähellä kuin lyönnit valtimon.
Ma kierrän kavalista kavalinta,
mi tuhatmuotoisena maata käy,
on kaikkialla, eikä missään näy.
Ma etsin voittajata voittajainkin,
mi verivihollinen kaikkein on,
maan alkukäärme, lisko uskoton,
mut verhouu vanhurskauden vaippaan,
käy liittolaiseks hetkein heikkojen
ja salamenninkäisten, peikkojen.
Ma etsin kuningasten kuningasta,
yön herraa, mi syö tulta sielujen,
sammuttaa valopajat sydämen.
Päin noitahaarniskaa tuon sielunsyöjän
nyt tähtää, uljas sulkanuolen-pää,
vaikk' oma surmani ois iskus tää!
Nyt aivot kirkkaaksi ja sydän kylmäksi
Nyt syökse, kosto, rintaan syylliseen!
Tien löys se suoran. — Miksi etsitte
noin äärilt' etäisiltä nuolen vanaa?
Te minne luulette sen lentäneen?
Se tänne uppos — omaan sydämeen.