Napoli -- Vihdoinkin karanteenissa -- Annunziata.-- Vesuviolle nousu
-- Kahden sentin yhteiskunta -- Napolilaisten luonteen mustia puolia
-- Pyhän Januariuksen veri -- Vesuviolle nousua jatketaan -- Vieras
ja ajuri -- Napoli yöllä vuoren rinteeltä nähden -- Vesuviolle nousua
jatketaan.
Laivamme lojuu täällä Napolin satamassa -- karanteenissa. Se on ollut
täällä monta päivää ja viipyy vielä monta päivää tämän jälkeenkin.
Me, jotka tulimme Roomasta junalla, olemme tämän onnettomuuden
välttäneet. Tietysti ei kenenkään ole lupa lähteä laivaan, eikä
tulla siitä maalle. Vankila se nyt on. Matkustajat luultavasti
viettävät pitkät hehkuvan helteiset päivät siten, että telttakattojen
alta katselevat Vesuviota ja kaunista kaupunkia -- ja kiroilevat.
Ajatelkaahan, kymmenen päivää tätä huvia! -- Me soudamme sinne joka
päivä veneellä ja pyydämme heitä tulemaan maihin. Se lohduttaa
heitä. Me jäämme kymmenen askeleen päähän laivasta ja kerromme
heille, kuinka mainio kaupunki tämä on ja kuinka paljon parempi
ruoka täkäläisissä hotelleissa on kuin missään muualla Euroopassa;
ja kuinka viileätä niissä on; ja kuinka täällä on jäähyytelöä kuin
napajäätiköitä; ja kuinka sanomattoman hauskaa on ollut laukata
pitkin maata ja purjehtia lahden saariin. Tämä rauhoittaa heitä.
_Vesuviolle nousu_.
Vesuvio-retkemme ei tule hevillä unohtumaan mielestäni -- osaksi
ovat siihen syynä maisemakokemukset, mutta pääasiassa kuitenkin
matkan rasitukset. Pari kolme meistä oli käynyt lepäilemässä Ischian
saaren tyynten ja kauniitten näköalain keskellä, kahdeksantoista
mailin päässä ulkona satamassa; olimme olleet siellä pari päivää.
Sanomme sitä "lepäämiseksi", mutta en nyt muista, mikä siinä oli
lepäämistä, sillä palatessamme Napoliin emme olleet nukkuneet
neljäänkymmeneenkahdeksaan tuntiin. Olimme juuri yöpuulle
asettumaisillamme varhain illalla, saadaksemme vähän takaisin
menettämiämme unia, kun saimme kuulla tästä Vesuvion retkestä.
Retkikuntaan piti kuulua kahdeksan henkeä, ja Napolista oli
lähdettävä puolenyön aikaan. Varustimme matkalle jonkun verran
eväitä, tilasimme ajoneuvoja viemään meidät Annunziataan ja
kuljeskelimme sitten kaupungilla pysyäksemme kahteentoista valveilla.
Matkaan lähdettiin täsmälleen, ja puolentoista tunnin kuluttua
saavuttiin Annunziatan kaupunkiin. Annunziata on se vihoviimeinen
paikka, mitä on auringon alla. Italian muissa kaupungeissa ihmiset
makailevat alallaan rauhallisesti ja odottavat, että kysytte heiltä
jotain, taikka teette jonkun julkisen teon, josta voi vaatia
maksua -- mutta Annunziatassa he ovat tämänkin hienotunteisuuden
rippeen menettäneet. He ottavat tuolista naisen saalin ja antavat
sen takaisin ja vaativat siitä lantin. Avaavat vaunujen oven ja
vaativat maksun -- sulkevat sen, kun olette ulos päässyt, ja
vaativat maksun. Auttavat teitä ottamaan esiin vaateharjan -- kaksi
senttiä. Harjaavat vaatteenne ja pölyyttävät ne pahemmiksi kuin ne
olivatkaan -- kaksi senttiä. Hymyilevät teille -- kaksi senttiä.
Kumartavat, mielistelevästi irvistäen, hattu kädessä -- kaksi
senttiä. He kysymättä antavat kaikki tiedot, esimerkiksi että muulit
tulevat paikalla -- kaksi senttiä -- lämmin päivä, hyvä herra --
kaksi senttiä -- neljä tuntia tarvitsette vuorelle päästäksenne
-- kaksi senttiä. Ja tähän suuntaan sitä jatkuu. He ahdistavat
teitä -- vaivaavat teitä, hyörivät ympärillänne ja hikoilevat ja
haisevat pahalta. Ei ole niin alentavaa tointa, etteivätkö he sitä
tekisi rahasta. Minulla ei ole ollut tilaisuutta omain havaintojeni
perustuksella tutustua ylempiin luokkiin, mutta sen mukaan mitä olen
niistä kuullut, olen päätellyt, että jos heiltä puuttuukin yksi tai
pari hirtehisten huonoista piirteistä, korvaavat he ne yhdellä tai
parilla toisella, jotka ovat vielä huonommat. Kuinka nämä ihmiset
kerjäävät! -- vaikka monikin heistä on hyvin puettu.
Minä sanoin, etten omain havaintojeni perustuksella tiennyt mitään
ylemmistä luokista. En sattunut muistamaan. Se mitä näin heidän
urhoollisimpain ja kauniimpain tekevän eilisiltana, oli semmoista,
että lauhkeammissa maissa halvimmatkin sitä punastuisivat. Heitä
oli kokoontunut sadoittain ja tuhansittainkin San Carlon suureen
teatteriin -- mitä tekemään? Mitäkö? Ilveilemään vanhan naisen
kustannuksella -- nauramaan, viheltämään, pilkkaamaan vanhaa
näyttelijätärtä, jota he ovat aikanaan jumaloineet, mutta jonka
kauneus nyt on lakastunut ja jonka ääni on entisen sointunsa
menettänyt. Jokainen puhui siitä, mikä harvinainen urheilu odotti.
Sanoivat teatterin täyttyvän reunojaan myöden Frezzolinia kuulemaan.
Sanottiin, ettei hänen laulunsa enää ollut täysipätöistä, mutta että
ihmiset ainakin tahtoivat nähdä hänet. Ja niinpä lähdimme mekin.
Ja joka kerta kuin tämä nainen lauloi, he sihittivät ja nauroivat
-- koko suurenmoinen huone -- ja heti kun hän poistui näyttämöltä,
he taas kättentaputuksilla kutsuivat hänet esiin. Kerran tai pari
hänet vaadittiin toistamaan viisi tai kuusi kertaa yhteen mittaan ja
vastaanotettiin sihinällä esiintyessään ja laskettiin sihinällä ja
naurulla menemään, kun oli lopettanut -- sitten paikalla vaadittiin
toistamaan ja joutumaan uudelleen samain solvausten alaiseksi! Ja
kuinka jalosyntyiset nauttivat siitä! Valkohansikkaiset herrat ja
naiset nauroivat, niin että kyynelet juoksivat, ja paukuttivat
käsiään aivan haltioissaan joka kerta, kun tuo onneton vanha vaimo
nöyränä astui esiin kuudennen kerran kärsivällisenä ja valittamatta
-- vastaanottamaan sihinän myrskyn! Se oli verrattoman julmaa menoa
-- riettainta ja tunnottominta, mitä ajatella saattaa. Laulajatar
olisi kerrassaan voittanut puolelleen amerikkalaiset hampuusitkin
urhealla, vääjäämättömällä tyyneydellään (sillä hän toisti ja toisti
jos kuinka moneen kertaan ja nauroi ja kumarteli herttaisesti ja
lauloi niin hyvin kuin suinkin taisi ja poistui kumarrellen keskellä
ilkkunaa ja sihinää, menettämättä malttiaan tai ryhtiään). Ja varmaan
missä muussa maassa tahansa kuin Italiassa hänen sukupuolensa ja
avuttomuutensa olisi runsaasti riittänyt häntä suojelemaan -- hän
ei olisi muuta suojelusta kaivannut. Ajatelkaahan, mikä paljous
pieniä sieluja eilen illalla tungokseen saakka täytti tuon teatterin.
Jos johtaja olisi voinut teatterinsa täyttää vain napolilaisilla
sieluilla, ilman niihin kuuluvia ruumiita, olisi hänen täytynyt
saada kokoon ainakin yhdeksänkymmentä miljoonaa dollaria. Mitä
luonteenpiirteitä täytyykään olla miehellä, kun ne saavat hänet
tarjoamaan kolmelletuhannelle heittiölle tilaisuuden sihistä,
ilkkua ja nauraa vanhalle ystävättömälle naiselle ja häpeällisesti
nöyryyttää häntä? Hänellä täytyy olla _kaikki_ halpamaiset piirteet
mitä yleensä on. Havaintoni minulle vakuuttavat (en mielelläni
vakuuta yli omain henkilöllisten havaintojeni), että Napolin
ylemmillä luokilla on nuo luonteenpiirteet. Muutoin voivat olla
sangen hyvää väkeä. Mene tiedä.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Tässä Napolin kaupungissa uskotaan yhteen kaikkein kehnoimmista
uskonnollisista petoksista, mitä Italiassa voi tavata -- Pyhän
Januariuksen veren ihmeelliseen nesteeksi muuttumiseen. Kahdesti
vuodessa papit kokoavat kaiken kansan katedraaliin ja ottavat ulos
tämän maksoittunutta verta sisältävän pullon ja antavat rahvaan
nähdä, kuinka se hitaasti sulaa ja liukenee nesteeksi -- ja
kahdeksan päivää tätä kehnoa narripeliä jatketaan antamalla veren
joka päivä uudelleen liueta, ja samalla papit kulkevat rahvaan
kesken ja kokoavat maksuksi rahaa. Ensimmäisenä päivänä veri sulaa
neljässäkymmenessä seitsemässä minuutissa -- kirkko on silloin täysi
ja kolehdin kerääjät tarvitsevat aikaa ennättääkseen kerätä rahat.
Seuraavina päivinä se päivä päivältä sulaa aina vähän sukkelammin,
sitä mukaa kuin "huoneetkin" vähenevät, kunnes se kahdeksantena
päivänä, jolloin saapuvilla on vain muutama kymmenkunta, sulaa
neljässä minuutissa.
Ja täällä oli myös tapana panna toimeen suuri juhlakulkue,
johon otti osaa pappeja, kansalaisia, sotamiehiä, merimiehiä ja
kaupunginhallituksen korkeimpia virkamiehiä, keritsemään hiukset
tekemällä tehdyn madonnan päästä -- täytetyn ja maalatun kuvan,
joka oli kuin muotikauppiaitten nukke -- sillä tämän nuken
hiukset kasvoivat uudestaan ihmeen kautta aina kahdentoista
kuukauden kuluttua. Vielä neljä tai viisi vuotta takaperin tätä
keritsemisjuhlaa juhlittiin. Se tuotti suuria tuloja sille
kirkolle, joka tämän merkillisen kuvan omisti, ja tuo julkinen
tukan keritseminen toimitettiin aina mitä suurimmalla loistolla ja
juhlallisimmilla menoilla -- kuta juhlallisemmin, sitä parempi,
sillä kuta suurempi oli komeus, sitä enemmän kokoontui väkeä ja sitä
runsaammin meno tuotti rahaa -- mutta viimein koitti se päivä, että
Napolissakin paavi ja hänen palvelijansa menettivät suosionsa ja
kaupungin hallitus lakkautti tämän vuotuisen keritsemisjuhlan.
Tässä meillä on kaksi kuvaavaa piirrettä näistä napolilaisista --
kaksi tyhmintä petosta, mitä ajatella saattaa, mutta joita siitä
huolimatta toinen puoli kansasta hartaasti ja uskollisesti uskoi ja
toinenkin puoli joko uskoi taikka sitä vaieten suvaitsi, tukien siten
tätä petosta. Minä puolestani mielelläni uskon, että koko väestö
uskoi näihin surkeihin, halpoihin ihmeihin -- ihmiset, jotka vaativat
kaksi senttiä joka kerran kuin teille kumartavat ja julkisesti
pitävät naista pilkkanaan, semmoiset ihmiset luullakseni siihen
kykenevät.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Nämä napolilaiset pyytävät aina neljä kertaa enemmän hintaa, kuin
mihin he aikovat tyytyä, mutta jos annatte heille sen, mitä he
ensiksi pyysivät, häpeävät he, kun pyysivät niin vähän, ja pyytävät
paikalla enemmän. Kun rahaa on maksettava ja vastaanotettava,
väitellään siitä aina rajusti ja huhdotaan käsillä ja liikkeillä.
Mahdotonta ostaa ja maksaa kahden sentin arvosta simpukankuoria
ilman toraa ja ikävyyksiä. Yksi ajurinmatka kahden hevosen vetämissä
vaunuissa maksaa frangin -- se on halpaa -- mutta ajuri pyytää
aina enemmän, milloin milläkin tekosyyllä, ja jos hän saa, pyytää
hän uudelleen. Sanotaan erään ulkomaalaisen kerran ajaneen yhdellä
hevosella erään matkan, jolta taksa oli puoli frangia. Hän antoi
ajurille kokeeksi viisi frangia. Tämä pyysi lisää, ja sai vielä
yhden frangin. Vielä sittenkin hän pyysi lisää ja sai frangin --
pyysi lisää, mutta nyt tuli kieltoa Hän kiivastui -- ja toisen yhä
kieltäessä alkoi pitää pahaa ääntä. Ulkomaalainen sanoi: "No hyvä,
antakaa minulle takaisin ne seitsemän frangia, niin katson, mitä voin
tehdä" -- ja saatuaan ne hän antoi ajurille puoli frangia, ja tämä
paikalla pyysi kaksi senttiä juomarahoja. Voidaan ehkä luulla minua
ennakkoluuloiseksi. Ehkäpä olenkin. Häpeäisin itseäni, ellen olisi.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
No niin, kuten minun piti sanoa, saimme muulimme ja hevosemme
tingittyämme tunnin, puolentoista Annunziatan asukkaitten kanssa,
ja lähdimme unisina nousemaan vuorta, joka muulin hännässä heittiö,
joka oli muulia muka hoputtamassa, vaikka hän todellisuudessa pitikin
kiinni ja antoikin elukan kiskoa itseään ylös. Alussa edistyi matkani
hitaasti, mutta sitten minua alkoi kaduttaa tuo kauppa ... pitikö
minun maksaa heitukalleni viisi frangia siitä hyvästä että hän kiskoi
muuliani hännästä taapäin ja esti sitä mäkeä nousemasta? Annoin
hänelle lähtöpassit. Matka alkoi nyt sujua sukkelammin.
Eräältä korkealta kohdalta näimme vuoren rinteeltä Napolin
suurenmoisena kuvana edessämme. Emme tietenkään nähneet mitään
muuta kuin kaasulamput -- kaksi kolmannesta ympyrän kehästä suuren
lahden ympärillä -- timanttisen kaulakoristeen, joka kaukaisesta
etäisyydestä kimalsi läpi pimeyden -- ei yhtä säteilevänä kuin
tähdet päämme päällä, mutta vienompana, sävyrikkaampana, kauniimpana
-- ja kautta koko suuren kaupungin kiiteli valoja ristiin rastiin,
muodostaen jos miten monta kimaltelevaa viivaa ja käyrää. Ja
kaupungin takana, kautta tasaisen campagnan, penikulmia laajalta
ympäriinsä, oli siroteltuna valorivejä, ympyröitä ja rypäleitä,
jotka kaikki kiilsivät kuin jalokivet ja ilmaisivat kymmenet unta
ottavat kylät. Juuri tähän aikaan se heittiö, joka riippui edelläni
kulkevan hevosen hännästä ja hevosta kohtaan harjoitti kaikenlaista
tarpeetonta julmuutta, sai semmoisen potkun, että hän lensi noin
neljäntoista sylen päähän, ja tämä seikka yhdessä etäisyyden
satumaisten valojen kanssa herätti minussa autuaallista iloa ja minä
olin hyvilläni, että olin lähtenyt Vesuviolle.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Tästä aiheesta tulee oiva luku ja huomenna tai ylihuomenna minä sen
kirjoitan.