Maalauksellista hirmua -- Tuomas veljen legenda -- Suru
tieteellisesti esitettynä -- Kuolleiden juhlaseura -- Vatikaanin
suuret mestarit -- Paavi taiteen suojelijana -- Korkeita hintoja
vanhoista mestareista -- Raamatun korjaus -- Rooman pyhimysten
arvojärjestys -- Heille osoitetun kunnioituksen järjestys --
Lähestymme Napolia.
Pyhän inkvisition verinäytelmistä, Colosseumin teurastuksista ja
Katakombian kammottavista haudoista tuntuu sangen luontevalta
siirtyä kapusiiniluostarin maalauksellisiin kauhuihin. Pysähdyimme
hetkeksi kirkossa olevaan pieneen kappeliin ihailemaan taulua, joka
kuvaa Pyhän Mikaelin voittoa saatanasta -- taulua, joka on niin
kaunis, että minun täytyy uskoa senkin kuuluvan tuohon halveksittuun
"renessanssiin", vaikka taisivathan ne mainita, että se oli jonkun
vanhan mestarin maalaama -- ja sitten astuimme alla olevaan laajaan
holvistoon.
Täällä sitten oli näkö herkille hermoille! Ilmeisestikin olivat
vanhat mestarit olleet täällä työssä. Huoneessa oli kuusi osastoa ja
joka osasto oli omaan erikoiseen malliinsa koristettu -- ja kaikki
nämä koristukset olivat ihmisluista muodostetut! Oli komeita kaaria,
jotka olivat kauttaaltaan reisiluista rakennetut, oli peloittavia
pyramideja, jotka olivat kokonaan irvistävistä pääkalloista
rakennetut, oli monenlaisia omituisia rakennustaiteellisia
sommitelmia, joihin rakennusaineiksi oli käytetty sääriluita ja
kyynärluita. Seinillä oli taidokkaita freskoja, joiden kiemurtelevat
köynnökset olivat tehdyt solmuihin taivutetuista ihmisen
selkärangoista, joiden hienot karhit olivat suonista ja lihaksista,
kukat lumpion luista ja varpaan kynsistä. Jokainen ihmisruumiin
pysyvä osa oli edustettuna näissä monimutkaisissa sommitelmissa
(luultavasti Michelangelon käsialaa), ja nämä taideteokset olivat
sangen huolellisesti viimeistellyt ja yksityisseikoille omistettu
tarkkuus osoitti taiteilijan sekä työtään rakastaneen että olleen
taitavan ja kouluutetun. Kysyin meitä saattavalta hyväluontoiselta
munkilta, ken oli tämän tehnyt? Ja hän vastasi: "_Me_ olemme tämän
tehneet" -- tarkoittaen itseään ja yläkertaan jääneitä veljiään.
Saatoin huomata, että vanha munkki oli hyvin ylpeä tästä kummasta
näyttelystä. Saimme hänet puheliaalle tuulelle osoittamalla
mielenkiintoa, jota emme koskaan oppaille osoittaneet.
"Keitä nämä ihmiset ovat olleet?"
"Meitä -- jotka asumme tuolla ylhäällä -- Kapusiinien munkkikunnan
jäseniä -- veljiäni."
"Kuinka monta elämästä eronnutta munkkia on tarvittu näiden kuuden
kammion koristamiseen?"
"Tässä on neljäntuhannen luut."
"Tarvittiin varmaankin paljon aikaa niiden kokoamiseen?"
"Monta, monta vuosisataa."
"Niiden eri osat ovat kauttaaltaan erotetut -- kalloja yhdessä
huoneessa, sääriluita toisessa, kylkiluita kolmannessa -- täällä
tulisi varmaan kova kiire vähäksi aikaa, jos tuomiopasuuna soisi.
Jotkut veljistä voisivat sekamelskassa saada väärän jalan tai väärän
kallon ja lähteä matkaan ontuen tai katsellen maailmaa silmillä,
jotka ovat kauempana toisistaan tai lähempänä toisiaan kuin alkuaan.
Luultavasti ette tunne näistä erikseen ainoatakaan?"
"Kyllä, tunnen heistä montakin."
Hän kosketti sormellaan erästä kalloa. "Tämä oli veli Anselmo --
kuoli kolmesataa vuotta takaperin -- hyvä mies."
Hän kosketti toista. "Tämä oli veli Aleksanteri - ollut vainajana
kaksisataakahdeksankymmentä vuotta. Tämä oli veli Carlo -- kuoli
samaan aikaan."
Sitten hän otti erään kallon ja piti sitä kädessään ja katseli sitä
miettiväisenä, samaan tapaan kuin haudankaivaja Yorickista puhuessaan.
"Tämä", hän sanoi, "oli veli Tuomas. Hän oli nuori prinssi, kuului
ylpeään sukuun, jonka juuret olivat hamassa vanhan Rooman ajassa,
ulottuen pari tuhatta vuotta taapäin. Hän rakasti halvempaan säätyyn
kuuluvaa. Suku siitä vainosi häntä ja vainosi neitoakin. He ajoivat
neidon pois Roomasta; hän meni perässä, etsi kadonnutta läheltä
ja kaukaa, eikä löytänyt. Hän palasi takaisin ja uhrasi murtuneen
sydämensä alttarillemme ja väsyneen henkensä Jumalan palvelukseen.
Mutta nähkääs, miehen isä pian sen jälkeen kuoli ja äiti niinikään.
Neitonen palasi iloiten takaisin. Kaikkialta hän etsi sitä
nuorukaista, jonka silmät olivat hellästi katsoneet hänen silmiinsä
tästä kurjasta pääkallosta, mutta ei löytänyt häntä. Lopulta hän
näki nuorukaisen kadulla -- puettuna tähän meidän karkeaan pukuumme.
Nuorukainen tunsi immen. Se oli liian myöhään. Hän kaatui siihen
missä seisoi. Ihmiset nostivat hänet ylös ja toivat tänne. Hän ei
sen koommin milloinkaan puhunut. Ennen viikon päättymistä hän kuoli.
Näette hänen hiustensa värin -- hieman haalistuneena -- tästä ohuesta
tupsusta, joka vielä on ohimoissa kiinni. Tämä" (ottaen käteensä
reisiluun) "on hänen. Siinä koristuksessa, joka on päänne päällä,
näkyy suonia, jotka olivat hänen käsiniveliään sataviisikymmentä
vuotta sitten."
Tämä koruton tapa kuvata liikuttavaa sydämen tarinaa panemalla
eteemme rakastajan maallisia jäännöksiä sieltä täältä ja
nimittelemällä ne tuntui niin nurinkuriselta ja kaamealta, että
harvoin olen samanlaista kokenut. Tuskin tiesin, pitikö minun
hymyillä, vaiko kauhistua. Ruumiissamme on hermoja ja lihaksia,
joiden tehtävien ja toimintatapojen selostaminen kylmillä
fysiologisilla nimityksillä ja haavurin teknillisillä sanoilla
tuntuu kuin pyhyyden loukkaamiselta, ja jotain tämäntapaista munkin
puhe minussa vaikutti. Kuvitelkaa, että haavalääkäri nipistimillään
nostaa näkyviin suonia, lihaksia ja muita senkaltaisia ruumiin
monimutkaisesta koneistosta ja huomauttaa: "Nyt tämä pieni hermo
värisee -- värinä kulkee tähän lihakseen -- tästä se kulkee tähän
säieaineeseen; tässä sen aineosat veren kemiallisen vaikutuksen
johdosta hajaantuvat -- osa menee sydämeen ja sykäyttää sitä sillä,
mitä yleistajuisella sanalla sanotaan tunteeksi, osa kulkee tätä
hermoa pitkin aivoihin ja vie sinne hälyyttävän luontoisia tietoja --
kolmas osa luistaa tätä tiehyettä pitkin ja koskettaa jousta, joka
hallitsee silmän takana olevia nestesäiliöitä. Tämän yksinkertaisen
ja kauniin toiminnan kautta asianomainen saa tietää, että hänen
äitinsä on kuollut, ja itkee." Hirveää!
Kysyin munkilta, aikoivatko kaikki päällä asuvat munkit kuoltuaan
päästä tähän paikkaan. Hän vastasi rauhallisesti:
"Meidän täytyy kaikkien lopulta tulla tänne."
Kas vaan, mihin sitä voi tottua. Se aate, että hänet jonain päivänä
hajoitetaan kappaleiksi kuin joku kone tai kello, taikka talo, joka
on menettänyt omistajansa, ja kootaan uudelleen holvikaariksi ja
pyramideiksi ja kamaliksi freskoiksi, ei vähintäkään huolestuttanut
tätä munkkia. Minusta päinvastoin tuntui siltä kuin olisi hän
itsetyytyväisellä turhamaisuudella ajatellut, että hänen oma kallonsa
näyttäisi hyvältä keon ylimpänä ja hänen omat kylkiluunsa lisäisivät
freskoihin viehätyksen, joka niiltä nyt puuttui.
Siellä täällä makasi koristeellisissa alkooveissa luuvuoteilla
kuolleita ja kuivuneita munkkeja, hinterät vartalot käärittyinä
mustiin kaapuihin, joihin tavallisesti papit pukeutuvat. Tutkimme
erästä tarkemminkin. Nahistuneet kädet olivat rinnan päällä ristissä;
kallossa oli kiinni kaksi sameata hiustukkoa; iho oli ruskea ja
kuopalle painunut; poskipäillä se oli kireällä, niin että ne terävinä
pistivät esiin; syvällä kuopissaan olivat tuikeat kuolleet silmät;
sieraimet olivat tuskallisen silmäänpistävät, nenän pää kun oli
kadonnut; huulet olivat keltaisista hampaista käpertyneet pois;
ja vierivien vuosien takaa, niiden kivettämänä, tervehti meitä
vuosisataa vanha nauru!
Se oli hyvätuulisin ja samalla hirvittävin nauru, mitä ajatella
saattaa. Varmaankin, niin ajattelin, oli se mitä erinomaisin
sukkeluus, jonka tämä veteraani lausui viimeisen kerran
hengähtäessään, kun hän sitä nauraa vielä tänäpäivänä.
Päätäni pyörryttää, kun ajattelen Vatikaania -- sen kuvapatsaitten,
maalauksien ja kaikenlaisten ja kaiken ikäisten muitten ihmeitten
rannattomuutta. "Vanhoja mestareita" (etenkin kuvanveistäjiä)
oikein vilisee siellä. En voi kirjoittaa Vatikaanista. Luullakseni
en koskaan ole selvään muistava siitä mitä siellä näin muuta kuin
muumiot ja Rafaelin "Kristuksen kirkastuksen" ja muutamia muita
seikkoja, joita on tarpeeton nyt mainita. "Kristuksen kirkastuksen"
muistan osaksi siitä syystä, että se oli asetettu melkein yksinään
omaan huoneeseensa ja osaksi koska kaikki tunnustavat sen maailman
ensimmäiseksi öljymaalaukseksi ja osaksi siitä, että se oli kaunis.
Värit ovat tuoreet ja mehevät, "ilme" on oiva, niin sanotaan,
"tunne" vilkas, "sävy" hyvä, "syvyys" syvä ja leveys noin neljä
ja puoli jalkaa minun arvioni mukaan. Se on taulu, joka virittää
mielenkiintoa; sen kauneus on lumoava. Se oli kyllin kaunis ollakseen
vaikka "renessanssia". Huomautus, jonka lausuin joku aika takaperin,
johtaa erääseen ajatukseen -- ja toivoon. Eikö ole mahdollista,
että syy, miksi tässä taulussa näen niin paljon viehättävää, on sen
yksinäisyys, se että se on eristetty galleriain hurjasta kaaoksesta?
Jos joitakuita muitakin eristettäisiin itsekseen, niin eivätkö
nekin olisi kauniita? Jos tämä asetettaisiin keskelle sitä taulujen
erämaata, jonka Rooman gallerioissa tapaamme, niin näyttäisikö se
minusta yhtä kauniilta? Jos tähän saakka olisin joka palatsissa
nähnyt vain yhden "vanhan mestarin", enkä eekerikaupalla seiniä ja
kattoja aivan paperoituina niillä, niin eiköpähän minulla olisi
vanhoista mestareista sivistyneempi käsitys kuin tämä nykyiseni?
Melkeinpä luulen. Kun olin koulupoika ja minun piti ostaa uusi
puukko, en voinut muodostaa itselleni mielipidettä siitä, mikä
näytelaatikossa olevista oli sievin, eivätkä ne mielestäni ainoakaan
olleet erikoisen sieviä. Tein senvuoksi vaalini raskaalla sydämellä.
Mutta kun katselin ostostani kotona, jossa ei ollut muita kiiltäviä
teriä sen kanssa kilpailemassa, niin aivan hämmästyin sen kauneutta.
Aivan tähän päivään saakka ovat uudet hattuni aina näyttäneet
kauniimmilta puodista päästyään kuin puodissa muitten uusien hattujen
seurassa. Minulle alkaa nyt hämärtää, että se, mitä kokoelmissa olen
pitänyt yleisenä rumuutena, ehkä oikeastaan onkin yleistä kauneutta.
Minä toivon vilpittömästi, että se olisi sitä muille, mutta minulle
se ei ainakaan sitä ole. Ehkä oli syynä siihen, että tapani oli
niin mielelläni käydä New Yorkin taideakatemiassa, se, ettei
siellä ollut kuin muutamia satoja maalauksia, minkä vuoksi niihin
kaikkiin tutustuminen ei käynyt yli voimaini. Akatemia oli kai kuin
papuruoka ja läski neljänkymmenen mailin erämaassa, eurooppalainen
galleria taas juhla-ateria, johon kuuluu kolmetoista ruokalajia.
Yhdestä ruokalajista ei jää pienintäkään näkyväistä merkkiä, mutta
kolmetoista ruokalajia karkoittaa pois ruokahalun tuottamatta mitään
tyydytystä.
On kuitenkin yksi asia, josta olen aivan varma. Kaikista
Michelangeloista, Rafaeleista, Guidoista ja muista vanhoista
mestareista huolimatta Rooman suurenmoinen historia on jäänyt
maalaamatta! Neitsyitä kyllä ja paaveja ja pyhiä variksenpelättimiä
maalattiin niin paljon, että niillä melkein olisi voinut kansoittaa
paratiisin, mutta muuta he eivät maalanneetkaan. "Nero soittaa
Rooman palaessa", Caesarin murha, taikka semmoinen järkyttävä
kohtaus, kun satatuhatta ihmistä Colosseumissa hurmauksen kiihkossa
kumartui eteenpäin nähdäkseen kahden taitavan gladiaattorin kolhivan
toisiaan murhamielellä, tiikerin hyppäävän polvistuvan marttyyrin
kimppuun -- näitä ja tuhansia muita aiheita, joista luemme elävällä
mielenkiinnolla, täytyy meidän tyytyä etsimään vain kirjoista -- emme
vanhain mestarien jättämästä romusta -- mestarien, joita ei enää ole
olemassa, kuten mielihyvällä muistan.
He maalasivat ja veistivät marmoriin vain yhtä historiallista
kohtausta (joka on jossain määrin kuulu), yhtä ainoata. No mikähän
se sitten oli ja minkä vuoksi he erikoisesti sen valitsivat? Se
oli "Sabiinitarten ryöstö" ja rintain ja säärien vuoksi he sen
valitsivat. Minun täytyy punastua heidän tähtensä.
Minä kuitenkin katselen mielelläni kuvapatsaita ja katselen
mielelläni taulujakin -- yksinpä pyhässä haltioitumisessa taivasta
kohti katselevia munkkejakin ja munkkeja, jotka mietiskelyssä
katsovat alaspäin, ja munkkeja, jotka nuuskivat, mistä saisivat
jotain syödäkseen -- ja sen vuoksi minä heitän mielestäni kaiken
kaunan ja kiitän paavillista hallitusta siitä, että se niin
kateellisesti vaalii näitä esineitä ja niin uutteraan niitä kokoo;
ja että se sallii minun, muukalaisen, joka en edes ole aivan
ystävällinen, liikkua niiden kesken mielin määrin ja häiritsemättä,
ottamatta minulta mitään maksua, vaatien ainoastaan sen, että
käyttäydyn niin hyvin kuin minun tulee käyttäytyä kenen toisen
talossa tahansa. Kiitän Pyhää isää oikein sydämellisesti ja toivotan
hänelle pitkää ikää ja yllinkyllin onnea.
Paavit ovat kauan olleet taiteen suojelijoita ja säilyttäjiä aivan
samalla tavalla kuin uusi käytännöllinen tasavaltamme on tekniikan
edistyksen ja menestyksen suojelija. Heidän Vatikaaniinsa on koottu
säilöön kaikki, mitä taiteen alalla on omituista ja kaunista, meidän
patenttivirastomme säilyttää kaikki, mitä mekaniikan alalla on
kummaa ja hyödyllistä. Kun joku keksii uuden mallisen riimun tai
uuden entistä etevämmän sähkölennätysmenetelmän, antaa hallituksemme
hänelle patentin, joka on suuren omaisuuden arvoinen; kun taas
joku Campagnalla kaivaa maasta vanhan kuvapatsaan, antaa paavi
hänelle suuren omaisuuden verran kultakolikolta. Voimme johonkin
määrään arvata ihmisen luonteen siitä, minkälainen nenä hänellä on
naamassaan. Vatikaani ja patenttivirasto ovat hallinnollisia neniä ja
niissä on koko lailla luonnetta.
Opas näytti meille Vatikaanissa valtavaa Jupiterin patsasta, jonka
hän sanoi näyttävän näin vahingoittuneelta ja kuluneelta -- niin
kulkuripoikain jumalalta -- siitä syystä, että se aivan hiljakkoin
oli kaivettu esiin Campagnan mullasta. Hän kysyi, paljonko arvoiseksi
tämän Jupiterin otaksuimme? Minä vastasin, oikopäätä kuin älymies
ainakin, että sen arvo oli noin neljä dollaria -- ehkä puoliviidettä.
"Satatuhatta dollaria!" sanoi Ferguson. Ferguson lisäksi sanoi, ettei
paavi salli viedä tämänkaltaisia muinaistuotteita alueeltaan pois.
Hän asettaa komissionin tutkimaan tämänkaltaisia löytöjä ja antamaan
lausuntonsa niiden arvosta. Paavi sitten maksaa löytäjälle puolet
arvioidusta määrästä ja ottaa kuvapatsaan. Hän sanoi, että tämä
Jupiter oli löydetty vainiosta, jonka joku vast'ikään oli ostanut
kolmellakymmenellä dollarilla, ja oli ensimmäinen sato uudelle
viljelijälle siis ollut sangen tyydyttävä. En tiedä, puhuuko Ferguson
aina totta vai eikö, mutta otaksun hänen puhuvan. Tiedän, että
kaikille vanhain mestarien maalaamille tauluille on pantu suunnaton
vientitulli, jottei niitä yksityisistä kokoelmista myytäisi. Olen
myös tullut vakuutetuksi siitä, ettei oikeita vanhain mestarien
tauluja ole Amerikassa juuri nimeksikään, koska halvimmistakin ja
vähäpätöisimmistä vaaditaan hyvänlaisen maatalon hinta. Aioin vähin
itsekin ostaa erään pienen vähäpätöisyyden, Rafaelin käsialaa, mutta
hinta oli kahdeksankymmentätuhatta dollaria, vientitullin kanssa se
olisi noussut joukon toisellesadalletuhannelle, jonka vuoksi vain
tutkiskelin sitä vähän aikaa ja sitten päätin, etten huolikaan.
Tekee mieleni tässä mainita näkemäni kirjoitus, ennenkuin unhotan sen:
"'Kunnia Jumalalle korkeudessa, rauha maassa _ihmisille, joilla
on hyvä tahto_!' Se ei ehkä ole hyvää Jumalan sanaa, mutta se on
väärentämätöntä katolilaisuutta ja ihmisluontoa." [Verratessani tätä
rovasti Alfordin Uuden Testamentin käännökseen huomaan kuitenkin
nöyryytettynä, että se _on_ hyvää Jumalan sanaa. No niin, ehkä olen
tietämätön, mutta paha en ole. -- _M. T_.]
Tämä on kultakirjaimilla kirjoitettu erään mosaiikkiryhmän ympäri,
joka on "Scala santan" sivulla Pyhän Johanneksen Lateraanikirkossa;
tämä taas on maailman kaikkien katolisten kirkkojen äiti ja
valtiatar. Ryhmä esittää Vapahtajaa, Pyhää Pietaria, paavi Leoa,
Pyhää Silvesteriä, Constantinusta ja Kaarle Suurta. Pietari antaa
_palliumin_ paaville ja lipun Kaarle Suurelle. Vapahtaja antaa
avaimet Pyhälle Silvesterille ja lipun Constantinukselle. Vapahtajaan
ei kohdistu rukouksia -- hänen tärkeytensä ei yleensä näytä Roomassa
olevan suuri; vaan alla olevassa kirjoituksessa seisoo: "_Siunattu
Pietari, anna paavi Leolle ikää ja Kaarle kuninkaalle voitto_." Siinä
ei sanota: "Välitä meidän puolestamme Vapahtajan kautta tämä pyyntö
Isälle", vaan suoraan sanotaan "Siunattu Pietari, _anna se_ meille."
Kaikessa vakavuudessa -- tahtomatta olla pilkallinen -- tahtomatta
olla epähurskas ja varsinkin tahtomatta olla pyhyyttä häväisevä
-- voin siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, pyhäin henkilöiden
arvojärjestykseen nähden Roomassa tehdä seuraavat johtopäätökset:
Ensimmäinen on "Jumalan äiti", toisella nimellä Neitsyt Maaria.
Toinen Jumaluus.
Kolmas Pietari.
Neljäs sija kuuluu kahdelle- tai viidelletoista kanonisoidulle
paaville ja marttyyrille.
Viides Jeesukselle Kristukselle Vapahtajalle (aina kuitenkin
sylilapsena).
Voin ehkä olla väärässä -- päätelmäni usein käyvät harhaan, kuten
muittenkin ihmisten -- mutta tämä _on_ päätelmäni, olipa tuo sitten
hyvä tai paha.
Tässä juuri tahdon mainita erään seikan, joka minusta näyttää
omituiselta. Roomassa ei ole ensinkään "Kristuksen kirkkoja", sen
enempää kuin "Pyhän hengenkään" kirkkoja, mikäli minä olen huomannut.
Siellä on kaikkiaan nelisensataa kirkkoa, mutta noin neljäs osa
näyttää saaneen nimensä madonnasta ja Pyhästä Pietarista. Maarian
mukaan on nimitetty niin monta, että niitä on täytynyt erotella
toisistaan kaikenlaisilla lisäkkeillä, jos oikein käsitän. Siten
on kirkkonsa Pyhällä Ludvigilla, Pyhällä Augustinuksella, Pyhällä
Agneksella, Pyhällä Calixtuksella, Lucinan Pyhällä Laurentiuksella,
Damason Pyhällä Laurentiuksella, Pyhällä Cecilialla, Pyhällä
Athanasiuksella, Pyhällä Filippus Nerillä, Pyhällä Catharinalla,
Pyhällä Dominicuksella ja monen monella pienemmällä pyhällä, joiden
nimi ei ole kautta maailman tuttu -- ja kaukana jälkipäässä,
kerrassaan kirkkojen luvun ulkopuolella, tulee pari sairashuonetta:
toinen niistä on saanut Vapahtajan, toinen Pyhän hengen nimen!
Päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen olemme vaeltaneet Rooman
sortuvain ihmeitten keskellä; päivän toisensa ja yön toisensa jälkeen
olemme ahmineet viidenkolmatta vuosisadan tomuja ja tähteitä --
olemme niitä päivät miettineet, niistä yöt unta nähneet, kunnes
joskus mielestämme tunsimme itsekin lahoavamme ja muuttuvamme
silvotuiksi ja kulmattomiksi, joka hetki joutuvamme jonkun
muinaistutkijan saaliiksi, saavamme sääremme paikatuiksi, tulevamme
"ennalleen korjatuiksi" kömpelöllä uudella nenällä, saavamme väärät
nimilaput ja väärät aikamäärät ja joutuvamme lopulta Vatikaanin
kokoelmiin, jotta runoilijat meistä loruilisivat ja kaikennäköiset
vandaalit yhä ja ikuisesti kirjoittelisivat meihin nimiään. Mutta
joutomme on nyt täällä päättynyt ja huomenna lähdemme matkaan.