_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Vesuviolle nousua jatketaan -- Kaunis näköala auringon noustessa --
Ei aivan yhtä kaunis syrjäkaduilla -- Vesuviolle nousua jatketaan
-- Sadan jalan korkuisia taloja -- Kirjava kulkue -- Kaupustelijain
ruokaseteli -- Ruhtinaallisia palkkoja -- Vesuviolle nousua jatketaan
-- Hintamietelmiä -- Ihmeteltävä "Sininen luola" -- Käynti Napolin
lahden kuuluilla paikoilla -- Myrkyllinen "Koiraluola" -- Kivettynyt
laavavirta -- Nousua jatketaan -- Saavutaan kukkulalle -- Kraaterin
kuvaus -- Vesuviolta laskeudutaan.
"Nähdä Napoli ja kuolla". No niin, enpä kuitenkaan tiedä,
tarvitsisiko siitä kuolla, että vain näkee sen, mutta hieman
toiseksi voisi asia käydä, jos yrittäisi asettua sinne asumaan.
Nähtynä aamun ensi valkeamalla korkealta Vesuvion rinteeltä, kuten
me sen näimme, Napoli on ihmeteltävän ihana taulu. Näin etäältä
nähden sen likaiset rakennukset näyttivät valkoisilta -- ja niin ne
rivi riviltä parvekkeilleen, akkunoineen ja kattoineen sinisestä
merestä kohosivat yhä korkeammalle ja korkeammalle aina Pyhän Elmon
valtavaan linnaan saakka, joka tuon valkoisen pyramidin huippuna
antoi taululle sopusuhtaa, vaikuttavaisuutta ja täydellisyyttä.
Ja kun sen liljat muuttuivat ruusuiksi -- kun se auringon ensi
suutelosta punastui -- oli se sanoin kuvaamattoman kaunis. Silloin
sangen hyvin olisi saattanut sanoa "nähdä Napoli ja kuolla". Taulun
kehystys oli sekin lumoava. Edessä sileä meri - suunnattoman laajana
monivärisenä mosaiikkina; korkeat saaret, jotka etäisyydessä ujuivat
haaveellisissa autereissa; kaupungin meidän puoleisessa päässämme
Vesuvion uhkea kaksoiskukkula jykevine mustine laavasärmineen ja
saumoineen, jotka valuivat alas rannatonta tasaista campagnaa kohti
-- vihanta matto, joka lumoaa silmän ja opastelee sitä yhä edemmä
ja edemmä ohi puuryhmäin, yksinäisten talojen ja lumivalkoisten
kylien, kunnes se lopulta hajoaa ja on reunustus auerta ja yleistä
epämääräisyyttä. Erakkolasta, Vesuvion rinteeltä, tulee "Napoli nähdä
ja kuolla".
Mutta älkää menkö sen muurien sisäpuolelle tarkemmin katsomaan. Se
hieman vähentää sen romanttisuutta. Väki on tavoiltaan likaista ja
siitä ovat kadut likaiset ja tästä on seurauksena iljettäviä näköjä
ja hajuja. Ei koskaan ole mikään yhteiskunta kammonnut koleraa siihen
määrään kuin nämä napolilaiset. Mutta siihen heillä onkin hyvät syyt.
Kolera tavallisesti voittaa napolilaisen häneen kiinni käydessään,
sillä, nähkääs, ennenkuin tohtori lian kautta ennättää kaivautua
tautiin saakka, mies kuolee. Ylemmät luokat kylpevät meressä kerran
päivässä ja ovat melko siistit.
Katujen leveys yleensä riittää yksille vaunuille, ja kuinka niillä
kuhisee väkeä! New Yorkin Broadway joka kadulla, joka aukiolla,
joka kujassa! Semmoiset paljoudet, semmoiset tungokset, semmoiset
vilinät kuin siellä on rientävää, hyörivää, taistelevaa ihmiskuntaa!
Jalkakäytäviä on tuskin ollenkaan, ja jos on, niin ovat ne usein
niin kapeat, ettei toisen sivu voi kulkea karamboloimatta häntä
vastaan. Kaikki sen vuoksi kävelevät kadulla -- ja missä kadut ovat
kyllin leveät, siellä kiitää ajoneuvoja lakkaamatta ohitsenne.
Kuinka ei joka päivä tuhatkunta ihmistä joudu vaunujen alle ja käy
raajarikoksi, se on mysteeri, jota ei vielä kukaan ole kyennyt
selvittämään.
Mutta jos maailmassa on kahdeksatta ihmettä, niin varmaan tämä kunnia
kuuluu Napolin asuinrakennuksille. Rehellinen vakaumukseni on, että
runsaasti suurin osa on enemmän kuin sadan jalan korkuisia! Ja niiden
jykevät tiiliseinät ovat seitsemää jalkaa vahvat. Täytyy nousta
yhdeksät portaat, ennenkuin on ensi "kerroksessa". Ei, ei yhdeksiä,
mutta niille vaiheille. Joka akkunan edessä on kuin pieni lautainen
linnunhäkki aina ylös, ylös, ylös, ylös ikuisiin pilviin saakka,
jossa katto on, ja joka akkunassa aina on joku, joka katselee ulos
-- tavallisen kokoisia ihmisiä, jotka katselevat ulos ensimmäisestä
kerroksesta, hivenen pienempiä toisesta kerroksesta, ihmisiä, jotka
näyttävät sitäkin pienemmiltä, kolmannesta -- ja siitä ylöspäin
ne säännöllisen vähenemisasteikon mukaan käyvät yhä pienemmiksi
ja pienemmiksi, kunnes ylimpäin kerrosten ihmiset enemmän kuin
mitään muuta muistuttavat lintuja harvinaisen suuressa pääskysen
pesässä. Tämmöiset kapeat katurotkot korkeine taloriveineen, jotka
etäisyydessä yhtyvät kuin ratakiskot, niiden vaatenarut, joita kulkee
kadun poikki kaikissa korkeuksissa heilutellen lippumaisia ryysyjään
alla kihisevän ihmishyörinän päällä, ja valkopukuiset naiset, joita
kyyröttää parvekkeiden kaiteilla pitkin matkaa kivilaskokselta hamaan
taivaaseen -- tämä on perspektiivi, jonka seikkaperäisyyttä todella
kannattaa lähteä Napoliin katsomaan.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Napolissa ja sen lähimmissä esikaupungeissa on kuusisataa
kaksikymmentäviisituhatta asukasta, mutta olen varma siitä, ettei
se alaltaan ole suurempi kuin sadanviidenkymmenentuhannen asukkaan
kaupunki Amerikassa. Mutta ylös ilmaan se ulottuu korkeammalle
kuin kolme amerikkalaista kaupunkia ja siinä onkin koko salaisuus.
Tahdon tässä sivumennen huomauttaa, että ylellisyyden ja köyhyyden,
loiston ja kurjuuden vastakohdat ovat Napolissa vielä räikeämmät
kuin Pariisissakaan. Pariisissa täytyy lähteä Boulognen metsään, jos
mieli nähdä muodikkaita pukuja, loistavia ajoneuvoja ja kaikkein
komeimpia livreitä, Faubourg St. Antoineen taas näkemään pahuutta,
kurjuutta, repaleita ja likaa -- mutta Napolin valtakaduilla on tämä
kaikki sekaisin. Alastomia yhdeksänvuotiaita poikia ja rikkaitten
korupukuisia lapsia, rääsyjä ja repaleita ja loistavia univormuja,
aasinrattaita ja loistoajoneuvoja, kerjäläisiä, prinssejä ja piispoja
tyrkkii toisiaan joka kadulla. Kello kuusi koko Napoli joka ilta
lähtee ajelemaan Riviera di Chiajalle (mitä sekin nimi merkinnee)
ja pari tuntia voi silloin seisoa ja katsella sivu kulkevaa jonoa,
joka on kirjavin ja räikein sekoitukseltaan, mitä silmänne ovat
milloinkaan nähneet. Prinssit (Napolissa on enemmän prinssejä kuin
poliiseja -- niitä on vaivaksi asti) -- prinssit, jotka asuvat
kahdeksannessa kerroksessa eivätkä omista mitään ruhtinaskuntia,
pitävät omia vaunuja ja näkevät nälkää; ja puotipalvelijat,
mekaanikot, muotikauppiaat ja irstaat naiset jättävät päivällisensä
syömättä voidakseen ajaa Chiajalla vuokravaunuissa; kaupungin
hunttiot ja ryysyläiset ahtautuvat kaksin-kolminkymmenin pienille
retkuville rattaille, joita aasi vetää, ei paljoakaan kissaa
suurempi, ja _hekin_ ajelevat Chiajalla; herttuat ja pankkimiehet
upeissa vaunuissa, loistavine ajomiehineen ja heitukkoineen lähtevät
niinikään liikkeelle ja näin tuo hurja jono menee ja tulee. Pari
tuntia ylhäisö ja rikkahisto ja alhaiso ja köyhälistö sahailee edes
takaisin tässä hurjassa kulkueessa ja sitten kaikki lähtevät kotia
tyydytetyllä mielellä, onnellisina ja mielestään kunnian kukkuloilla.
Katselin eräänä päivänä kuninkaan palatsissa suurenmoista marmorista
porraskäytävää, jonka sanottiin maksaneen viisi miljoonaa markkaa,
ja minä arvostelin, että olisikohan maksanut puoli miljoonaa.
Minusta tuntui, että elämä mahtaisi olla kuin silkkiä maassa, jossa
mukavuuteen ja loisteliaisuuteen kannattaa näin paljon uhrata.
Ja sitten astuin ulos, mietiskellen, ja olin vähällä astua erään
tyhjäntoimittajan päälle, joka jalkakäytävän reunalla söi päivällistä
-- leipäpalasta ja rypäleitä. Huomatessani, että tämä villivarsa
olikin hedelmäliikkeen kauppa-apulainen (liike hänellä oli vasussa
kanssaan), josta hän sai kaksi senttiä päiväpalkkaa, ja ettei hänen
kotinsa ollut mikään palatsi, menetin jonkun verran innostustani
Italian elämän silkkisyyteen nähden.
Tämä luonnon järjestyksessä saa minut muistelemaan täkäläisiä
palkkoja. Armeijan luutnantit saavat dollarin vaiheilla päivässä,
tavalliset sotamiehet pari senttiä. Tunnen vain yhden konttoristin
-- hänellä on neljä dollaria kuussa. Kirjanpainajat saavat kuusi ja
puoli dollaria kuussa, mutta olen kuullut mainittavan, että eräs
työnjohtaja saa kolmetoista. Näin äkillinen ja raju rikastuminen
on tietysti tehnyt tästä miehestä pöyhkeän aristokraatin. Hänen
suhtautumisensa on käynyt aivan sietämättömäksi.
Ja palkoista taas johtuvat mieleeni kauppatavarain hinnat. Pariisissa
saatte Jouvinin parhaista hansikkaista maksaa kaksitoista dollaria
tusinalta; jotenkin yhtä hyviä hansikkaita myydään täällä kolmella
tai neljällä dollarilla tusina. Liinapaidat maksavat Pariisissa
viisi tai kuusi dollaria kappale; täällä ja Livornossa niitä myydään
kahdella ja puolella. Marseillessa maksatte neljäkymmentä dollaria
ensi luokan hännystakista, joka on hyvän räätälin tekoa, mutta
Livornossa saatte samalla hinnalla täydellisen juhlapuvun. Täällä
saatte siistejä arkipukuja hinnoilla, jotka vaihtelevat kymmenestä
kahteenkymmeneen dollariin, ja Livornossa saatte viidellätoista
dollarilla päällystakin, josta New Yorkissa saisitte maksaa
seitsemänkymmentä. Hienot kengät maksavat Marseillessa kahdeksan
dollaria ja neljä dollaria täällä. Lyonin silkistä maksetaan
Amerikassa paremmat hinnat, kuin Genovan. Mutta enin osa siitä
silkistä, mitä valloissamme myydään, on Genovassa kudottu ja sitten
viety Lyoniin, jossa se on leimattu Lyonin tuotteeksi ja sitten
viety Amerikkaan. Genovassa voitte viidelläkolmatta dollarilla ostaa
niin paljon silkkiä, että siitä tulee puku, joka New Yorkissa maksaa
viisisataa dollaria -- niin naiset minulle vakuuttavat. Nämä seikat
luonnollisesti ja vaivatta johtavat minut takaisin aiheeseeni --
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Ja siitä muistuu mieleeni tuo ihmeteltävä Sininen luola. Se on
Caprin saarella, kahdenkolmatta mailin päässä Napolista. Vuokrasimme
pienen höyryn ja kävimme siellä. Poliisi tietysti tuli laivaan
ja tutki terveydentilamme ja vaati selvitystä valtiollisesta
kannastamme, ennenkuin meitä laskettiin maihin. Näitten pienten
hyönteishallitusten suhtautuminen on todella sanomattoman
naurettavaa. Jopa he lähettivät laivaankin poliisin pitämään meitä
silmällä, niin kauan kuin Caprin rajain sisäpuolella viivyimme.
Luulivat luultavasti, että me aioimme varastaa heidän luolansa. Se
kyllä olisi kannattanut varastaa. Luolan suu on neljä jalkaa korkea
ja neljä jalkaa leveä ja se sijaitsee korkean, merestä pystyyn
nousevan kallioseinämän laidassa. Siihen kuljetaan pienillä veneillä
ja tiukka paikka se onkin. Luolaan ei ollenkaan pääse vuoksivedellä.
Kunnialla sisään päästyänne huomaatte olevanne holviluolassa, joka
on noin sataakuuttakymmentä jalkaa pitkä, sataakahtakymmentä leveä
ja ehkä seitsemääkymmentä jalkaa korkea. Kuinka syvä se on, sitä ei
kukaan tiedä. Se ulottuu valtameren pohjaan saakka. Tämän tyynen
maanalaisen järven vesi on kirkkainta ja kauneinta sineä mitä
ajatella saattaa. Se on läpinäkyvää kuin kristalli, ja sen väri
saattaisi häpeään hehkuvimmankin taivaan, mitä Italian yli on koskaan
kaartanut. Ei kauniimpaa väriä, uhkeampaa loistoa voi ajatella.
Kun nakkaat veteen kiven, säihkyvät ne lukemattomat pienen pienet
ilmaporeet, joita siitä syntyy, kirkasta häikäisevää valoa kuin
siniset teatteritulet. Kun kastat siihen airon, muuttuu sen lapa
uhkeaksi sinikiehtavaksi himmeäksi hopeaksi. Jos annat miehen hypätä
veteen, paikalla hänen päällään on loistava haarniska, jonka vertaa
ei kuninkaallisillekaan ristiretkeläisille ollut suotu.
Sitten menimme Ischiaan, mutta siinä saaressa olin jo ollut ja olin
nyt aivan menehtyä ikävään, kun piti siellä "levätä" pari päivää
ja tutkistella inhimillistä konnamaisuutta, Grande Sentinellan
hotellinomistaja mallina. Lähdimme sitten Procidaan ja sieltä
Pozzuoliin, jossa Samoksesta matkaan lähtenyt Pyhä Paavali astui
maihin. Astuin maalle juuri samassa paikassa, jossa Pyhä Paavali
oli astunut maalle, ja niin tekivät Dan ja kaikki muutkin Se oli
merkillinen yhteensattuma. Pyhä Paavali saarnasi näille ihmisille
seitsemän päivää, ennenkuin lähti Roomaan.
Neron kylpylä, Baiaen rauniot, Serapiin temppeli, Cumae, jossa
Cumaen Sibylla selitteli oraakkelilauseita, Agnano järvi, jossa
syvällä pohjassa näkyy vanha uponnut kaupunki -- näitä ja useita
muita huomattavia paikkoja tutkimme kriitillisellä typeryydellä,
mutta suurinta huomiotamme herätti Koiraluola, me kun olimme siitä
kuulleet ja lukeneet niin paljon. Kaikki Pliniuksesta hamaan Smithiin
ovat kirjoittaneet Grotto de Canesta ja sen myrkkyhöyryistä ja harva
se matkailija, joka ei ole luolan permannon päällä pitänyt koiraa
jaloista koetellakseen paikan tehoa. Koira kuolee puolessatoista
minuutissa -- kananpoikanen paikalla. Yleensä eivät vieraat, jotka
ryömivät siihen nukkumaan, herää, ennenkuin heitä kutsutaan. Eivätkä
he herää sittenkään. Vieras, joka panee sinne maata, aikoo jäädä
vakinaiseksi asukkaaksi. Minua halutti nähdä tämä luola. Päätin ottaa
mukaan koiran ja antaa sen hiukan tukehtua ja katsoa ajan, antaa sen
tukehtua enemmän ja sitten lopettaa sen. Saavuimme luolaan kolmen
aikaan iltapäivällä ja ryhdyimme paikalla kokeita tekemään. Mutta nyt
esiintyi huomattava vaikeus. Meillä ei ollut koiraa.
_Vesuviolle nousua jatketaan_.
Erakkolassa olimme noin viisi- tai kahdeksantoistasataa jalkaa yli
merenpinnan, ja niin kauas oli enin osa tietä noussut aika jyrkkään.
Seuraavat kaksi mailia tie oli sekalaista -- toisin paikoin nousu oli
jyrkkää, toisin paikoin ei. Mutta yksi tunnuspiirre sillä oli kaiken
aikaa, erehtymättä -- ilman muunteluita -- se oli hellittämättömän ja
sanoin kuvaamattoman katalaa. Se oli rosoinen kapea polku ja kulki
vanhan laavavirran yli -- yli mustan valtameren, joka oli myllertänyt
tuhansiin haaveellisiin muotoihin -- hurja kaaos raunioita,
autiutta ja karuutta -- erämaa aaltoröykkiöitä, rajuja kurimuksia,
rikkirevenneitä pienoisvuoria -- pahkaista, solmuista, ryppyistä ja
kiertynyttä mustaa ainepaljoutta, joka matki haarovia juuria, suuria
köynnöksiä, puunrunkoja, ja kaikki tämä oli sekaantunut ja kutoutunut
yhdeksi ryteiköksi. Ja kaikki nämä ihmeelliset muodot, koko tämä
melskeinen panoraama, kaikki tämä myrskyinen, kauas ulottuva
musta autius järkyttävine elämän, toimen, kiehumisen, hyrskymisen
ja raivoisan liikunnon ilmauksineen oli kivettynyt! -- kaikki
kuoliaaksi lyöty ja kylmäksi mielettömimmän hurjistelunsa hetkellä!
-- kahlehdittu, saanut jäykänkouristuksen ja jätetty ainaiseksi
tuijottamaan taivasta kohti voimatonta raivoaan!
Vihdoin seisoimme tasaisessa kapeassa laaksossa ja kahden puolen
kohosivat korkeuteen Vesuvion molemmat jyrkät huiput. Toinen, jolle
meidän oli kavettava ja jossa toimiva tulivuori on, näytti noin
kahdeksansadan tai tuhannen metrin korkuiselta ja melkein liian
pystyltä kenenkään kuolevaisen kiivetä, eikä varmaankaan muuli voi
sitä kiivetä ihminen selässään. Neljä täkäläistä alkuasukasrosvoa
kyllä ottaa kantaakseen teidät kukkulalle sedantuolissa, mutta
otaksukaamme, että he sattuisivat kompastumaan ja te putoisitte
-- onko luultavaa, että koskaan lakkaisitte kierimästä? Tuskinpa
ainakaan ikuisuuden tällä puolella. Jätimme muulit, hioimme
kyntemme ja aloimme nousun, josta olen näin laajasti kirjoittanut,
kahtakymmentä minuuttia vailla kello kuusi aamulla. Polku nousi
suoraan ylös pitkin löyhää hohkakivirinnettä, ja aina kun astuimme
kaksi askelta eteenpäin, luiskahdimme yhden taapäin. Se oli niin
ylenmäärin jyrkkä, että meidän aina viiden- tai kuudenkymmenen
askeleen kuluttua täytyi pysähtyä ja huo'ahtaa hetkinen. Nähdäksemme
toverimme täytyi meidän yläpuolellamme olevia katsella melkein aivan
suoraan ylöspäin ja allamme olevia melkein aivan suoraan alaspäin.
Vihdoin seisoimme huipulla -- tunti ja viisitoista minuuttia oli
kulunut tähän kapuamiseen.
Siellä emme sitten nähneet sen kummempaa kuin ympyriäisen kraaterin
-- ympyriäisen kuopan, jos haluatte -- joka oli noin kaksisataa
jalkaa syvä ja neljä tai viisisataa jalkaa leveä ja jonka sisäkehä
oli noin puoli metriä ympärimitaten. Täten muodostuneen kehäaukon
keskellä oli sataa jalkaa korkea rikkinäinen ja rosoinen röykkiö,
kauttaaltaan kuin lumisateen jälkeen jos kuinka monen kirkkaan ja
kauniin värisen rikkikuoren verhoamana, ja hauta ympäröi sitä kuin
vallihauta linnaa tai kuin pieni joki piirittää pientä saarta,
jos tämä vertaus paremmin miellyttää. Tuon saaren rikkisilaus oli
äärettömän väriloistava -- siinä oli mitä uhkeimmassa sekaannuksessa
punaista, sinistä, ruskeaa, mustaa, keltaista, valkoista en
tiedä, mahtoiko siitä puuttua ainoatakaan väriä tai värin tai
väriyhdistelmän vivahdusta -- ja kun aurinko puhkaisi aamun huurut
ja sytytti tämän värikkään upeuden, niin kattoi se keisarillisen
Vesuvion kuin jalokivissään hohtava kruunu!
Kraateri itse -- kuoppa -- ei ollut väritykseltään niin vaihteleva,
mutta pehmeydessään, mehevyydessään ja vaatimattomassa hienoudessaan
se oli viehättävämpi, silmää lumoavampi. Sen jalosyntyisessä ja
jaloverhoisessa ulkomuodossa ei ollut mitään "huutavaa". Kysytte
oliko se kaunis? Olisit voinut seistä ja katsella sitä vaikka
viikon väsymättä. Se oli kuin miellyttävä niitty, hennot ruohot ja
samettimaiset sammalet hohtavan tomun vienontamat ja haalea vihannuus
asteittain syventyen oranssin lehvän tummimpaan viheriään ja siitä
edelleen ruskeaksi, sitten kalveten oranssinkeltaiseksi, siitä
kirkkaimmaksi kullaksi ja saavuttaen huippunsa vasta puhjenneen
ruusun hennossa ruusunpunassa. Missä niitystä oli osia vajonnut ja
toisia osia murtunut kuin ajojääkenttä, siellä elivät edellisten
rotkomaiset onkalot ja jälkimmäisten rosoiset käppyräiset reunat
hentoväristen rikkikiteitten muodostamani pitsikudosten paartamat,
ja nämä muuttivat niiden muodottomuuden omituisiksi ulkonäöiksi ja
kuvioiksi, jotka olivat täynnään suloa ja kauneutta.
Kuopan seinille antoivat loistoa keltaiset rikkisärkät ja
monenväriset kirjavat laavat ja hohkakivipeitteet. Tulta ei näkynyt
missään, mutta kraaterin tuhansista pienistä risoista ja halkeamista
kohosi ääneti näkymättömiä henkäyksiä rikkihöyryä ja joka tuulahdus
toi niitä nenäämme. Tukehtumisen vaaraa ei kuitenkaan ollut, kunhan
vain kätkimme nenämme sitä varten tehtyyn liinaan.
Kumppaneista toiset pistivät halkeamiin pitkiä paperiliuskoja,
joten he saattoivat sytyttää sikarinsa Vesuvion tulella, ja toiset
keittivät munia kallionrisain päällä ja olivat tyytyväisiä.
Kukkulalta olisi ollut suurenmoinen näköala, ellei aurinko niin
harvoin olisi kyennyt puhkaisemaan huuruja. Ne vilaukset, joita
näimme alla olevasta suuresta panoraamasta, olivat sen vuoksi
oikullisia ja epätyydyttäviä.
_Vesuviolta lasku_.
Vuorelta laskeutuminen ei ollut kuin neljän minuutin työ. Sen sijaan
että olisimme kompuroineet alas samaa rosoista polkua, jota olimme
nousseetkin, valitsimme toisen, jolla oli polvia myöten pehmyttä
tuhkaa, ja kynnimme tietämme suunnattomilla harppauksilla, jotka
melkein olisivat saattaneet ne seitsemän penikulman saappaat häpeään.
Meidän aikaimme Vesuvio on vain laimea ihme Sandwich saariston
mahtavaan Kilaueaan verraten, mutta olen kuitenkin hyvilläni, että
kävin sillä.
Sanotaan Vesuvion erään suuren purkauksensa aikana syytäneen monen
tonnin painoisia kalliomöhkäleitä tuhannen jalan korkeuteen ja
sen valtavan savu- ja höyrypatsaan kohonneen taivaanlakea kohti
kolmekymmentä mailia ja sen tuhkain kulkeneen ilmavirtain mukana
ja sataneen laivain kannelle seitsemänsadanviidenkymmenen mailin
päässä merellä! Tuhkan suostun vastaanottamaan kohtuullisella
alennuksella, jos joku toinen vastaanottaa nuo kolmekymmentä mailia
savua, mutta yksin en puolestani jaksa omistaa koko jutulle riittävää
mielenkiintoa.