"Oh, _mon dieu_, hyvä herra! Tämä _kaksi_ tuhannen vuosi ennen hän
synty!"
Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn
johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on
kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada
meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa
maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä
siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja
kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa,
taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy
sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi
hänelle, Meitä se huvittaa.
Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista,
eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että
hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän
koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa
tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän
esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin
mokomin koettamaan.
Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki
asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat
sanottavansa ulkoa -- jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen,
katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat
sitä kuin papukaija -- ja jos keskeytätte ja suistatte heidät
radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko
elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä
ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on
iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan
voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin
herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut
lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen
ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen.
Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy,
hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä,
jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä
pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa
ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan
joutuneet haltioihimme -- emme enää koskaan ihailleet mitään -- emme
koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää
välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka
yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä
pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan
olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole
koskaan järkkynyt.
Tavallisesti tohtori esittää kysymykset, hän kun osaa säilyttää
vakavan naamansa ja näyttää enemmän haltioituneelta idiootilta ja
äänensä sävyyn panna enemmän typeryyttä kuin kukaan toinen elävä
ihminen. Hänelle se on luontaista.
Genovan oppaat opastavat erikoisella mielihyvällä amerikkalaisia
seuroja, koska amerikkalaiset niin kovasti ihmettelevät kaikkia
Columbuksen muistoja ja osoittavat niin paljon tunteellisuutta
ja mielenliikutusta niiden edessä. Meidän oppaamme oli täynnään
vilkkautta -- täynnään malttamattomuutta. Hän sanoi:
"Tule minu kanssa, hyvä herra! -- tule! Minä teille näyttä
Christoforo Colombo käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta! -- hän itse
kirjoitta oma käsi kanssa! -- tule!"
Hän vei meidät kunnan palatsiin. Vaikuttavan avainten etsimisen
ja lukkojen avauksen jälkeen tuo tahraantunut vanha asiakirja
levitettiin eteemme. Oppaan silmät säteilivät. Hän tanssi
ympärillämme ja naputti pergamenttia sormellaan:
"Mitä minä sano, herra! Onkko se niin? Katso! Christoforo Colombo
käsikirjoitus! -- hän itse kirjoitta!"
Teeskentelimme välinpitämättömyyttä. Tohtori tutki asiakirjaa sangen
tarkkaavasti, kiusallisen paussin vallitessa. -- Sitten hän sanoi,
minkäänlaista mielenkiintoa osoittamatta:
"Ah -- mitä -- mikä se olikaan sen asianomaisen nimi, joka tämän
kirjoitti?"
"Christoforo Colombo! se suuri Christoforo Colombo!"
Uusi tarkka tutkistelu.
"Ah -- kirjoittiko hän sen itse, vai -- vai mitä?"
"Hän itse kirjoitta! -- Christoforo Colombo! Häne oma käsikirjoitus,
hän itse kirjoitta!"
Tohtori sitten laski asiakirjan kädestään ja sanoi:
"Mitä, minä olen Amerikassa nähnyt tuskin neljätoistavuotiaitten
poikain kirjoittavan paremmin kuin tuo. --"
"Mutta teme ole se suuri Christo--"
"Mitä minä huolin siitä, kuka se on! Se on huonointa käsialaa, mitä
olen milloinkaan nähnyt. Älkää luulko voivanne meitä pettää, vaikka
olemmekin muukalaisia. Me emme aio kärsiä semmoista kohtelua. Jos te
voitte meille todella näyttää hyvää kaunokirjoitusta, niin tutustumme
siihen mielihyvällä, mutta ellette voi, niin älkäämme viivytelkö
täällä."
Kuljimme edelleen. Oppaan mieli oli melkoisesti järkkynyt, mutta tämä
teki vielä toisen yrityksen. Hänellä oli varalla jotain muuta, jonka
hän toivoi voittavan meidät. Hän sanoi:
"Ah, hyvä herra, tule minu kanssa! Minä näyttä kaunis, oi, suuremoine
Christoforo Colombo kuvapatsas! -- ihana, mainio, loistava!"
Hän vei meidät kauniin kuvapatsaan eteen -- se todella _oli_ kaunis
-- ja hypähti taapäin ja asettui takakenoon:
"Ah, katso, hyvä herra! -- kaunis, suuremoine -- Christoforo Colombo
kuvapatsas! -- kaunis patsas, kaunis pedestaal!"
Tohtori pisti silmään monokkelin -- jonka hän oli tämmöisiä
tilaisuuksia varten hankkinut:
"Ah -- mikä tämän herran nimi olikaan?"
"Christoforo Colombo! -- se suuri Christoforo Colombo! Christoforo
Colombo -- se _suuri_ Christoforo Colombo. Well, mitäs _hän_ on
tehnyt?"
"Löytä Ameerika! -- löytä Ameerika, oh helvetti!"
"Löytänyt Amerikan. Ei. Tuo väitös ei mene meihin. Me olemme juuri
itse tulleet Amerikasta. Emme ole siitä mitään kuulleet. Christoforo
Colombo -- kaunis nimi -- onko -- onko hän kuollut?"
"Oh, corpo di Bacho! -- kolmesata vuosi!"
"Mihin hän kuoli?"
"Ei minä tiedä! -- Ei minä voi sanoa."
"Ehkä isoonrokkoon?"
"Ei minä tiedä, hyvä herra! -- Ei minä tiedä, _mihin_ kuole."
"Luultavasti tuhkarokkoon?"
"Ehkä -- ehkä -- minä _ei_ tietä -- minä luule hän johonki kuoli."
"Elävätkö vanhemmat?"
"Mahtoton!"
"Ah -- mikä on kuvapatsas ja mikä pedestaali?"
"Santa Maria! -- _teme_ se kuvapatsas! -- _teme_ se pedestaal!"
"Ah, kyllä näen, kyllä näen -- onnistunut yhdistelmä -- sangen
onnistunut yhdistelmä, tosiaan. Onko -- onko tämä ensi kerta, kun
tälle herralle yleensä on patsasta tehty?"
Tämä pilapuhe ei enää mennyt oppaaseen -- hän oli saanut kylläkseen.
Olemme koko lailla ylläpitäneet tämän roomalaisen oppaan
mielenkiintoa. Eilen vietimme taas kolme tai neljä tuntia
Vatikaanissa, tuossa omituisten nähtävyyksien ihmemaailmassa. Olimme
jo hyvin vähällä ilmaista mielenkiintoa, toisinaan -- ja ihastustakin
-- oli sangen vaikeata pidättyä siitä. Mutta onnistui se meille
kuitenkin. Opas oli ymmällään -- ei tiennyt mitä tehdä. Hän juoksi
itsensä miltei läkähdyksiin etsiessään kaikenlaisia kummallisia
nähtävyyksiä ja käytti meitä kohtaan kaiken kekseliäisyytensä, mutta
yhtä huonolla seurauksella, emme kertaakaan osoittaneet minkäänlaista
mielenkiintoa. Lopun lopuksi hän oli säästänyt sen, mitä hän piti
suurimpana ihmeenä -- kuninkaallisen egyptiläisen muumion, ehkä
parhaiten säilyneen, mitä on koko maailmassa. Hän vei meidät sen luo.
Hän oli tällä kertaa niin varma asiastaan, että hiukkanen vanhasta
innostuksesta palasi häneen takaisin:
"Hyvä herra katso! -- Muumio! Muumio!"
Monokkeli kohosi silmään yhtä tyynesti, yhtä tutkistelevasti kuin
koskaan.
"Ah -- minkä sanoittekaan olevan tämän herrasmiehen nimen?"
"Nimen? -- ei hänellä ole nimi! -- Muumio! -- egyptiläine muumio!"
"Tietysti, tietysti. Täällä syntynyt?"
"Ei! Egyptiläine muumio!"
"Ah, aivan niin. Luultavasti ranskalainen?"
"Ei! -- _ei_ ranskalainen, ei roomalainen! -- syntynyt Egyptassa!"
"Syntynyt Egyptassa. En ole koskaan ennen kuullut Egyptasta.
Arvatenkin joku ulkomainen paikka. Muumio -- muumio. Kuinka
rauhallinen hän on -- kuinka maltillinen. Onko, ah -- onko hän
kuollut?"
"Oo, _sacre bleu_, kuollu kolme tuhannen vuosi!"
Tohtori kääntyi hänen puoleensa vihaisesti:
"Kuulkaas nyt, mitä tarkoitatte tuommoisella käytöksellä? Pidätte
meitä narrinanne, kun me olemme muukalaisia ja koetamme oppia!
Koetatte tyrkyttää vanhaa kehnoa romuraatoanne _meille!_ -- tuli
ja leimaus, minun tekee mieleni teille -- teille -- jos teillä on
näytettävänä hyvä _veres_ ruumis, niin tuokaa tänne! -- tai kautta
Yrjön me väännämme teiltä niskat nurin!"
Me pidämme tämän ranskalaisen mielenkiintoa kaikin puolin vireillä.
Hän on kuitenkin, ainakin osaksi, maksanut meille samalla mitalla,
vaikkei tiennyt siitä. Hän tuli tänä aamuna hotelliin kysymään,
olimmeko jo liikkeellä, ja koetti parhaan taitonsa mukaan kuvata
meitä, jotta ravintolan isäntä tietäisi, kenestä oli kysymys. Lopuksi
hän sivumennen huomautti, että me olimme hulluja. Tämä huomautus oli
niin viaton ja niin rehellinen, että se oppaan sanaksi oli kaikin
puolin kunnioitusta herättävä.
Olemme käyneet katakombeissa. Se oli kuin olisi laskeutunut hyvin
syvään kellariin, se vain oli kellari, jolla ei ollut päätä
ensinkään. Kapeat käytävät on karkeasti kalliosta louhittu ja
kummallekin puolelle on seinämiin louhittu hyllyjä; kullakin hyllyllä
on kerran ollut ruumis. Melkein joka ruumisarkkuun on kaiverrettu
nimiä ja kristittyjä symboleja ja rukouksia tai kristillisiä toiveita
ilmaisevia lauseita. Päivämäärät ovat tietysti kaukaa kristillisen
ajanlaskun alkuajoilta saakka. Täällä syvällä maanalaisissa luolissa
ensimmäiset kristityt aika ajoin piilivät vainoa välttääkseen. Öisin
he hiipivät ulos ruokaa hakemaan, päivät pysyivät piilossa. Pappi
kertoi meille Pyhän Sebastianon eläneen maan alla jonkun aikaa häntä
takaa ajettaessa. Eräänä päivänä hän lähti ulos, mutta sotamiehet
keksivät hänet ja ampuivat hänet nuolillaan kuoliaaksi. Viisi tai
kuusi vanhimmista paaveista -- ne jotka hallitsivat noin kuusitoista
vuosisataa takaperin -- piti paavillista hoviaan ja opetti papistoaan
syvällä maan uumenissa. Seitsemääntoista vuoteen -- armon vuodesta
235 vuoteen 252 -- paavit eivät ensinkään nousseet maan pinnalle.
Neljä tällä ajalla valittiin tuohon korkeaan toimeen. Kukin hallitsi
nelisen vuotta tai niille vaiheille. Tuo puhuu kylläkin selvää kieltä
näiden maanalaisten kalmistojen epäterveellisyydestä asuinpaikkana.
Myöhemmin eräs paavi vietti katakombeissa koko pontifikaattinsa --
kahdeksan vuotta. Eräs toinen saatiin siellä kiinni ja murhattiin
piispanistuimeensa. Paavina ei ollut hauska olla niihin aikoihin.
Ikävyyksiä oli liian paljon. Rooman alla on satakuusikymmentä
katakombia, jokaisessa sokkelo ristiinrastiin risteileviä käytäviä
ja jokaisen käytävän seinät päästä päähän ja permannosta kattoon
täynnään kallioon koverrettuja hautoja. Tarkan laskun mukaan on
kaikkien näiden hautakäytäväin pituus, yhteensä yhdeksänsataa mailia
ja hautain luku on seitsemän miljoonaa. Emme kulkeneet kaikkien
katakombikäytäväin läpi. Olisimme kovin mielellämme sen tehneet
ja olimmekin sitä varten ryhtyneet asianmukaisiin valmistuksiin,
mutta ajan niukkuus pakotti luopumaan tuumasta. Haparoimme sen
vuoksi vain Pyhän Calixtuksen kammottavan käytäväsokkelikon läpi,
joka on Pyhän Sebastianon kirkon alla. Kaikissa katakombeissa on
pieniä, kallioon karkeasti hakattuja kirkkoja, joissa ennen muinoin
kristityt hämärässä, aavemaisessa valossa pitivät jumalanpalvelusta.
Kuvitelkaahan messua ja saarnaa tuolla syvällä maan alla mutkikkaissa
sokkeloissa!
Katakombeihin haudattiin Pyhä Cecilia, Pyhä Agnes ja useita muita
kuuluimmista pyhimyksistä. Pyhän Calixtuksen katakombissa oli Pyhän
Brigitan tapana viettää monet tunnit pyhissä tutkisteluissa ja Carlo
Borromeon oli tapa viettää siellä yökausia rukouksissa. Siellä
tapahtui sangen ihmeellisiäkin asioita.
"Tässä Pyhän Philip Nerin sydämen täytti jumalallinen rakkaus
siihen määrään, että se mursi hänen kylkiluunsa."
Olen lukenut tämän vakavan tiedon kirjasta, joka on painettu New
Yorkissa 1858 ja jonka on kirjoittanut "Past. William H. Neligan,
oikeustieteen tohtori ja filosofian maisteri, Dublinin Trinity
Collegesta, ja Suur-Britannian muinaistieteellisen seuran jäsen."
Täytyy siis uskoa. Muutoin ei voisi. Muutoin olisin ollut utelias
kuulemaan, mitä Philip oli päivälliseksi syönyt.
Sama kirjoittaja aina vähän väliä panee herkkäuskoisuuteni kovalle
koetukselle. Hän kertoo eräästä Pyhästä Joosepista Calasanctiuksesta,
jonka talossa hän Roomassa ollessaan kävi. Hän näki vain talon --
pappi kuoli jo parisataa vuotta takaperin. Hän kertoo Neitsyt Maarian
ilmestyneen tälle pyhimykselle. Sitten hän jatkaa: --
"Hänen kieltään ja sydäntään, joitten huomattiin vuosisadan
kuluttua säilyneen ennallaan, kun ruumis kaivettiin maasta
kanonisoitavaksi, säilytetään yhä vielä lasilaatikossa ja kahden
vuosisadan kuluttua sydän vielä oli ehjä. Kun ranskalaiset joukot
marssivat Roomaan ja Pius VII vietiin pois vankina, tippui siitä
verta."
Jos lukisi tämän jonkun munkin varhain keskiajalla kirjoittamasta
kirjasta, ei se ketään ihmetyttäisi. Se tuntuisi luonnolliselta
ja hyvin ymmärrettävältä. Mutta kun yhdeksännentoista vuosisadan
keskivaiheilla mitä parhaimman kasvatuksen saanut mies, lakitieteen
tohtori, filosofian maisteri ja yksi muinaistieteen suurmiehiä
vakavissaan puhuu tämmöisiä, niin kuuluu se kylläkin kummalta. Ilolla
siitä huolimatta vaihtaisin oman epäuskoni Neliganin uskoon ja
antaisin hänen asettaa vaikka kuinka kovat ehdot.
Tuon vanhan herran epäilemätön tutkiskelematon yksinkertaisuus tuntuu
niin harvinaisen raikkaalta näinä rautateiden ja sähkölennätyksen
proosallisina aikoina. Kuulkaa, mitä hän sanoo "Ara Coeli" kirkosta:
"Kirkon kattoon on aivan pääalttarin yläpuolelle kaiverrettu
'_Regina Coeli laetare Alleluia_.' Roomassa raivosi kuudennella
vuosisadalla kauhea rutto. Gregorius Suuri vaati kansaa
katumuksen tekoon ja muodostettiin yleinen juhlakulkue. Sen
piti kulkea Ara Coelista Pyhän Pietarin kirkkoon. Kun se kulki
Hadrianuksen mausoleon ohi, joka nykyään on San Angelon linna,
kuului taivaallisten äänien laulua (se oli pääsiäisaamu,)
'_Regina coeli, laetare alleluia! quia quem meruisti portare,
alleluia! resurrexit sicut dixit; alleluia_!' Paavi, joka
kädessään kantoi Neitsyen kuvaa (se on pääalttarin yläpuolella ja
sitä sanotaan Pyhän Luukkaan maalaamaksi) vastasi hämmästyneen
kansan kanssa '_Ora pro nobis Deum, alleluia_!' Samalla nähtiin
enkeli, joka pisti miekkansa tuppeen, ja rutto samana päivänä
lakkasi. On neljä seikkaa, jotka _vahvistavat_ [kursiveeraus
minun -- _M. T_.] tämän ihmeen: vuotuinen juhlakulkue
länsikirkossa Pyhän Markuksen juhlapäivänä; Pyhän Miikaelin
kuvapatsas, joka on Hadrianuksen mausoleon päällä, jota
rakennusta siitä pitäen on sanottu San Angelon linnaksi; antifoni
Regina Coeli, jota katolinen kirkko pääsiäisen aikaan laulaa, ja
kirkossa oleva kirjoitus."