"Teurastettu, että Rooma saisi juhlapäivän" -- Eräs, joka ei koskaan
valittanut -- Tuskastuttava asia -- Aasimaisia oppaita -- Rooman
katakombit -- Pyhimys, jonka kylkiluut intoutuminen sai katkeamaan --
Ihmeellinen verta vuotava sydän -- Ara Coeli-legenda.
Sikäli siis kaikki on kuin pitääkin. Jos kenelläkään on, oikeutta
tuntea itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi, niin epäilemättä minulla.
Sillä enkö minä ole kirjoittanut Colosseumista ja gladiaattoreista,
marttyyreista ja leijonista käyttämättä kertaakaan fraasia
"teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän". Minä olen ainoa vapaa
valkoinen mies vakaantuneella iällä, joka olen tämän aikaan saanut
sitten kun Byron tuon sananparren keksi.
Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän kuuluu hyvältä
ensimmäiset seitsemän- tai kahdeksantoistasataatuhatta kertaa,
minkä sen näkee painettuna, mutta sen jälkeen se alkaa väsyttää.
Olen sen nähnyt kaikissa Roomaa koskevissa kirjoissa -- ja tässä
se nyt muistuttaa minua tuomari Oliverista. Oliver oli nuori
lakimies, juuri kouluista päässyt, ja hän oli lähtenyt ulos Nevadan
erämaihin elämäänsä alkamaan. Hänestä tuo maa ja se elämänlaatu,
jota siellä vietimme niinä varhaisina aikoina, koko lailla erosi
Uuden Englannin tai Pariisin elämästä. Mutta hän puki ylleen
villapaidan ja vyötti laivastorevolverin vyölleen, iski kiinni
läskiin ja papuihin, joita maa tarjosi, ja päätti olla Nevadassa
Nevadan tavalla. Oliver tyytyi asemaansa niin täydelleen, että
vaikka monetkin hänen ratkaisemansa jutut varmaan tuottivat hänelle
surua, hän ei koskaan valittanut -- toisin sanoen, hän ei koskaan
valittanut muuta kuin yhden kerran. Hän, kaksi muuta ja minä itse
lähdimme sitten Humboldt-vuoriston uusille hopeakaivoksille -- hän
olemaan Humboldt-kauntin tuomari ja me hopeata kaivamaan. Matka
oli kaksisataa mailia. Oli sydäntalvi. Ostimme kahden hevosen
vaunut ja kuormasimme niihin tuhatkahdeksansataa naulaa sianlihaa,
jauhoja, papuja, vuoriruutia, kakkuja ja kihveleitä. Ostimme kaksi
surkean näköistä meksikolaista hevoskaakkia, joiden karva kasvoi
nurjaan suuntaan ja joiden ruumiissa oli enemmän kulmia kuin Omarin
moskeijassa; valjastimme ja lähdimme matkaan. Se oli kamala retki.
Mutta Oliver ei valittanut. Hevoset kiskoivat vaunujamme kaksi
mailia kaupungin ulkopuolelle ja sitten heittivät. Sitten me kolmen
työnsimme vaunuja seitsemän mailia ja Oliver kulki edellä ja kiskoi
perässään hevosia suitsista. Me valitimme, Oliver ei. Maa oli jäässä
ja se palelsi selkäämme maatessamme. Viima pyyhkieli naamaamme ja
palellutti nenämme. Oliver ei valittanut. Viisi päivää työnnettyämme
vaunuja päivällä ja yöllä vilua kärsittyämme tulimme matkamme
pahalle osalle -- neljänkymmenen mailin erämaahan tai Great American
Desertiin, jos se nimi paremmin miellyttää teitä. Eikä vieläkään tämä
miehistä tasaisin, mitä on milloinkaan elänyt, ollut valittanut.
Lähdimme poikki yrittämään kahdeksan aikaan aamulla, kiskoen läpi
hiekan, joka oli pohjatonta. Ponnistaen päivän pitkän tuhansien
vaununrauskain ja kymmenientuhansien häränluurankojen ohi. Ohi niin
lukemattomain pyöränvanteitten, että niillä olisi voinut vyöttää
Washingtonin muistopatsaan ylös saakka ja ohi häränkahleitten,
joita olisi riittänyt koko Long Islandin ympäri. Ohi ihmishautain.
Kurkkumme kaiken aikaa janosta käheänä. Huulemme alkalipölystä
verisinä. Nälkäisinä, hikoillen ja ylen, ylen uupuneina -- niin
uupuneina, että kun aina viidenkymmenen askelen kuluttua laskeusimme
hiekalle hevosia lepuuttamaan, niin tuskin jaksoimme hereillä pysyä
-- Oliver vain ei valita. Eikä seuraavana aamunakaan, kun kolmen
aikaan pääsimme poikki, puolikuolleina uupumuksesta. Herätessämme
pari kolme yötä myöhemmin puoliyön aikaan ahtaassa kurussa siitä,
että lunta satoi kasvoillemme, ja kauhistuen uutta vaaraa, että
lumi meidät hautaisi alleen, valjastimme hevoset ja ponnistimme
aamulla kello kahdeksaan, kuljimme vedenjakajan poikki ja tiesimme,
että olimme pelastuneet. Ei valituksia. Viisitoista vuorokautta
vaivaa ja uupumusta koettuamme pääsimme kahdensadan mailin matkamme
päähän eikä tuomari vaan ollut valittanut. Ihmettelimme, tokko
mikään _saattoikaan_ tuskastuttaa häntä. Rakensimme Humboldt-majan.
Se tehdään näin. Vuoren juurelle kaivetaan jyrkkään rinteeseen
neliskulmainen hauta ja kaivetaan maahan kaksi pystypatsasta ja
niiden päälle pannaan kaksi niskahirttä. Niskahirsien päälle pannaan
sitten suuri kangas, niin että se peittää ne ja vielä etusivunkin
maahan saakka. Kangas muodostaa talon katon ja etuseinän. Sivuseininä
ja takaseinänä on kaivettaessa nostettu multa. Savupiippu on helppo
tehdä siten että katon yhtä kulmaa käännetään auki. Oliver istui
eräänä iltana yksin tässä kolkossa kopissa marunavarvuista tehdyn
valkean ääressä ja kirjoitti runoja; hänen mielitöitään oli tuo
runojen kaivaminen itsestään, tai räjäyttäminen, jos ne istuivat
kovassa. Hän kuuli jonkun eläimen käyskentelevän katon ääressä;
kivi tai pari ja jonkun verran multaa varisi läpi ja putosi hänen
viereensä. Hän kävi levottomaksi ja sanoi "Hoi! -- menetkös sieltä,
hoi hoi!" -- aina vähän väliä. Mutta sitten hän sattui siinä
torkahtamaan ja tuota pikaa putosi savupiipusta sisään muuli! Tuli
lensi joka suuntaan ja Oliver kaatui selälleen. Kymmenisen iltaa
kului kunnes hän taas rohkaisi mieltään sen verran että uudelleen
alkoi kirjoittaa runoutta. Ja taas hän sattui torkahtamaan ja muuli
jälleen putosi savupiipusta. Tällä kertaa sortui muulin kanssa sisään
melkein puolet majan siitä osasta. Ponnistellessaan jalkeille muuli
potkaisi kynttilän sammuksiin ja särki suurimman osan kyökkiastioista
ja nosti melkoisesti pölyä. Nämä väkivaltaiset herätykset varmaankin
lienevät tuntuneet Oliverista harmillisilta, mutta hän ei kertaakaan
valittanut. Hän muutti toiseen majaan, joka oli kurun vastakkaisella
puolella, hän kun oli huomannut, ettei sillä puolella käynyt muuleja.
Eräänä iltana hän kahdeksan aikaan puuhaili runonsa päättelemisessä,
kun sisään vierähti kivi -- sitten ilmestyi vaatteen alle sorkka --
sitten lehmästä toinen puoli -- peräpuoli. Hän kauhistuneena nojautui
taapäin ja huusi "Hoi nyt! hoi! menetkös siitä!" ja lehmä ponnisteli
urhoollisesti -- menetti jalansijaa kaiken aikaa -- multaa ja pölyä
ryöppysi alas ja ennenkuin Oliver pääsi kunnolla pois, putosi koko
lehmä katon läpi pöydälle ja särki kaikki muodottomaksi läjäksi!
Silloin, ensi kerran eläissään luullakseni, Oliver valitti Hän sanoi:
"_Tämä alkaa käydä yksitoikkoiseksi!_"
Hän luopui tuomarinvirastaan ja lähti Humboldt-kauntista.
"Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän" on käynyt minulle
yksitoikkoiseksi.
Haluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin
ennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa -- tuon miehen, joka
oli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina --
suuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo
aamiaiseksi -- lunshiksi -- päivälliseksi -- teen särpimeksi --
illalliseksi -- välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa
kaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa
käsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa,
Veneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta
kuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli
kaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä
hänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille
tämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa
haulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi
niin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja
Civita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä -- täällä
hän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko,
hänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut,
Tiber, Vatikaani, -- Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio,
Barberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via
Appia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen
akvedukti, Cloaca Maxima -- eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko
Ikuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele,
maalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: "Riittää,
riittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa,
että Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!"
En ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin
lohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen
kuullessani, että Michelangelo oli kuollut.
Mutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on
näyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin
loppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia
kahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille
Sixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että
niillä voisi varustaa kaikki taivaat -- ja melkein kaikki tuntui
olevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan
pitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta
voittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile -- heillä ei ole
käsitystäkään ivasta.
Hän näyttää meille taideteosta ja sanoo: "Statu brunzo." (Pronssinen
kuvapatsas.)
Katselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: "Michelangelon
tekemä!"
"Ei -- ei tiedä kenen."
Sitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy:
"Michelangelon tekemä?"
Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei -- tuhannen vuosi ennen hän
synty."