Halki Italian junalla -- Laiskottelua Firenzessä -- Dante ja
Galilei -- Kiittämätön kaupunki -- Häikäisevää jalomielisyyttä --
Ihmeteltäviä mosaikkeja -- Historiallinen Arno -- Jälleen kadotettuna
-- Taas löydettynä, mutta syöttövasikkaa ei varalla -- Pisan vino
torni -- Vanha duomo -- Vanhin heiluri, mikä on koskaan heilunut
-- Lumoava kaiku -- Uusi pyhä hauta -- Muinaismuisto -- Kukistunut
tasavalta -- Livornossa -- Jälleen kotona ja laivalla, kylläisinä --
Laivamme vakavain epäluulojen alaisena -- Käynti kenraali Garibaldin
luona -- Karanteeniuhkauksia.
Jotkut "Quaker Cityn" matkustajista olivat tulleet Veneziaan
Sveitsistä ja muista maista ennen poistumistamme ja toisia odotettiin
joka päivä. Emme kuulleet, että olisi sattunut tapaturmia tai
sairastumisia.
Olimme kiertokatselusta hieman väsyneet ja kulkea retuutimme junalla
paljon matkaa yhteenmittaan, viitsimättä pysähtyä. En kirjoittanut
montakaan muistiinpanoa. Bolognasta en taskukirjassani ole maininnut
muuta kuin että saavuimme sinne oikeaan aikaan emmekä nähneet
ainoatakaan niistä makkaroista, joista paikka on niin hyvällä syyllä
kuulu.
Pistoia vain ohimennen herätti huomiotamme.
Firenze miellytti meitä jonkun aikaa. Hyväksyimme muistaakseni
Davidin suuren kuvapatsaan, joka on suurella torilla, ja
veistosryhmän, jota sanotaan "Sabiinitarten ryöstöksi". Tietysti
vaelsimme Pittin ja Uffizzin taulugalleriain päättömän pitkäin
taulu- ja veistoskokoelmani läpi. Totean tämän itsepuolustukseksi;
mutta siihen jääköönkin. En voinut jäädä sille moitteelle
alttiiksi, että olin käynyt Firenzessä, mutta jättänyt käymättä sen
väsyttävät virstat taulukokoelmia. Koetimme välinpitämättömästi
johtaa mieleemme jotain Gelfeistä ja Gibelliineistä ja muista
historiallisista puukkojunkkareista, joiden riidat ja salamurhat
täyttävät niin suuren osan Firenzen historiasta, mutta aineelta
puuttui viehätystä. Pienellä matkallamme oli meiltä riistänyt kaikki
kauniit vuoristomaisemat rautatien rakennusmalli, johon kuuluu aina
kolme mailia tunnelia ja sata askelta päivänvaloa, eivätkä tunteemme
Firenzeä kohtaan olleet ystävälliset. Olimme nähneet sen paikan,
se oli jossain kaupungin ulkopuolella, jossa nämä ihmiset olivat
antaneet Galilein luitten levätä pyhittämättömässä maassa monet ajat
sen hänen suuren löytönsä johdosta, että maailma pyörii ympäri,
jota oppia kirkko piti rangaistavana harhaoppina. Ja me tiedämme,
että vielä kauan sen jälkeenkin, kun maailma oli tämän käsityksen
hyväksynytkin ja kohottanut hänen nimensä korkealle suurmiestensä
luettelossa, antoivat he hänen edelleenkin siinä levätä. Se että
olemme saaneet nähdä hänen tomunsa kunniallisesti haudattuna Santa
Crocen kirkkoon, on erään kirjallisen yhdistyksen ansio, eikä
Firenzen eikä sen vallanpitäjäin. Näimme Dantenkin haudan samassa
kirkossa, mutta olimme hyvillämme siitä, ettei hänen ruumiinsa
ollut siinä ja että vaikka tämä kiittämätön kaupunki, joka oli
hänet karkoittanut ja häntä vainonnut, antaisikin paljon saadakseen
hänet takaisin, on sen suotta toivoa itselleen koskaan niin suurta
kunniaa. Medicit saavat kelvata Firenzelle. Viljelköön se Medicejä
vaan ja rakentakoon suuria muistomerkkejä heidän päälleen todistamaan
maailmalle, kuinka kiitollisena Firenzen oli tapa nuolla kättä, joka
sitä kuritti.
Jalomielinen Firenze! Sen jalokivimarkkinat ovat täynnään
mosaiikkiteoksia. Firenzen mosaiikit ovat maailman valioimmat.
Firenze sallii mielellään näin sanottavan. Firenze on siitä ylpeä.
Firenze tahtoisi edistää tätä erikoisuuttaan. Se on kiitollinen
taiteilijoille, jotka sille tuottavat tämän suuren maineen ja
täyttävät sen raha-arkut ulkomaalaisilla kolikoilla, ja se sen
vuoksi antaa heille kehoitukseksi eläkkeitä. Eläkkeitä! Kuulkaahan,
kuinka anteliasta. Se tietää, että ne ihmiset, jotka sommittelevat
kokoon näitä kauniita pikkukoruja, aikaisin kuolevat, työ kun on
niin alallista, niin kättä ja aivoja uuvuttavaa, ja sen vuoksi se on
päättänyt, että kaikki nämä taiturit kuusikymmentä vuotta täytettyään
saavat loppuiäkseen eläkkeen. En ole kuullut kenenkään heistä
vielä käyneen osinkoaan perimässä. Muuan ponnisteli, kunnes täytti
kuusikymmentä vuotta, ja lähti eläkettään nostamaan, mutta hänen
syntymäkirjassaan näyttää olleenkin vuoden erehdys, jonka vuoksi hän
luopui koko yrityksestä ja kuoli.
Nämä taiteilijat ottavat kiven ja lasin siruja, jotka eivät ole
sinapinsiementä suuremmat, ja sommittelevat ne paidan nappiin tai
kalvosimennappiin niin tarkkaan ja sulattelemalla niin täsmälleen
yhteen sirujen hienot värivivahdukset, että siitä syntyy pienoinen
ruusu varsineen, okineen, lehtineen ja terineen, ja kaikki on niin
täydellistä, niin pehmeästi ja todesti väritetty, kuin olisi sen
luonto itse rakentanut. He jäljentävät kärpäsen tai kirkkaanvärisen
kovakuoriaisen tai Colosseumin rauniot rintaneulan ahtaaseen kantaan
ja tekevät sen niin sirosti ja taitavasti, että sitä voisi luulla
suuren mestarin maalaukseksi.
Näin Firenzen suuressa mosaiikkikoulussa pienen pöydän --
vähäpätöisen yksijalkaisen sohvapöydän -- jonka levy oli tehty
jonkinlaisesta kalliista kiilloitetusta kivestä, ja kiveen oli
upotettu huilun kuva, jolla oli kellomaisesti laajeneva suu ja
monimutkainen läppäjärjestelmä. Ei mikään maalaus maailmassa olisi
voinut olla pehmeämpi ja rikkaampi, vivahduksia ei olisi ollut
mahdollinen saada täydellisemmin toista toiseensa sulamaan, taideteos
ei olisi voinut olla täydellisempi kuin tämä huilu. Mutta jos olisi
pitänyt laskea ne lukemattomat pienet kivensiruset, joista tämän
kuvan vakuutettiin olevan kootun, olisi vaikka kenen laskutaito
siinä tehnyt vararikon. En luule, että kukaan tavallisen tarkoilla
silmillä olisi voinut erottaa, missä kaksi sirua liittyi toisiinsa.
Emme ainakaan _me_ olisi voineet semmoista vikaa huomata. Tämä
pöytälevy oli maksanut yhden miehen kymmenen pitkän vuoden työn, niin
sanottiin, ja siitä tahdottiin kolmekymmentäviisituhatta dollaria.
Kävimme Firenzessä ollessamme tuon tuostakin Santa Crocen kirkossa
itkemässä Michel Angelon, Rafaelin ja. Machiavellin haudoilla
(otaksun heidän olevan sinne haudatut, mutta onhan mahdollista sekin,
että he asustavat muualla ja ovat jollekulle toiselle hautansa
vuokranneet -- Italiassa tämä on muotina), ja aika ajoin meidän
oli tapana käydä silloilla seisoskelemassa ja ihailla Arnoa. Arnon
ihaileminen on suuressa suosiossa. Se on suuri historiallinen oja,
jonka uomassa on neljä jalkaa vettä ja jonka pinnalla uiskentelee
jokunen lautta. Se olisi varsin mukiinmenevä joki, jos siihen
pumputtaisiin jonkun verran vettä. Kaikki sitä sanovat joeksi ja
rehellisesti luulevat, että se _onkin_ joki ... nämä tummat ja
veriset firenzeläiset. Paremmin itseään pettääkseen he rakentavat
sen poikki siltojakin. En ymmärrä, miksi he olisivat liian hyvät
kahlaamaan.
Kuinka matkan rasitukset ja harmit toisinaan täyttävät mielen
katkerilla ennakkoluuloilla! Voisin kuukauden päästä ehkä tulla
Firenzeen paremmilla edellytyksillä ja silloin pitää sitä kauniina
ja kerrassaan viehättävänä. Mutta nyt minua ei haluta ajatella sitä,
ei vähääkään, eikä sen tilavia myymälöitä, jotka ovat kattoa myöden
täynnään lumivalkoisia marmori- ja alabasterijäljennöksiä kaikista
veistokuvista, mitä Euroopassa on kuuluisia -- jäljennöksiä, jotka
siihen määrään lumoavat silmän, että minua ihmetyttää, ovatko ne
todella samoja kuin ne ryöttyneet kivettyneet yöpainajaiset, joista
ne on jäljennetty. Eksyin Firenzessä eräänä iltana yhdeksän aikaan ja
kuljin eksyksissä sen kapeitten katujen ja laajain talojen pitkäin
rivien sokkelikossa ... talot ovat kaikki toistensa näköisiä... aina
kello kolmen aikaan aamulla. Se oli miellyttävä yö ja aluksi oli koko
paljon ihmisiä liikkeellä, ja paljon kirkkaita tulia paloi. Myöhemmin
totuin hiiviskelemään salaperäisissä rotkoissa ja komeroissa ja
ihmettelemään ja utelemaan, kun kadunkulmain ympäri pujahtaen aina
odotin äkkiä hotellin ilmestyvän ja mulkoilevan minua vasten naamaa,
eikä tapahtunutkaan mitään sinnepäinkään. Yhä myöhemmin aloin väsyä.
Aloin pian olla aivan huomattavan väsyksissäni. Mutta nyt ei enää
ollut ketään liikkeellä -- ei edes poliisia. Kävelin, kunnes olin
menettänyt kaiken kärsivällisyyteni ja minun tuli sangen kuuma ja
jano. Vihdoin, mihin aikaan lienee ollut kello yhden jälkeen, tulin
odottamatta eräälle kaupungin porteista. Tiesin silloin olevani
sangen kaukana hotellista. Sotamiehet luulivat minun aikovan poistua
kaupungista, hyppäsivät ylös ja salpasivat tieni musketeillaan. Minä
sanoin:
"Hotel d'Europe!"
Siinä oli kaikki italiankieli, mitä taisin, enkä edes ollut varma
siitä, oliko se italiaa vaiko ranskaa. Sotamiehet töllistelivät
tyhmännäköisinä toisiaan ja minua ja pudistelivat päätään ja
ottivat minut haltuunsa. Sanoin, että minä tahdoin mennä kotia.
He eivät ymmärtäneet minua. He veivät minut vahtihuoneeseen ja
kopeloivat minut, mutta eivät löytäneet minusta kapinahankkeita.
Löysivät vain pienen saippuanpalan (meillä on nyt aina saippua
matkassamme), ja annoin sen heille lahjaksi, nähdessäni heidän
pitävän sitä harvinaisuutena. Ho'in vain edelleenkin Hotel
d'Europe ja he edelleenkin ravistelivat päätään, kunnes vihdoin
eräässä nurkassa torkkuva nuori sotamies havahtui ja sanoi jotain.
Hän sanoi tietävänsä, missä se hotelli oli, niin luulen, koska
vahtiupseeri lähetti hänet minun matkaani. Käyskentelimme satakunnan
tai sataviisikymmentä mailia, minusta tuntui, kunnes _hän_ eksyi.
Hän kääntyi yhtäänne, kääntyi toisaanne ja lopulta heitti koko
etsimisen ja viittaili minulle, että hän alkoi lopun aamusta yrittää
löytäisikö takaisin kaupunginportille. Siinä samassa minuun iski,
että vastapäätä kadun toisella puolella oleva talo näytti tutulta. Se
olikin hotelli!
Se oli minulle onni, että siellä sattui olemaan sotamies, joka tiesi
edes sen verran kuin tämä tiesi. Sanottiin nimittäin hallituksen
noudattavan semmoista politiikkaa, että se herkeämättä siirtelee
sotaväkeä paikasta toiseen ja maalta kaupunkiin, jotteivät miehet
tutustuisi rahvaaseen ja alkaisi laiminlyödä velvollisuuksiaan
ja kutoisi ystäviensä kanssa juonia ja salaliittoja. Kokemukseni
Firenzessä olivat enimmäkseen ikäviä. Siirryn toiseen asiaan.
Pisassa kiipesimme kummimman rakennuksen päähän, mitä maailmassa on
-- Vinon tornin. Se on, kuten jokainen tietää, sadankahdeksankymmenen
jalan vaiheille korkea -- ja minä pyydän saada huomauttaa, että
satakahdeksankymmentä jalkaa on melkein yhtä paljon kuin neljä
tavallista kolmenkertaista taloa päällekkäin pantuna, ja se on sangen
huomattava korkeus mille tasapaksulle tornille tahansa, vaikkapa
se seisoo aivan pystyssäkin -- mutta tämä kun on enemmän kuin
kolmetoista jalkaa kallellaan pystysuorasta. Se on seitsemänsadan
vuoden vanha, mutta ei historia sen enempää kuin perimätietokaan
kerro, rakennettiinko se semmoiseksi kuin se on tahallaan, vai onko
yksi sivu vajonnut. Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että se
koskaan olisi seisonut pystyssä. Se on marmorista rakennettu. Ilmava
ja kaunis rakennus se on, ja kutakin sen kahdeksasta kerroksesta
ympäröivät uurretut pilarit, toiset marmorista, toiset graniitista.
Niiden korinttolaiset kapiteelit olivat kauniit uusina. Se on
kellotorni ja päässä riippuu yhä vielä vanhanaikainen kellosoitto.
Tornin sisäpuolella kiertävät portaat ovat pimeät, mutta nouseva
kuitenkin aina tietää, kummalla puolella tornia hän kulloinkin
kulkee, hän kun aina säännöllisesti kaartaa porraskäytävän toiselta
puolelta toiselle sen mukaan kuin torni nousee tai laskee. Toiset
porraskivistä ovat kuluneet vain toisesta päästä; toiset vain
toisesta päästä; toiset vain keskeltä. Kun tornin päästä katsoo
alas tornin sisustaan, tuntuu siltä kuin katsoisi alas kallellaan
olevaan kaivoon. Köysi, joka riippuu yläpäästä aivan keskeltä,
koskee seinään, ennenkuin pohjaan ennättää. Päässä kun seisoo, niin
ei tunnu kovinkaan hyvältä katsella alas korkealta puolelta; mutta
kun vatsallaan ryömii alemman puolen reunalle ja koettaa kurkottaa
kaulansa niin pitkälle, että näkee tornin juuren, niin karmii se
nahkaa ja hetkiseksi saa katsojan vakuutetuksi siitä, kaikesta hänen
filosofiastaan huolimatta, että rakennus juuri kaatuu. Hoidatte
itseänne sangen huolellisesti kaiken aikaa sen typerän vaikutelman
lumoissa, että _vaikkei_ se kaatuisikaan, niin riittää teidän
hiukkasenne painoa sen kaatamaan, ellette hyvin huolellisesti katso,
miten liikutte.
Duomo, joka on aivan vieressä, on Euroopan kauneimpia tuomiokirkkoja.
Se on kahdeksansadan vuoden ikäinen. Sen suurenmoisuus on elänyt
kauemmin kuin se erinomainen kaupan kukoistus ja valtiollinen
mahti, jotka tekivät sen välttämättömäksi tai paremminkin
mahdolliseksi. Köyhyyden, rappeutumisen ja raunioiden ympäröimänä se
kouraantuntuvammin kuin mitkään kirjat antaa meille käsityksen Pisan
muinaisesta suuruudesta.
Kastekirkko, Battisterio, joka on Vinoa tornia muutaman viikon
vanhempi, on komea rotunda, valtavan suuri ja kallis rakennus.
Siinä riippuu lamppu, jonka säännöllisestä heilumisesta Galilei sai
aatteen heilurin rakentamiseen. Se näytti kylläkin vähäpätöiseltä
siihen verraten, kuinka valtavasti se laajensi tieteen ja mekaniikan
aloja. Asioita aprikoidessani sen suggeroivassa läheisyydessä
olin näkevinäni hurjistuneen universumin heiluvia kiekkoja, tämän
alallisen isän työskenteleviä lapsia. Sillä näytti olevan jokin
älyllinen ilme olennossaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, ettei se
ollutkaan oikeastaan lamppu; vaan että se oli heiluri; valepukuinen
pendeli omia syvämietteisiä ihmeteltäviä ja selittämättömiä
tarkoituksiaan varten, eikä suinkaan mikään tavallinen heiluri, vaan
vanha alkuperäinen heiluripatriarkka -- maailman Aatami heiluri.
Battisterion ihmeitä on kaiku, joka on ihanin kaikista kaiuista,
mistä olemme lukeneet. Opas lauloi kaksi yhteen sointuvaa ääntä,
joiden väliä oli puolen oktaavin verta; kaiku vastasi mitä
lumoavimmalla, soinnukkaimmalla, rikkaimmalla sulosointujen
sekoituksella, mitä kuvitella saattaa. Se oli kuin urkujen pitkä
akordi, etäisyyden määrättömiin vienontama. Ehkä tätä asiaa
liioittelen, mutta jos niin teen, on syy korvani -- ei kynäni. Kuvaan
muistoa -- ja muistoa, jonka säilytän kauan.
Vanhan ajan omituinen uskonnollinen hartaus, joka enemmän luotti
uskonharjoituksen ulkonaisiin muotoihin kuin sydämen valppaaseen
vartioimiseen syntisiä ajatuksia vastaan ja kätten varjelemiseen
syntisiltä teoilta ja joka uskoi elottomien esineitten suojeleviin
ominaisuuksiin niiden saatua pyhityksen kosketuksesta pyhitettyihin
esineihin, esiintyy eräässä Pisan kalmistoista hyvin huomiota
herättävällä tavalla. Haudat on kaivettu maahan, joka on ennen
vanhaan laivoilla tuotu Pyhästä maasta. Vanhat pisalaiset pitävät
hautausta semmoiseen maahan paljon pätevämpänä lunastuksen keinona
kuin monta kirkolta ostettua messua ja monen kynttilän pyhitystä
Neitsyelle.
Pisaa luullaan noin kolmeatuhatta vuotta vanhaksi. Se oli yksi vanhan
Etrurian kahdestatoista suuresta kaupungista, yhteiskunnan, joka
on erinomaisesta edistyksestään jättänyt niin monta muistomerkkiä
ja niin vähän omaa asiallista määrättyä historiaa. Muuan Pisan
muinaisesineitten kauppias antoi minulle vanhanaikaisen kyynelruukun,
jonka hän vakuutti olevan kokonaista neljätuhatta vuotta vanha. Se
oli löydetty Etrurian erään vanhimman kaupungin raunioista. Hänen
sanainsa mukaan se oli ollut jossain haudassa ja sitä oli käytetty
niinä ammoisina aikoina, joina Egyptin pyramidit vielä olivat nuoria,
Damasko kylä, Abraham jokeltava lapsi, jolloin vanhasta Troijasta
ei vielä kukaan ollut untakaan nähnyt, käytetty vastaanottamaan
kyynelet, joita oli vuodatettu jonkun perheelle rakkaan omaisen
haudalla. Se puhui meille omaa kieltään. Ja hellemmällä paatoksella
kuin mitkään sanat sen mykkä kaunopuheliaisuus kantoi kautta
vuosisatain pitkän jakson, tuoden meille viestinsä tyhjästä
istuimesta, tutuista askeleista, joita ei enää kuulunut kynnyksellä,
miellyttävästä äänestä, joka oli keskusteluista hälvennyt,
hävinneestä muodosta! viestin, joka meille aina on niin uusi, niin
hämmästyttävä, niin kamala, niin aistimia turruttava, ja katso,
kuinka, nukkavieru ja vanha se on! Ei valiosanaisinkaan historia
olisi voinut kantaa eteemme tuon vanhan unelma-ajan taruja ja haamuja
ihmislihaan verhottuina ja inhimillisen myötätunnon lämmittäminä
yhtä elävästi kuin tämä pieni tunnoton savenvalajan tuote. Pisa oli
keskiajalla tasavalta, jolla oli oma hallituksensa, armeijansa ja
laivastonsa ja suuri kauppa. Se oli sotainen valta, joka lippuihinsa
ikuisti monta loistavaa tappelua Genovaa ja turkkilaisia vastaan.
Sanotaan tässä kaupungissa yhteen aikaan asuneen neljäsataatuhatta
ihmistä; mutta valtikka on otettu sen kourasta, sen laivat ja
armeijat ovat menneet, sen kauppa kuollut. Sen taistelulippuja
peittää vuosisatain tomu, sen torit ovat autiot, se on kutistunut
syvälle sortuvain muuriensa sisään ja sen lukuisa väestö on
vähentynyt kahteenkymmeneentuhanteen sieluun. Sille ei ole jäänyt
kuin yksi asia, mistä ylpeillä, eikä se hyvin paljoa: se on Toscanan
toinen kaupunki.
Saavuimme Livornoon siksi ajoissa, että näimme siitä kaikki, mitä
halusimmekin, kauan ennenkuin kaupungin portit illaksi suljettiin, ja
lähdimme sitten laivaan.
Meistä tuntui, kuin olisimme olleet kotoa poissa kokonaisen
aikakauden. Emme olleet ennen täysin älynneetkään, mikä erinomaisen
miellyttävä koppi hyttimme sentään olikin; emmekä sitä, kuinka
hupaisaa oli istua päivällistä syömässä omassa tuolissaan omassa
salongissaan ja tuttavallisesti jutellen ystävien kanssa omalla
kielellään. Oi mikä suloinen onni, kun ymmärtää jok'ainoan sanan,
mitä sanotaan, ja tietää, että jokainen vastaukseksi lausuttu sana
niinikään ymmärretään! Puhuisimme itsemme nyt kuoliaaksi, mutta
kuudestakymmenestäviidestä ei ole kuin kymmenen, joiden kanssa
puhua. Muut ovat vaelluksella, tuskin edes tiedämme, missä. Emme
lähde Livornossa rantaan. Olemme saaneet kylläksemme italialaisista
kaupungeista, toistaiseksi, ja paljon mieluummin kuljeskelemme
tutulla peräkannellamme ja katselemme tätä etäältä.
Tämän Livornon typerät vallanpitäjät eivät jaksa ymmärtää, kuinka
niin suuri höyry kuin meidän voisi tulla Atlantin takaa ilman
mitään muuta tarkoitusta kuin palvella herras- ja naisseuraa heidän
huviretkellään. Se näyttää liian uskomattomalta. Se heidän mielestään
antaa aihetta epäluuloihin. Jotain tärkeämpää täytyy piillä tuon
kaiken takana. He eivät jaksa sitä ymmärtää ja halveksivat laivan
paperien todistusta. Lopun lopuksi he ovat päättäneet, että me
olemme pataljoona valepukuisia kiihoittavia ja verenhimoisia
garibaldilaisia! Ja täydessä vakavuudessa he ovat asettaneet
tykkiveneen pitämään laivaa silmällä yöt päivät, käskien ryhtyä
heti paikalla toimeen, jos huomataan jotain vallankumouksellista
liikettä! Ympärillämme kulkee vahtivia poliisiveneitä kaiken
aikaa, eikä merimiehen tarvitse muuta kuin pukea punainen paita
päälleen, niin on hän vaarassa saada tehdä korttikaalin kanssa
tuttavuutta. Nämä poliisit seuraavat perämiehemme venettä rannalta
laivaan ja laivasta maalle ja pitävät valppaasti silmällä hänen
hämäriä liikehtimisiään. Vielä he vangitsevat hänet, ellei hän
ala näyttää naamaa, joka on vähemmän verenvuodatusta, kapinaa ja
kiihoitusta. Muutamat matkustajistamme kävivät kaikessa ystävyydessä
eilen (kutsuttuina) kenraali Garibaldin luona, ja tämä on paljon
vahvistanut niitä hirveitä epäluuloja, joita hallitus hautoo meitä
vastaan. Ystävällistä vierailua pidetään vain verisen salaliiton
verhona. Nämä ihmiset tulevat läheltä katselemaan, kun uimme meressä
laivan vieressä. Mahtanevat luulla, että pohjassa on enemmänkin
konnia, joiden kanssa pidämme yhteyttä.
Kuulostaa siltä, että meitä Napolissa luultavasti odottaa karanteeni.
Pari kolme meistä ei halua antautua tähän vaaraan. Levättyämme aiomme
sen vuoksi ranskalaisella laivalla kulkea Civita Vecchiaan ja sieltä
Roomaan ja junalla Napoliin. Junia ei pidetä karanteenissa, olivatpa
ne saaneet matkustajansa mistä tahansa.