Kuulu gondola -- Gondolan epärunollinen puoli -- Pyhän Markon suuri
tori ja siivekäs leijona -- Keikarit meillä ja muualla -- Suurten
vainajain hautoja -- Letkaus "vanhoille mestareille" -- Oppaamme --
Salaliitto -- Jälleen liikkeellä.
Venezialainen gondola on liukuvassa liikunnossaan vapaa ja siro kuin
käärme. Se on kahdesta- kolmeenkymmeneen jalkaan pitkä ja kapea
ja syvä kuin kanootti. Sen terävä keula ja perä kaartavat vedestä
ylöspäin kuin uuden kuun sakarat, kaaren jyrkkyys vain hieman
lievennettynä.
Keula on koristettu teräskammalla sotatapparoineen, jotka joskus
uhkaavat katkaista kahtia ohi kulkevan veneen, mutta eivät sitä
kuitenkaan milloinkaan tee. Gondola on mustaksi maalattu, syystä että
Venezian loistoaikana gondolat alkoivat olla liian prameat, minkä
vuoksi senaatti päätti, että kaikesta tästä koreilusta täytyi tulla
loppu ja velvoitti kaikki käyttämään vakavaa korutonta mustaa. Jos
totuus tulisi tunnetuksi, saataisiin epäilemättä nähdä, että rikkaat
plebeijit alkoivat herättää liian suurta huomiota patriisien joukossa
Suurella kanavalla, minkä vuoksi he kaipasivat terveellistä nolausta.
Pyhän entisyyden ja sen muistojen kunnioittaminen pitää tätä kolkkoa
muotia voimassa yhä vielä, vaikk'ei pakkoa olekaan. Jääköön vain
minun puolestani. Se on surun väri, Venezia suree.
Veneen perä on kannellinen ja kannella gondolieri seisoo. Hänellä on
vain yksi airo -- pitkälapainen tietysti, sillä hän seisoo melkein
suorana. Oikeanpuolisessa laidassa on puinen hanka, puoltatoista
jalkaa pitkä, toisessa syrjässä kaksi matalaa kuoppaa, toisessa
yksi. Tätä hankaa vastaan gondolieri airollaan ponnistaa, muuttaen
sen milloin hangan toiselle, milloin sen toiselle puolelle, tai
laskien sen johonkin kuopista, miten ohjaaminen kulloinkin vaatii --
ja miten maailmassa hän voi huovata ja pysäyttää, kiidättää suoraan
eteenpäin tai äkkiä kiepahtaa nurkan ympäri ja saada airon pysymään
näissä vähäpätöisissä pykälissä, se on minulle arvoitus ja ainaisen
mielenkiinnon aihe. Pelkäänpä katselevani enemmän gondolierin
ihmeteltävää taitoa kuin palatseja kuvanveistoksineen, joiden
keskellä kuljemme. Hän viilettää kulman ohi niin tarkkaan, silloin
tällöin, tai sivuaa toisen gondolan niin läheltä, ettei siihen jää
hiuskarvankaan vertaa tyhjää tilaa ja että hermojani karmii aivan
kuin likaisen pyörän raapaistessa kylkeeni. Mutta kaikki laskunsa
hän tekee täsmällisimmällä tarkkuudella ja puikkelehtii kaikkein
vilkkaimmankin venevilinän läpi huolettoman luottavasti kuin paras
pika-ajuri Broadwayn pahimmassa sekasorrossa. Erehdy hän ei koskaan.
Toisinaan kiidämme suuria kanavia sitä luikua, ettemme joudu kuin
vilaukselta näkemään talojen ovia, ja etukaupunkien pimeissä kujissa
taas vakaannumme juhlallisuuteen, kuten hiljaisuuteen, homeeseen,
happanevaan veteen, kiinni tavoitteleviin vesikasveihin, autioihin
taloihin ja paikan yleiseen elottomuuteen sopii, ja liikumme vakavan
mietiskelyn henkeen.
Gondolieri _on_ maalauksellinen veitikka, vaikk'ei hänellä olekaan
satiinijakkua, sulkalakkia eikä silkkikaatioita. Hänen ryhtinsä on
uljas; hän on notkea ja sukkela; kaikki hänen liikkeensä ovat suloa
täynnään. Kun hänen pitkä aironsa ja kaunis vartalonsa perässä
olevalla korkealla seisontapaikalla kuvautuvat iltataivasta vastaan,
on siinä kuva, joka ulkomaalaisen silmälle on sangen uusi ja mieleen
painuva.
Istumme hytissä pehmeillä patjoilla, uutimet syrjään vedettyinä,
ja polttelemme tai luemme tai katselemme ulos ohi viliseviä
veneitä, taloja, siltoja, ihmisiä ja nautimme tästä paljon enemmän
kuin kotonamme nupukivikaduillamme reutovissa vaunuissa. Tämä on
sujuvinta, miellyttävintä kulkua, mitä olemme milloinkaan kokeneet.
Mutta kummalta -- kovin kummalta -- näyttää, kun venettä käytetään
yksityisten vaunujen tavoin. Näemme liikemiesten tulevan talonsa
ovelle ja astuvan gondolaan, eikä ajurinvaunuun, ja lähtevän sillä
konttoriinsa.
Näemme visiitillä käyväin nuorten naisten seisovan eteisen ovella
ja nauravan ja suutelevan toisiaan erotessaan ja heiluttelevan
viuhkaansa ja sanovan: "Tule pian -- tulekin -- olet taas ollut niin
häijy kuin suinkin -- et tiedäkään, kuinka äiti on sinua ikävöinyt
-- ja me kun olemme muuttaneet uuteen taloon, ah, kuinka hieno se
on! -- niin lähellä postitoimistoa ja kirkkoa, ja Nuorten Miesten
Kristillistä Yhdistystä; ja me kalastamme ja olemme vallattomia ja
uimme kilpaa takapihassa -- ah, sinun _täytyy_ tulla -- mikä matka
tämä nyt on, ja jos tulet ensin San Marcon ohi ja Huokausten sillan
ali ja sitten oikaiset kujan poikki Santa Maria dei Frarin kirkolle
ja siitä Suureen Kanavaan, niin ei ole _vähääkään_ virtaa -- _tule_
nyt, Sally Maria -- hyvästi, kultaseni!" ja sitten tuo pikku humpuuki
sipsuttaa alas portaita, hyppää gondolaan ja sanoo puoliääneensä:
"Ikävä vanha hupakko, minä toivon, että hän _ei_ tule!" ja mennä
pyyhkäisee pois nurkan ympäri; ja toinen tyttö mäjäyttää kiinni
ulko-oven ja sanoo: "Hyvä, _tuosta_ kiusankappaleesta nyt ainakin
pääsi -- mutta luultavasti minun kuitenkin täytyy käydä heillä
-- väsyttävä nenäkäs houkka!" Ihmisluonto näyttää olevan aivan
samanlainen kaikkialla maailmassa. Näemme arastelijanuorukaisen,
silkkiviiksisen, runsastukkaisen, jonka aivokoppa on yhtä tyhjä
kuin hänen pukunsa on hieno, näemme hänen laskevan _hänen_ isänsä
talolle, käskevän ajuriaan viskaamaan veden ja odottamaan,
pelokkaasti lähtevän portaita nousemaan ja kohtaavan "vanhan herran"
aivan kynnyksellä! -- kuulemme hänen kysyvän, millä kadulla uusi
brittiläinen pankki on -- ikäänkuin hän olisi _sitä_ varten tullut --
ja sitten loikkaavan takaisin veneeseensä ja livistävän tiehensä,
pelkurimainen sydän aivan saappaissaan! -- näemme hänen tuota pikaa
hiipivän takaisin kulman takaa, raottaen uutimiaan vanhan herran
katoavaa gondolaa kohti, ja ulos luikkii hänen Susannansa, parvi
pieniä italialaisia hyväilysanoja huulilta lepatellen, ja lähtee
hänen kanssaan ajelemaan vetisiä katuja kohti Rialtoa.
Näemme rouvain lähtevän ostoksilleen, mitä luonnollisimmin, ja
juoksevan kadulta kadulle ja myymälästä myymälään, aivan siihen
tunnettuun hyvään tapaan, sillä erotuksella vain, että he yksityisten
vaunujensa asemesta jättävätkin gondolansa kynnyksen eteen pariksi
tunniksi odottamaan -- odottamaan sen aikaa kuin he antavat nuorien
hienojen apulaisten vetää hyllyiltä alas tonnikaupalla silkkejä ja
sametteja ja moareita ja muita. Ja sitten he ostavat paperillisen
nuppineuloja ja meloskelevat pois suomaan tuhoisan suojeluksensa
jollekin toiselle myymälälle. Ja aina pitää ostokset lähettää heille
kotiin siihen vanhaan tunnettuun tapaan. Ihmisluonto, on _hyvin_
samanlaista kaikkialla maailmassa; ja se on _niin_ oman rakkaan
synnyinkotini kaltaista, kun näen venezialaisen rouvan menevän
myymälään ostamaan kymmenellä sentillä sinistä nauhaa ja antavan
sen tulla proomulla kotiin. Ah, nämä luonnon pikku piirteethän ne
liikuttavat kyyneliin näissä etäisissä vieraissa maissa.
Näemme pienien tyttöjen ja poikain hoitajattariensa keralla lähtevän
gondolalla raikasta ilmaa saamaan. Näemme vakavien perheitten
rukouskirjoineen ja helmi nauhoineen parhaissa pyhävaatteissaan
astuvan gondolaansa ja viilettävän kirkkoon. Ja puolenyön aikaan
näemme teatterien lopettavan näytäntönsä ja purkavan sisästään
tulvanaan iloista nuoruutta ja kauneutta; kuulemme ajuri-gondolierien
huutelevan ja näemme tepastelevan ihmispaljouden löytävän kukin
omansa ja veneitten mustan parven vaahtoavin keuloin pyyhkäisevän
pitkin kuutamoisia katuja; näemme, kuinka veneitä siellä
täällä eroilee ja katoaa poikkikujiin; heikkoa naurun ääntä ja
jäähyväishuudahduksia kantaa vettä pitkin luoksemme etäisyydestä;
ja sitten, tämän omituisen juhlayleisön hälvettyä, meillä on taas
autioita matkoja kimaltavaa vettä -- juhlallisia rakennuksia --
mustia möhkälevarjoja -- kummia, kuutamoon esiin hiipiviä naamoja
-- hylättyjä siltoja -- liikkumattomia veneitä kytkyissään. Ja yli
kaiken vaanii tuo salaperäinen hiljaisuus, hiipivä lepo, joka niin
hyvin sopii tälle unelmain vanhalle Venezialle.
Olemme gondolallamme kuljeksineet melkeinpä kaikkialla. Olemme
myymälöistä ostaneet helmiä ja valokuvia ja vahatikkuja San Marcon
suurella torilla. Viimeksimainittu huomautus antaa aihetta pieneen
syrjäpoikkeukseen. Kaikki lähtevät iltaisin tälle suurelle torille.
Sotilassoittokunnat soittavat sen keskellä ja kummallakin puolella
käyskentelee edestakaisin naisia ja herroja lukemattomat parit ja
plutoonittain niitä kaiken aikaa ajelehtii vanhaa tuomiokirkkoa kohti
ja ohi ikäarvoisen patsaan, jonka päässä Pyhän Markuksen siivekäs
leijona on, ulos rantaan kytketyille veneille; ja gondoloista kaiken
aikaa tulee uusia plutoonia suureen ihmisvilinään yhtyäkseen.
Kävelijäin ja syrjäkäytäväin välillä istuskelee sadoittain ihmisiä
pienien pöytäin ääressä tupakoiden ja nauttien _granitaa_ (se on
jäähyytelön lähin orpana); syrjäkäytävillä on toisia, jotka ovat
samassa toimessa. Torin kolmella sivulla on muurit korkeita taloja,
joiden alakertain myymälät ovat kirkkaasti valaistut, ilma on
täynnään soitantoa ja iloisia ääniä ja kaiken kaikkiaan tämä on
niin kirkasta ja rattoisaa ja hauskuutta pulppuavaa kuin suinkin
toivoa saattaa. Se ilahuttaa meitä kerrassaan. Nuorista naisista
monet ovat erinomaisen sieviä ja pukeutuvat harvinaisen hyvällä
aistilla. Vähitellen ja suurella vaivalla alamme oppia sen pahan
tavan, että silmääkään räväyttämättä katselemme heitä kasvoihin --
emme sen vuoksi, että moinen käytös olisi meille mieluinen, vaan
koska se on maan tapa ja neitosten sanotaan siitä pitävän. Tahdomme
oppia kaikkien eri maitten omituiset ulkomaalaiset tavat, niin että
voimme loistaa niillä ja hämmästyttää ihmisiä, kun tulemme kotiin.
Tahdomme herättää matkustamattomain ystäväimme kateutta kummilla
ulkomaalaisilla tavoillamme, joita emme enää voi karistaa itsestämme
pois. Kaikki matkustajamme pitävät tätä asiaa tarkkaan mielessään
yllä mainitsemallani tarkoituksella. Ystävällinen lukijani ei
koskaan, koskaan aavista, mikä maailmanlopun aasi hänestä voi tulla,
ennenkuin hän lähtee ulkomaille. Puhun nyt tietysti edellyttäen,
ettei ystävällinen lukija ole ollut ulkomailla ja ei siis jo ole
maailmanlopun aasi. Jos asian laita kuitenkin on toinen, niin pyydän
anteeksi ja ojennan hänelle toveruuden sydämellisen käden ja sanon
häntä veljekseni. Olen aina ilolla, matkani päätettyäni, kohtaava
aasin, joka on oman mieleni mukainen.
Tästä puheen ollessa sallittakoon minun huomauttaa, että Italiassa
tapaa amerikkalaisia, jotka kolmessa viikossa ovat unohtaneet
äidinkielensä -- unohtaneet sen Ranskassa. He eivät voi englannin
kielellä edes nimeään kirjoittaa hotellin vieraskirjaan.
Minä pidän tuonkaltaisista ihmisistä... Muuan tuommoinen huvittava
idiootti, jonka nimi oli Gordon, antoi kadulla huutaa nimeään
kolme kertaa, ennenkuin suvaitsi kuulla, ja sitten pyysi _mille
pardons_ ja sanoi tottuneensa niin kuulemaan itseään kutsuttavan
M'sieu Gor-r-_dong_iksi, r:ää tärähyttäen, ettei hän enää tuntenut
nimeään, kun se lausuttiin hänen omalla kielellään! Hän käytti ruusua
napinreiässään; hän tervehti ranskalaiseen tapaan -- kaksi kertaa
vilkuttaen kädellään kasvojensa edessä, sanoi Parisia _Pärriiksi_,
piti rintataskussaan kirjekuoria, joissa oli ulkomaalaiset
postimerkit, viljeli viiksiä ja imperiaalia (leukapartaa) ja koetti
kaikin tavoin uskotella katsojalle, että hän oli Louis Napoleonin
näköinen...
... Nauramme kotona englantilaisille, kun he niin jäykästi pitävät
kiinni kotimaansa tavoista, mutta ulkomaalla arvostelemme tuota hyvin
anteeksiantavalla mielellä. Ei ole hauskaa nähdä amerikkalaisen
_tungettelevaisesti_ näyttelevän ulkomailla kansallisuuttaan, mutta
voi, aivan säälittävää on nähdä hänen tekevän itsestään olennon, joka
ei ole uros eikä naaras, ei kala eikä lintu -- surkea, säälittävä
hermafrodiitti ranskalainen vain!
Niistä monista kirkoista, taidekokoelmista ja muista, joissa
Veneziassa kävimme, mainitsen vain yhden -- Santa Maria dei
Frarin kirkon. Se on luullakseni noin viittäsataa vuotta vanha ja
kaksitoistatuhatta paalua kannattaa sitä. Siinä lepäävät Canovan
ruumis ja Tizianin sydän loistavain muistopatsaitten alla. Tizian oli
kuollessaan melkein satavuotias. Siihen aikaan raivosi rutto, johon
sortui viisikymmentätuhatta henkeä, ja suuren maalarin nauttimaa
kunnioitusta todistaa se seikka, että hän oli ainoa, jolle tasavalta
tuona hirmun ja kuoleman aikana myönsi valtion hautauksen.
Tässä kirkossa on myös doogi Foscarin muistopatsas, jonka nimen lordi
Byron Veneziassa asuessaan runoili kuuluksi.
Doogi Giovanni Pesaron muistopatsas, joka niinikään on tässä
kirkossa, on koristuksiltaan kumma. Se on kahdeksankymmenen jalan
korkuinen, julkipuoli kuin haaveellinen pakanallinen temppeli. Sitä
vastassa seisoo neljä jättiläiskokoista nuubialaista, mustaa kuin yö,
valkoisiin marmorivaatteihin puettuina. Mustat sääret ovat paljaat
ja hihain ja housujen haloista näkyy iho, joka on hohtavaa mustaa
marmoria. Taiteilijan kekseliäisyys ei ollut pienempi kuin hänen
sommittelunsa luonnottomuus. Kaksi luurankoa on kuvattu paperikääröt
kädessä ja kaksi suurta lohikäärmettä kannattaa arkkua. Korkealla,
kaiken tämän kumman keskellä, istuu doogi vainaja.
Luostarirakennuksissa, jotka liittyvät tähän kirkkoon, ovat Venezian
valtion arkistot. Emme käyneet niitä katsomassa, mutta niissä
sanottiin olevan miljoonia asiakirjoja. "Näihin asiakirjoihin
kirjoitettiin muistiin mitä valppaimman, huomaa vimman ja
epäluuloisimman hallituksen teot ja toimet vuosisatain kuluessa
-- niihin kätkettiin kaikki, eikä mitään julkaistu." Ne täyttävät
melkein kolmesataa huonetta. Niiden joukossa on asiakirjoja
lähes kahdentuhannen perheen ja luostarin arkistosta. Niissä on
Venezian salainen historia tuhannelta vuodelta -- sen salaliitot,
salaiset oikeudenkäynnit, salamurhat, sen palkattujen vakoojain ja
naamioitujen pyövelien teot -- valmista aineistoa vaikka kuinka
moneen synkkään ja salaperäiseen romaaniin.
Niin, luulen nähneemme, mitä Veneziassa on nähtävää. Olemme näissä
vanhoissa kirkoissa nähneet ylenpalttisen määrän kalliita taidokkaita
hautakoristuksia, runsauden moisen, ettemme olisi osanneet semmoista
aavistaakaan. Olemme seisoneet näiden ikäarvoisten pyhättöjen
hämärässä uskonnollisessa valossa, Venezian suurten vainajain
tomuttuneiden muistopatsaitten ja kuvain pitkäin rivien keskellä,
kunnes tunsimme vaipuvamme takaisin, takaisin, takaisin juhlalliseen
menneisyyteen ja katselevamme näiden etäisen muinaisuuden ihmisten
elämää ja seurustelevamme heidän kanssaan. Olemme kaiken aikaa
kuin puolivalveilla nähneet unta. En tiedä, miten muutoin voisin
tämän tunteen kuvata. Osa olemuksestamme on edelleenkin jäänyt
yhdeksänteentoista vuosisataan, mutta toinen osa on tuntunut jollain
selittämättömällä tavalla vaeltavan kymmenennen haamujen keskellä.
Olemme nähneet kuuluisia tauluja, kunnes silmämme ovat väsyneet
niitten katselemiseen, eivätkä enää suostu niissä mitään
mielenkiintoista huomaamaan. Mutta onko se ihme, kun Veneziassa
on tuhatkaksisataa Palma nuoremman taulua ja Tintoretton
tuhatviisisataa? Ja muistakaamme, että Tizianin ja muitten
taiteilijain tauluja on samassa suhteessa. Olemme nähneet Tizianin
kuulun "Kainin ja Abelin", hänen "Davidin ja Goljatinsa" ja hänen
"Abrahamin uhrinsa". Olemme nähneet Tintoretton jättiläismaalauksen,
joka on seitsemääkymmentäneljää jalkaa pitkä, enkä tiedä kuinka monta
jalkaa korkea, ja minusta se oli sangen tilava taulu. Olemme nähneet
kylläksemme marttyyrien tauluja ja pyhimysten tauluja varustaaksemme
niillä vaikka koko maailman. Minun ei pitäisi sitä tunnustaa,
mutta koska Amerikassa ei ole tilaisuutta oppia kriitillisesti
taidetta arvostelemaan ja koska en voinut toivoa siihen perehtyväni
Euroopassakaan muutaman lyhyen viikon kuluessa, niin voin huoletta
myöntää, asianmukaisesti itseäni puolustellen, että minun mielestäni
kun olin nähnyt yhden näistä marttyyreistä, niin olin nähnyt ne
kaikki. Ne kaikki ovat huomattavassa määrässä keskenään sukua, niillä
on kaikilla samanlainen puku, karkea munkkikaapu ja sandaalit, kaikki
ne ovat kaljupäisiä, kaikki seisovat melkein samassa asennossa, ja
kaikki ilman poikkeusta katselevat taivasta kohti kasvoilla, joiden
amerikkalaiset matkailijat minulle ilmoittavat olevan täynnään
"ilmettä". Minusta näissä mielikuvituksen muotokuvissa ei ole mitään
todellista, ei mitään, mihinkä voisin tarttua ja minkä vuoksi tuntea
vilkasta mielenkiintoa. Jos suurella Tizianilla vain olisi ollut
profeetan lahjat ja hän olisi heittänyt hiiteen kaikki marttyyrit
ja lähtenyt Englantiin ja maalannut Shakespearesta kuvan, vaikkapa
vain poikana, johon kuvaan kaikki nyt voisimme luottaa, olisi maailma
viimeiseen sukupolveensa saakka hänelle antanut anteeksi jonkun
menetetyn marttyyrin saatuaan sen sijaan runoilijasta luotettavan
kuvan. Eiköhän jälkimaailma olisi voinut luvusta jättää vielä jonkun
toisenkin marttyyrin kuvaa, jos olisi saanut Tizianin omalta ajalta
ja hänen itsensä maalaaman historiallisen taulun -- esimerkiksi
löytämästään Uudesta maailmasta palanneen, kahleihin pannun
Columbuksen. Vanhat mestarit maalasivat joitakuita tauluja Venezian
historiasta, ja niitä me emme väsyneet katselemaan, vaikka semmoiset,
joissa kuvattiin kuolleitten doogien juhlallinen esittely Neitsyt
Maarialle pilvien takaisissa seuduissa, mielestämme olivat koko
pahasti ristiriidassa sopivaisuuden kanssa.
Mutta vaikka olemmekin taideasioissa nöyrät ja vaatimattomat, eivät
tutkimuksemme maalattujen munkkien ja marttyyrien kesken kuitenkaan
ole olleet aivan turhat. Olemme ponnistelleet kovasti oppiaksemme.
Meillä on ollut jonkun verran menestystä. Olemme päässeetkin
muutamain asiain perille, joilla ehkä on oppineitten silmissä vähän
merkitystä, mutta meille ne tuottavat tyydytystä, ja me olemme yhtä
ylpeät pienistä saavutuksistamme kuin muut, jotka ovat oppineet
paljon enemmän, ja me yhtä suurella nautinnolla niitä julistamme.
Kun näemme munkin, joka vaeltaa leijonan kanssa ja rauhallisesti
katselee taivaaseen, tiedämme hänet Pyhäksi Markukseksi. Kun näemme
munkin, jolla on paperia ja kynä ja joka rauhallisesti katselee
taivaaseen ja etsii sanaa, niin tiedämme Pyhän Matheuksen olevan
edessämme. Kun näemme munkin istuvan kalliolla ja rauhallisesti
katselevan taivaaseen, vieressään ihmisen pääkallo, mutta ei mitään
muita kapistuksia, niin tiedämme hänet Pyhäksi Hieronymukseksi. Sillä
tiedämmehän hänen aina juoksennelleen vähillä matkakapistuksilla.
Kun taas näemme asianomaisen kuvattuna rauhallisesti katselemassa
taivaaseen vähääkään tuntematta, että nuolia ammutaan aivan hänen
ruumiinsa läpi, tiedämme hänet Pyhäksi Sebastianiksi. Kun näemme
muita munkkeja, jotka rauhallisesti katselevat taivaaseen, mutta
joilla ei ole firmamerkkiä, kysymme aina, ketä he ovat. Me teemme
sen siitä syystä, että nöyrästi haluamme oppia. Olemme nähneet
kolmetoistatuhatta Pyhää Hieronymusta ja kaksikymmentäkaksituhatta
Pyhää Markusta ja kuusitoistatuhatta Pyhää Mathiasta ja
kuusikymmentätuhatta Pyhää Sebastiania ja neljä miljoonaa lajiteltua
munkkia, nimittämätöntä, ja tämä rohkaisee meitä luulemaan, että
kun olemme nähneet enemmän näitä kaikenlaisia maalauksia ja saaneet
laajemman kokemuksen, niin alamme syventyä niihin samanlaisella
mielenkiinnolla kuin Ranskassa käyneet hienostuneet maanmiehemmekin.
Minulle tuottaa todellista tuskaa, kun täytyy näin
vähällä ymmärtämyksellä puhua vanhoista mestareista ja heidän
marttyyreistään, sillä laivalla ovat hyvät ystäväni -- ystävät,
jotka perinpohjin ja tunnollisesti ymmärtävät niitä ja ovat joka
suhteessa pätevät erottamaan hyvät taulut ala-arvoisista -- ovat
vaatineet minua omaksi parhaakseni olemaan saattamatta julkisuuteen
sitä seikkaa, että minulta puuttuu tämä ymmärrys ja kriitillinen
arvostelukyky. Minä luulen, että se, mitä olen kirjoittanut ja ehkä
vielä kirjoitan tauluista, on tuottava heille tuskaa, ja minä olen
siitä vilpittömästi pahoillani. Jo tulin luvanneeksi senkin, että
kätkisin kömpelöt tunteeni omaan rintaani. Mutta ah! En ole koskaan
kyennyt pitämään lupausta. En syytä itseäni tästä heikkoudesta,
koska vika varmaan lienee ruumiinrakennuksessani. Luultavasti
annettiin niin kovin runsaalla mitalla tilavuutta sille elimelleni,
jonka toimesta kykenen _antamaan_ lupauksia, että se elin, jonka
pitäisi tehdä minulle mahdolliseksi pitää niitä, jäi tilanpuutteen
vuoksi pois. Mutta minä en valita. Minä en pidä puolinaisuuksista.
Mieluummin pidän yhden kyvyn, joka on jalosti kehittynyt, kuin kaksi
tavallisen puoleista. Minä varmaan aion pitää tuon lupauksen, mutta
nyt huomaan, etten voikaan. Italian läpi on mahdoton matkustaa
tauluista puhumatta, ja voinko minä nähdä niitä toisten silmillä?
Ellen niin ihailisi niitä suuria tauluja, joita kaikkien vanhain
mestarien ruhtinas, luonto, joka elämäni päivä eteeni levittelee,
niin alkaisin toisinaan jo uskoa, etten minä kauneutta ymmärrä
ensinkään.
Minusta tuntuu, että milloin tahansa minä ylpeydekseni olen luullut
keksiväni vanhan maalauksen, joka on kaunis ja kaiken kiitoksen
arvoinen, aina on se nautinto, jonka se minulle tuottaa, pettämätön
todistus siitä, että se _ei_ ole kaunis taulu eikä missään suhteessa
suosituksen arvoinen. Juuri näin minulle on Veneziassa käynyt
useamman kerran kuin saatan mainita. Jok'ainoassa tapauksessa opas on
musertanut paisuvan innostukseni huomauttamalla:
"Ei se ole mitään -- se on _renessanssia_."
Minä en tietänyt, mitä hittoa tuo renessanssi oli, jonka vuoksi minun
joka kerta vain täytyi tyytyä sanomaan:
"Ah! niinpä onkin -- minä kun en huomannut." En voinut tunnustaa
tietämättömyyttäni sivistyneelle neekerille, etelä-carolinalaisen
orjan jälkeläiselle. Mutta kun se sattui siksi usein tuo "ei se ole
mitään -- se on renessanssia", ettei minunkaan itsetyytyväisyyteni
enää sitä kestänyt, niin sanoin lopulta:
"_Kuka_ on tuo Renessanssi? Mistä hän oli tullut? Kuka antoi hänelle
luvan tupata koko tasavallan täyteen kehnoja töherryksiään?"
Saimme silloin tietää, ettei renessanssi ollut ihminen; että
_renessanssi_ vain oli oppisana, jota käytettiin vaillinaisesta
taiteen nuorennuksesta. Opas sanoi, että Tizianin jälkeen ja sen
jälkeen kun nuo muut kaikille tutut suuret nimet kukoistivat, korkea
taide oli rappeutunut; sitten se oli jälleen osaksi noussut -- oli
kasvanut ala-arvoisempi maalaripolvi, ja nämä tuhrustaulut olivat
heidän käsialaansa. Minä silloin sanoin kiivaudessani, että minä
"toivoin että korkea taide herran nimessä olisi rappeutunut jo
viittäsataa vuotta aikaisemmin." Renessanssitaulut käyvät minusta
sangen hyvin laatuun, vaikka totta puhuen tuo koulu liian mielellään
maalasi todellisia ihmisiä eikä kylliksi harrastanut marttyyrejä.
Tässä mainitsemani opas on ainoa kaikista niistä, mitä meillä on
ollut, joka on tiennyt jotain. Hän oli syntynyt Etelä-Carolinassa
orjavanhemmista. Perhe tuli Veneziaan jo hänen lapsuudessaan. Hän
on täällä kasvanut. Hän on saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hän
osaa lukea, kirjoittaa ja puhua englantia, italiaa, espanjaa ja
ranskaa aivan sujuvasti; hän on harras taiteen ihailija ja siihen
perinpohjin perehtynyt. Hän osaa ulkoa Venezian historian eikä
koskaan väsy puhumaan sen mainehikkaasta menneisyydestä. Hänen
pukunsa on luullakseni parempi kuin kenenkään meistä, ja hän on
hienosti kohtelias. Veneziassa neekereitä pidetään yhtä hyvinä kuin
valkoisiakin, eikä tällä miehellä sen vuoksi ole vähintäkään halua
palata synnyinmaahansa. Hän arvostelee asian oikein.
Olen taas ajattanut partani. Kirjoittelin nyt iltapäivällä
etuhuoneessamme ja ponnistin kovasti mieltäni kiinnittääkseni sen
työhön, jotten katselisi kanavaa. Vastustin ilmaston veltostuttavia
vaikutuksia niin hyvin kuin taisin ja koetin voittaa haluni
laiskotella ja olla iloinen. Toverit lähettivät hakemaan parturia.
Kysyivät minulta tahdoinko minäkin ajattaa partani. Muistutin heille,
miten minua oli kidutettu Genovassa, Milanossa ja Comossa; ja että
valani velvoitti minua olemaan kärsimättä Italian maassa enempää.
Sanoin siis: "Ei kiitoksia, en minä."
Jatkoin kirjoitusta. Parturi alkoi tohtorista. Kuulin tämän sanovan:
"Dan, näin kepeästi minua ei ole ajeltu siitä kuin laivasta lähdin."
Ja vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:
"Dan, kuulitko, sitä melkein voisi nukahtaa tämän ajellessa."
Dan asettui vuorostaan tuoliin. Sitten hän sanoi:
"Kah, tämähän on itse Tizian. Yksi niistä vanhoista mestareista."
Minä jatkoin kirjoitustani. Vähän päästä Dan sanoi:
"Tohtori, tämä on todellista nautintoa. Laivan parturi ei ole mitään
tähän verraten."
Karkea parransänkeni vaivasi minua sietämättömiin. Parturi paraillaan
kokoili kapineitaan. Viettelys oli liian voimallinen. Sanoin:
"Seis, ajelkaa minunkin partani."
Istuin nojatuoliin ja suljin silmäni. Parturi saippuoi kasvoni, otti
partaveitsensä ja raapaisi sillä vedon, joka oli vähältä, saada
minut kouristuksiin. Hypähdin ylös tuolista: Dan ja tohtori molemmat
pyyhkielivät kasvoistaan verta ja nauroivat.
Minä sanoin, että tämä oli kehno, häpeällinen petos.
He sanoivat, että tämän ajelun kurjuus oli siihen määrään voittanut
kaikki, mitä he olivat ennen kokeneet, että heidän täytyi ottaa vaari
tilaisuudesta kuullakseen asiasta minunkin vilpitön mielipiteeni.
Tämä oli häpeällistä. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Nylkeminen
oli alettu ja se oli loppuun saatettava. Kyyneleeni virtasivat joka
vedolla ja sama oli hehkuvain sadatustenkin laita. Parturi hämmästyi
ja vuodatti verta joka vetäisyllä. Tovereitani tämä näytti huvittavan
enemmän kuin mikään muu mitä he olivat nähneet tai kuulleet siitä
kuin kotoa lähdimme.
Olemme käyneet katsomassa Campanilea, Byronin kotia ja maantieteilijä
Balbin asuntoa ja Venezian kaikkien entisten herttuain ja doogien
palatseja ja olemme nähneet heidän veltostuneitten jälkeläistensä
tuulettavan jalosukuisuuttaan muodin mukaisessa ranskalaisessa
puvussa San Marcon suurella torilla ja syövän jäätelöä ja juovan
halpoja viinejä, sen sijaan että kävisivät upeissa rautapaidoissa
ja hävittäisivät laivastolta ja armeijoja, kuten heidän suuret
esivanhempansa tekivät Venezian kunnian aikoina. Emme ole nähneet
salamurhaajia myrkkystiletteineen, emme naamareita, emme hurjaa
karnevaalia. Mutta me olemme nähneet Venezian muinaisen ylpeyden,
tuimat pronssihevoset, joista tuhannet legendat kertovat. Venezialla
on täysi syy suosia niitä, sillä ne ovat ainoat hevoset, mitä
sillä on koskaan ollut. Tässä kummassa kaupungissa sanotaan olevan
sadoittain ihmisiä, jotka eivät ole eläissään elävää hevosta nähneet.
Se kai on totta, epäilemättä.
Ja täten kylliksi katseltuamme lähdemme huomenna matkoihimme ja
jätämme tasavaltain ikäarvoisen kuningattaren kutsumaan aseihin
kadonneita laivojaan ja johtamaan haamuarmeijojaan ja jälleen unessa
tuntemaan muinaisen kunnian ylpeyttä.