Vararikkoinen rakentaja -- Rautatiekomeutta -- Miten täyttää valtion
tyhjä kukkaro -- Kirkko-äidin uhkeutta -- Kirkollista loistoa --
Komeutta ja kurjuutta -- Yleistä sadattelua -- Yhä komeutta -- Hyvä
sana pappien puolesta -- Kaamea Civita Vecchia -- Matkalla Roomaan.
Täällä Italiassa on koko joukko semmoista, mitä en ymmärrä
-- varsinkaan en pysty älyämään sitä, kuinka vararikkoisella
hallituksella voi olla tämmöiset palatsimaiset rautatieasemat ja
tämmöiset ihmeteltävät maantiet. Tosiaan, nämä viimeksimainitut ovat
timantin kovuiset, suorat kuin viivoitin, sileät kuin permanto ja
valkoiset kuin lumi. Kun on liian pimeä nähdä mitään muuta, näkee
vielä Ranskan ja Italian valkoiset maantiet. Ja ne ovat niin puhtaat,
että niiltä vaikka söisi, ilman pöytäliinaa. Siitä huolimatta niillä
ei kanneta veroa.
Mitä taas rautateihin tulee -- ei meillä ole ainoatakaan rataa,
mitä voisimme niihin verrata. Vaunut liukuvat niin tasaisesti, kuin
olisi niiden alla jalakset. Asematalot ovat hakatusta marmorista
rakennettuja palatseja, uljaat pilarikäytävät ja laajat seinät ja
katot päästä päähän freskoilla runsaasti koristetut. Korkeita ovia
sulostavat kuvapatsaat ja leveät lattiat ovat kaikki kiilloitetuilla
marmorilevyillä lasketut.
Nämä seikat suostuttelevat minua enemmän kuin Italian sadat
kokoelmat verrattomine taideaarteineen, minä kun edelliset ymmärrän,
jälkimmäisille en ole pätevä arvoa antamaan. Maanteissä, rautateissä,
asemataloissa ja Firenzen ja muitten täkäläisten kaupunkien uusissa
bulevardeissa samanmallisine taloineen näen Louis Napoleonin hengen,
taikka oikeammin, näen tämän valtiomiehen töitä matkittavan. Mutta
Louis on pitänyt huolta siitä, että näillä uudistuksilla Ranskassa
on tosi pohja ja perustus -- rahoja. Hänellä on aina rahoja, millä
tukea suunnitelmiaan; ne vahvistavat Ranskaa, eivätkä milloinkaan
heikonna sitä. Ranskan aineellinen menestys on tosipohjalla. Mutta
täällä asian laita on toinen. Tämä maa on vararikkotilassa. Täällä ei
ole näihin suuriin töihin todellista perustusta. Varallisuus, jota
niiden pitäisi ilmaista, on olematon. Valtion raha-arkut ovat tyhjät
ja sen vuoksi ne heikontavat sitä, sen sijaan että vahvistaisivat.
Italia on saavuttanut sydämensä rakkaimman toivon, siitä on tullut
itsenäinen valtio -- mutta tämä voitto on kuin olisi se voittanut
elefantin valtain arpajaisissa. Sillä ei ole, millä sitä ruokkia.
Tottumattomana hallitsemaan se syöksyi kaikenlaisiin tarpeettomiin
menoihin ja turmeli raha-asiansa melkein yhdessä päivässä. Se tuhlasi
miljooneja frangeja laivastoon, jota se ei tarvinnut, ja heti ensi
kerralla, kun se otti uuden leikkikalunsa käytäntöön, sille annettiin
semmoinen potku, että se lensi korkeammalle kuin Gilderoyn leija --
pyhiinvaeltajaimme sanoja käyttääkseni.
Mutta huono se tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvääkin mukanaan.
Vuosi takaperin, kun täydellinen luhistuminen uhkasi Italiaa
ja sen setelit tuskin olivat paperin arvoiset, jolle ne olivat
painetut, rohkeni eduskunta tehdä kaappauksen, joka vähemmän
epätoivoisissa oloissa olisi ollut sen lujimmillekin valtiomiehille
liian kammottava. He tavallaan takavarikoivat kirkon tilukset!
Tässä pappien riivaamassa maassa! Tässä maassa, joka on haparoinut
papillisen taikauskon sydänyössä tuhatkuusisataa vuotta! Se oli
Italialle harvinaisen hyvä onni tuo paha ilma, joka pakotti sen
vankilansa seinät murtamaan.
Sitä ei sanota kirkon omaisuuden _takavarikoimiseksi_. Tämä vielä
kuulostaisi liian karkealta. Mutta sitä se kuitenkin on. Italiassa
on tuhansia kirkkoja, kullakin tiesi kuinka monia miljoonia aarteita
komeroittensa säiliöissä ja jokaisella pappipataljoonansa, jota se
elättää. Ja sitten ovat kirkon tilukset -- penikulmittain parhaita
peltoja ja jaloimpia metsiä Italian eri osissa, joista kaikista
kirkko saa suunnattomia tuloja, mutta joista ei ainoakaan maksa
valtiolle sentin vertaakaan veroa. Muutamissa suurissa piireissä
kirkko omistaa _kaiken_ omaisuuden -- maat, vedet, metsät, myllyt ja
tehtaat. Kirkko ostaa, myy, valmistaa, ja kun se ei maksa veroa, niin
kuka voi sen kanssa kilpailla?
Mutta nyt hallitus on tämän kaiken anastanut, ei tosin vielä
muodollisesti, mutta epäilemättä anastuksesta vielä tulee kaikin
puolin ankara ja runoton todellisuus. Jotain on tehtävä nälkiintyneen
valtionrahaston vahvistamiseksi, eikä koko Italiassa ole muita
apulähteitä -- ei muuta kuin kirkon rikkaudet. Hallitus sen vuoksi
aikoo anastaa suuren osan pappien maatilain, tehtaitten y.m.
tuloista, jopa kirkotkin ja jatkaa niiden toimintaa omalla tavallaan
ja omalla edesvastuullaan. Muutamassa tapauksessa vain se aikoo
jättää suurien suosituimpain kirkkojen laitokset koskematta, mutta
kaikissa muissa se aikoo pitää vain kourallisen pappeja saarnaamista
ja rukoilemista varten, maksaa joillekuille harvoille eläkkeen ja
antaa lopulle matkapassit.
Katsokaa, pyydän, jotakuta näistä kirkoista ja niiden koristuksista
nähdäksenne, menetteleekö hallitus oikein vai eikö. Veneziassa,
kaupungissa, jonka asukasluku on satakuntatuhatta, on nykyään
tuhatkaksisataa pappia. Taivas yksin tietää, paljonko niitä oli,
ennenkuin eduskunta niiden luvun rajoitti. Siellä oli muun muassa
jesuiittain suuri kirkko. Ennen tarvittiin sen koneiston käyttämiseen
kuusikymmentä pappia -- hallitus tulee nyt toimeen viidellä ja muut
on viroistaan erotettu. Tämän kirkon ympärillä on joka puolella vain
kurjuutta ja köyhyyttä. Sen ovella kurotettiin eteemme toistakymmentä
hattua ja lakkia, ja yhtä monta päätä nöyrästi kumarrettiin, yhtä
monta kättä ojennettiin pennejä pyytämään -- niitä pyydettiin
vieraalla kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta niitä pyysivät myös
surulliset silmät, kuopalle painuneet posket ja ryysyiset vaatteet
sanoilla, jotka eivät kaivanneet kielenkääntäjää. Astuimme sitten
sisään suuresta ovesta, ja siellä näyttivät koko maailman rikkaudet
olevan edessämme! Valtavia, yhdestä ainoasta marmorilohkareesta
veistettyjä pilareita, pitkin pituuttaan täynnään monimutkaisia,
kalliista viheriästä marmorista vuoltuja, varteen upotettuja
kuvioita; saarnastuoleja samoista kalliista aineista, kuvallisine,
laskoksissa riippuvine kiviverhoineen, joihin kankaan langatkin oli
mitä hienoimmin jäljennetty; loistava pääalttari kiilloitettuine
pintalevyineen ja kaiteineen, jotka ovat tehdyt itämaisesta
agaatista, jasperista, verde anticasta ja muista kalliista kivistä,
joiden nimiäkään tuskin tunnemme -- ja kaikkialla arvaamattoman
kalliita lapislazuli-levyjä niin tuhlaten, ikäänkuin kirkolla olisi
ollut niitä kokonainen kivilouhos. Keskellä tätä loistoa näyttivät
täydestä kullasta ja hopeasta tehdyt alttariesineet halvoilta
ja jokapäiväisiltä. Lattia ja kattokin maksavat ruhtinaallisen
omaisuuden.
Mutta mitä hyötyä on siitä, että nämä rikkaudet saavat maata
joutilaina, vaikka toinen puoli yhteiskunnasta päivästä päivään
tuskin tietää, kuinka voisivat säilyttää ruumiinsa ja sielunsa
yhteyden? Ja mitä viisautta on siinä, että pidetään jos kuinka
monia satoja miljoonia hyödyttöminä kirkkokoruina kautta Italian ja
annetaan kansan nääntyä horjuvan valtiomahdin verotaakan alla?
Sen mukaan mitä minä voin nähdä, on Italia tuhannen viidensadan
vuoden aikana käyttänyt kaiken tarmonsa, kaikki rahansa ja kaiken
ahkeruutensa rakentaakseen valtavan määrän ihmeteltäviä kirkkoja ja
näännyttääkseen kansalaistensa nälkään saadakseen tämän aikaan. Koko
maa on nykyään kuin yhtenä ainoana loiston ja kurjuuden museona.
Tavallisen amerikkalaisen kaupungin kaikki kirkot yhteensäkään eivät
riittäisi yhden ainoankaan italialaisen duomon jalokivikorujen
ostamiseen. Mutta duomoja siellä on satoja. Ja yhtä Amerikan
kerjäläistä vastaan Italia voi asettaa sata -- ryysyjä ja syöpäläisiä
sen mukaan. Se on maailman kurjin ja ruhtinaallisin maa.
Katsokaamme esimerkiksi Firenzen suurta duomoa -- valtavaa
rakennusta, joka on kansalaisten kukkaroita nylkenyt viisisataa
vuotta, eikä ole vielä likimainkaan valmis. Samoin kuin kaikki muut
ihmiset minäkin lankesin maahan ja palvelin sitä, mutta kun likaisia
kerjäläisiä alkoi hyöriä ympärilläni, oli vastakohta liian jyrkkä,
liian kaunopuhelias ja minä sanoin: "Oi te klassillisen Italian
pojat, _onko_ yritteliäisyyden, itseluottamuksen, jalon alotteen
henki teissä kerrassaan kuollut? Miks'ette ryöstä kirkkoanne?"
Kolmesataa onnellista pappia, joilta ei mitään puutu, on tässä
katedraalissa toimessa.
Firenzessä on suuri mausoleokin, joka rakennettiin Herramme
ja Vapahtajamme ja Medicin perheen haudaksi. Tämä kuuluu
jumalanpilkalta, mutta se on totta ja jumalanpilkka toteutettiinkin.
Kuolleet ja kirotut Medicit, Firenzen julmat hirmuhallitsijat, jotka
olivat sen kirouksena yli kaksisataa vuotta, lepäävät suolattuina
kallisarvoisessa holvikehässä ja tämän keskelle aiottiin Pyhä Hauta
tuoda. Retkikunta, joka lähetettiin sitä Jerusalemista noutamaan,
kohtasi kuitenkin vastarintaa eikä voinutkaan ryöstöä toimittaa ja
mausoleon keskusta on sen vuoksi nyt tyhjä. Firenzessä sanotaan,
että koko mauseleo oli aiottu Pyhäksi haudaksi ja että se muutettiin
perhehaudaksi vasta sitten kun Jerusalemin-retki meni myttyyn
-- mutta minulla on omat epäilykseni. Epäilemättä jotkut noista
Mediceistä olisivat hiljaisuudessa pitäneet huolta siitä, että he
olisivat sisään päässeet. -- Mitä _ne_ eivät juljenneet tehdä, se
ei ollut tekemisen arvoista. Niin, antoivathan he maalata noista
tavallisista, ammoin unohdetuista sotaretkistään maalla ja merellä
suuria freskoja (kuten Venezian vanhat doogitkin), joissa Vapahtaja
ja Neitsyt heille heittävät pilvistä kukkavihkoja ja Jumaluus itse
taivaassa valtaistuimellaan osoittaa heille mielihyväänsä! Ja kutka
maalasivat näitä? Tizian, Tintoretto, Paolo Veronese, Rafael --
kutkas muut kuin nuo maailman epäjumalat, "vanhat mestarit".
Andrea del Sarto ikuisti ruhtinaansa maalauksilla, jotka luultavasti
ainaiseksi pelastavat heidät hyvin ansaitusta unhotuksesta, ja he
antoivat hänen nähdä nälkää -- joka kyllä saattoi olla paikallaan.
Rafael maalasi Katharina de Medicin kaltaisen ilkimyksen taivaaseen
istumaan tuttavallisessa juttelussa Neitsyt Maarian ja enkelien
kanssa (en mainitsekaan korkeampia), mutta siitä huolimatta ystäväni
morkkaavat minua siitä, että minulla on ennakkoluuloja "vanhoja
mestareita" vastaan, minä kun en aina huomaa kauneutta, joka heidän
tuotteissaan on. Minä en voi olla sitä näkemättä silloin tällöin,
mutta minä yhä edelleenkin huudan sitä matelevaa henkeä vastaan, joka
sai nuo mestarit halventamaan jalot lahjansa semmoisten hirviöitten
liehakoitsemiseen, kuin Ranskan, Venezian ja Firenzen ruhtinaat
olivat kolmisensataa vuotta sitten.
Minulle sanotaan, että vanhain mestarien täytyi tehdä nämä häpeätyöt
leipänsä vuoksi, ruhtinaat ja vallanpitäjät kun olivat taiteen
ainoat suosijat. Jos suurlahjaisen miehen on lupa tallata ylpeytensä
ja miehuutensa lokaan leivän vuoksi mieluummin kuin nähdä nälkää
ja säilyttää jaloutensa tahrattomana, silloin puolustus on pätevä.
Samalla syyllä voisimme puolustaa Washingtonia ja Wellingtonia, jos
he olisivat varkaita, ja epäsiveitä naisia.
Mutta oli miten oli, Medicien mausoleo ei vain lähde mielestäni.
Se on kirkon suuruinen, sen kivilattia niin upea, että se kelpaisi
vaikka kuninkaan palatsiin, sen suuri kupu täynnään freskoja, sen
seinät tehdyt -- mistä? Marmoristako? -- vai laastista? -- puusta? --
paperista? Ei. Punaisesta porfyyristä -- viheriäisestä marmorista --
jaspiksesta -- itämaisesta agaatista -- alabasterista -- helmiäisestä
-- kalsedonista -- punaisesta korallista -- lapis latsulista! Kaikki
nuo laajat seinät ovat kokonaan näistä kallisarvoisista kivistä,
jotka on yhteen upotettu muodostamaan mitä monimutkaisimpia kuvioita
ja kirjailuja ja kiilloitettu niin sileiksi, että ne loistavat kuin
suuret peilit, heijastaen ylhäältä kuvun loistavia maalauksia. Ja
erään Medici vainajan muistopatsaan edessä lepää kruunu -- jossa
on niin paljon loistavia timantteja ja smaragdeja, että niillä
melkein ostaisi suuren sotalaivan -- jos ne nimittäin ovat oikeita.
Tämmöisiin esineihin hallitus on kateen silmänsä iskenyt, ja onnen
päivä on Italialle se päivä, jona ne valtion rahastoon katoavat.
Ja nyt --. Ei mutta tuossa taas lähestyy kerjäläinen. Käyn ulkona
tuhoamassa hänet ja tulen sitten takaisin ja kirjoitan vielä luvun
sisunpurkauksia.
Syötyäni tuon ystävättömän orvon -- karkoitettuani pois hänen
toverinsa -- lopulta taas tyynnyttyäni ja käytyäni jälleen
miettiväiseksi -- alan nyt olla ystävällisemmällä tuulella. Alan
tuntea, että puhuttuani niin vapaasti papeista ja kirkoista tulee
minun oikeuden nimessä myös kertoa, jos tiedän niistä jotain
hyvääkin. Minä _olen_ kuullut koko joukon asioita, jotka näyttävät
olevan papistolle ansioksi, mutta huomattavin asia, minkä nyt
muistan, on erään kerjäläismunkkikunnan uhrautuvaisuus viime
vuonna raivonneen koleran aikana. Tarkoitan dominikaaneja --
munkkeja, jotka käyttävät karkeaa paksua ruskeaa kaapua ja hilkkaa
ilmaston kuumuudesta huolimatta ja käyvät paljain jaloin. He elävät
luullakseni kokonaan almuista. Epäilemättä he rakastavat uskontoaan,
kun he niin paljon kärsivät sen vuoksi. Koleran raivotessa
Napolissa ja sortaessa ihmisiä sadoittain, joka päivä, itsekkäitten
yksityisten etujen hukuttaessa kaiken huolen yhteishyvästä ja
kaikkien kansalaisten pitäessä vain kukin omaa parastaan ainoana
silmämääränään liittyivät nämä miehet yhteen ja kiertelivät
pitkin kaupunkia hoitamassa sairaita ja kuolleita hautaamassa.
Moni sai hengellään maksaa jalon työnsä. Iloisella mielellä he
siitä luopuivat, kuten hyvin saattoivatkin. Matemaattisen tarkat
uskontunnustukset ja oikeaoppisuuden saivartelut ovat ehdottomasti
välttämättömät eräänlaisten sielujen autuudelle, mutta varmaankin
armeliaisuus, puhtaus ja epäitsekkäisyys, joka asuu tämänkaltaisten
ihmisten sydämessä, lunastaisi heidän sielunsa, vaikkapa he oikeaan
uskontunnustukseen nähden -- siihen, joka on meidän -- olisivatkin
vararikkoisia.
Eräs tämmöinen paljasjalkainen veitikka tuli tänne Civita
Vecchiaan kanssamme samassa pienessä ranskalaisessa höyrylaivassa.
Salongissa meitä kaikkiaan oli vain puolikymmentä henkeä. Munkki
kuului kansimatkustajiin. Hän oli laivan sielu, tuo inkvisition
verenhimoinen poika! Hän ja erään ranskalaisen sotalaivan
kapellimestari soittivat pianoa ja vuorotellen lauloivat
oopperasäveliä. Yhdessä he lauloivat duettoja. Sommittelivat
itselleen sitten tilapäisiä teatteripukuja ja esittivät meille
hullunkurisia ilveilyjä ja pantomiimeja. Tulimme munkin kanssa
kerrassaan ensiluokkaisesti toimeen ja juttelimme aivan ylöttömästi,
vaikkei hän ymmärtänyt, mitä me sanoimme, eikä hänkään lausunut
sanaakaan, jonka merkityksen me olisimme arvanneet.
Tämä Civita Vecchia on suurenmoisin lian, syöpäläisten ja
tietämättömyyden pesä, mitä vielä olemme nähneet, lukuunottamatta
tuota afrikkalaista kadotusta, jota sanotaan Tangeriksi ja joka on
juuri tämän kaltainen. Täkäläiset ihmiset elävät kujien varsilla,
jotka ovat kahden askeleen levyiset ja uhoavat hajua, joka on
omituinen, mutta ei erikoisen ihastuttava. Hyvä on, etteivät kujat
ole sen leveämmät, sillä nyt niissä on niin paljon löyhkää kuin
ihminen kestää voi. Jos ne olisivat leveämmät, niin tietysti niihin
mahtuisi enemmän ja ihmiset kuolisivat. Nämä kujat ovat kivellä
lasketut ja permantoverhona niissä on kuolleita kissoja ja hajonneita
ryysyjä ja mätäneviä naatteja ja vanhojen kenkärajojen rauskoja,
joka kaikki on tiskivedestä vettynyttä, ja ihmiset istuvat ympärillä
tuoleilla ja nauttivat siitä. Yleensä he ovat laiskoja, mutta siitä
huolimatta heillä on vähän ajanviettoja. Pari kolme tuntia tehdään
työtä yhteen mittaan, ei kuitenkaan kovasti, sitten heitetään ja
pyydystellään kärpäsiä. Tähän ei erikoista taitoa tarvita, ei
tarvitse kuin hairaista -- ellei satu tulemaan tavoitettu, tulee
joku toinen. Heistä se ajaa saman asian. Heillä ei ole erikoisia
suosikkeja. Saivatpa minkä tahansa, juuri se heidän pitikin saada.
Niillä on muunkinlaisia hyönteisiä, mutta eivät he siltä ole
ylpeitä. Sangen rauhallista, vaatimatonta kansaa. Heillä on enemmän
tämänkaltaista omaisuutta kuin muilla yhteiskunnilla, mutta he eivät
siltä kersku.
He ovat kovin likaisia -- nämä ihmiset -- naama likainen, vaatteet
likaiset, koko ihminen likainen. Kun he näkevät jonkun, jolla on
puhdas paita päällään, suuttuvat he. Vaimot pesevät toisen puolen
päivästä vaatteita kadulla yhteisissä altaissa, mutta ne luultavasti
ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku,
jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole
päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä
pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä
tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa
vastaan ja iloitsevat.
Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan
ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella
kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput
suutariksi.
Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita
Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin
Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain
pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa
varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu
laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten
lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista
tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin
pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä.
Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he
minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla
matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista
kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja
sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä.
Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se
vei heistä kaikista voiton.
Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri
veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai
neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli
kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin
paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten
minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja
kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he
eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt
sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli,
joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti,
että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä
tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta
ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin
nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä,
mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin
se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja
siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi
kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet
yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja
luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta
paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.
Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja
talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta
vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt,
jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys
kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa
vaunuissa.
Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä
yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa.
Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia
rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat
Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun
tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten
jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan.
Täällä ei ole mitään nähtävää.