Yö Veneziassa -- "Upea gondolieri" -- Suuri juhla kuutamossa --
Venezian nähtävyydet -- Tasavaltain hyljätty äiti.
Tämä Venezia, joka lähes tuhat neljäsataa vuotta oli ylpeä,
voittamaton, loistava tasavalta, jonka armeijoille koko maailman
täytyi paukuttaa käsiään, koska tahansa ja missä tahansa ne
tappelivat, jonka laivastot hallitsivat melkein kaikkia meriä ja
jonka kauppalaivat purjeillaan valkaisivat etäisimmätkin väylät
ja kantoivat näille kivimöljille joka ilmanalan tuotteita, tämä
ylpeä mahti on kukistunut köyhyyden, laiminlyönnin ja surumielisen
rappion saaliiksi. Kuusisataa vuotta takaperin Venezia oli kaupan
yksinvaltias; sen markkinat olivat maailman suuri kauppakeskus,
jakeluhuone, josta Itämaiden suunnaton kauppa hajaantui kautta
Lännen maailman. Nykyään sen rantasillat ovat autiot, tavaratalot
tyhjät, sen kauppalaivastot ovat kadonneet, sen armeijat ja laivastot
ovat vain muistoja. Sen kunnia on mennyt ja satamarakennustensa
ja palatsiensa sortuva suuruus ympärillään se lepää hidasvetisten
laguuniensa keskellä hylättynä ja kerjäläistyneenä, maailman
unhottamana. Se, joka kunnian päivinään hallitsi kokonaisen
pallonpuoliskon kauppaa ja mahtavan sormensa osoituksella määräsi
kokonaisten kansain kohtalot, on vaipunut maailman halvimpain kansain
joukkoon -- rihkamakauppiaaksi, joka myy naisten lasihelmiä ja
koulutyttöjen ja lasten mitättömiä leluja ja koruja.
Tasavaltain kunnianarvoisa äiti tuskin on sovelias aihe
kevytmieliselle puheelle tai matkailijan joutavanpäiväiselle
lavertelulle. Tuntuu melkein pyhyyden loukkaamiselta häiritä sitä
vanhaa romanttista hohtoa, joka etäältä nähden saa sen kuvastamaan
kuin värikkään autereen vienontaman aja esiripun tavoin salaa rappion
ja autiuden. Pitäisi todella ummistaa silmänsä sen ryysyille,
köyhyydelle ja alennukselle ja ajatella sitä vain semmoisena,
jommoisena se upotti Kaarle Suuren laivastot, jommoisena se nöyryytti
Fredrik Barbarossan tai kohotti voitokkaat lippunsa liehumaan
Konstantinopolin muureille.
Saavuimme Veneziaan kahdeksan aikaan illalla ja astuimme Grand Hotel
d'Europan ruumisvaunuun. Se nimittäin oli enemmän ruumisvaunun
kuin minkään muun näköinen, vaikka se täsmällisemmin puhuen
olikin gondola. Ja tämäkö siis oli Venezian kuulu gondola! -- se
runollinen vene, jossa ennen muinoin ruhtinaalliset kavaljeerit
viillettelivät kuutamoisten kanavain vesillä ja katsoivat lemmen
kaunopuheliaisuutta patriisilaisten kaunottarien vienoihin silmiin,
upean silkkinuttuisen gondolierin soitellessa kitaraansa ja laulaessa
niin kuin vain gondolierit osaavat laulaa! Tämäkö kuulu gondola ja
tuoko upea gondolieri! -- toinen musta, ränstynyt vanha kanootti,
jonka keskelle on lyöty hiekanvärinen ruumisvaunun katos, toinen taas
avojalkainen renttumainen katupoika, jonka ei olisi pitänyt paljastaa
niin paljon vaatteittensa pyhimmästä yleisön uteliaisuudelle. Tuota
pikaa, kääntyessään kulman ympäri ja kääntäessään ruumisvaununsa
kaameaan ojaan kahden pitkän ja pilviä pitävän asumattoman talorivin
väliin, upea gondolieri alkoi laulaa, heimonsa perityille tavoille
uskollisena. Kestin sitä vähän aikaa. Sitten sanoin:
"Kuulkaas nyt, Roderigo Gonzales Michel Angelo, olen pyhiinvaeltaja
ja muukalainen, mutta minä en aio sallia tunteitani raadeltavan
tuommoisella sahanviilauksella kuin tuo on. Jos sitä jatkuu, täytyy
jommankumman meistä lähteä uimaan. Eikö siinä jo ole kylläksi,
että rakkaimmat unelmani Veneziasta ovat ainaiseksi luhistuneet
romanttiseen gondolaan ja upeaan gondolieriin nähden; tämä
järjestelmällinen hävitystyö ei saa jatkua; suostun ruumisvaunuun,
vastalausein, ja voitte rauhassa antaa airutlippunnekin liehua, mutta
tahdon vannoa synkän ja verisen valan, että te ette saa laulaa."
Aloin tuntea, että laulun ja historian vanha Venezia. oli ainaiseksi
ollut ja mennyt. Mutta minä hätäilin liiaksi. Muutaman minuutin
kuluttua teimme kauniin käännöksen ja tulimme Canale Grandeen,
ja kuutamon lauhassa valossa näimme edessämme runouden ja tarun
Venezian. Aivan veden rajasta kohosi uljaita marmoripalatseja
pitkät rivit; gondoloita liukui sukkelaan sinne ja tänne ja katosi
äkkiä aavistamattomiin portteihin ja soliin; kivisillat loivat
varjonsa kimaltelevien aaltojen poikki. Kaikkialla oli elämää ja
liikettä, mutta kaikkialla vallitsi samalla jonkinlainen vaitiolo,
salainen hiljaisuus, joka johti muistoon palkattujen murhamiesten ja
lemmenseikkailijain salaiset hommat; ja puoleksi kuutamon säteiden
verhoamana, puoleksi salaperäisissä varjoissa näyttivät tasavallan
uhkaavat vanhat kartanot siltä kuin olisivat ne vainunneetkin
tämmöisiä yrityksiä juuri tällä samaisella hetkellä. Soitantoa
virtasi vetten yli -- Venezia oli täydellinen.
Se oli kaunis taulu -- sangen vieno ja unelmoiva ja kaunis. Mutta
mitä oli tämä Venezia verrattuna sydänyön Veneziaan? Ei mitään.
Vietettiin juhlaa -- suurta juhlaa jonkun pyhimyksen muistoksi,
joka oli kolmesataa vuotta takaperin ollut avullisena koleraa
torjumassa, ja koko Venezia oli vesillä liikkeellä. Se ei ollut
mikään joutavanpäiväinen homma, venezialaiset eivät nimittäin
tienneet, kuinka pian he ehkä uudelleen voisivat tarvita pyhimyksen
apua, koleran parhaillaan kaikkialla levitessä. Laajalle aukealle
-- lieneekö ollut kolmannesmailia leveä ja kahta pitkä -- oli
kokoontunut parituhatta gondolaa ja jokaisessa riippui kahdesta
kymmeneen, kahteenkymmeneen ja kolmeenkinkymmeneen värilliseen
lamppuun ja niissä oli neljästä kahteentoista henkeen. Näitä
väritulia oli niin pitkältä kuin silmä kantoi yhdessä rykelmässä --
se oli kuin laaja puutarha monivärisine kukkineen, sillä erotuksella
vain, etteivät nämä kukat olleet hetkeäkään alallaan. Ne sujuivat
herkeämättä edes takaisin, sekaantuivat toisiinsa, ne houkuttelivat
katsojan koettamaan, voisiko hän seurata niiden sotkuista
liikehtimistä, kunnes hänen päänsä meni aivan pyörälle. Siellä täällä
suurella uholla pakeneva raketti valaisi voimakkailla punaisilla,
viheriäisillä ja sinisillä valoillaan häikäisevän kirkkaasti
ympärillään olevat veneet. Jokainen gondola, joka ui ohitsemme
koukerojen, pyramidien ja kehäin muotoon ripustettuine lamppuineen
ja valaisi allaan nuorten ja hienotuoksuisten ja suloisten
olioitten kasvoja, oli kuin taulu. Ja noiden tulien kuvastuksetkin,
jotka venyivät niin pitkiksi, hoikiksi, lukemattomiksi, niin
monivärisiksi, vääntyneiksi ja kurttuisiksi aaltojen vaikutuksesta,
muodostivat taulun, ja taulun, joka oli lumoavan kaunis. Jos kuinka
monta nuorten naisten ja herrain seuruetta kulki ohi uhkeasti
koristelluissa juhlagondoloissaan ja söi aluksellaan illallista,
jota hännystakilliset, valkoliinaiset pikentit tarjosivat, ja pöydät
olivat koristellut kuin hääateriaan. Vierashuoneista oli otettu
kalliit pallolamput ja pitsi- ja silkkiuutimet arvatenkin samasta
paikasta. Olipa otettu mukaan pianotkin ja kitarat ja soiteltiin
ja lauleltiin oopperoita, jota kaikkea etukaupunkien ja takakujain
plebeijimäiset paperilamppu-gondolat keräytyivät töllistelemään ja
kuulemaan.
Soitantoa oli kaikkialla -- kuoroja, jouhisoittokuntia,
torvisoittokuntia, huiluja, kaikkea. Minut ympäröi semmoinen
musiikin, loiston ja sulon paljous, että sama henki valtasi minutkin
ja minäkin lauloin sävelen. Mutta kun huomasin muitten gondolain
liukuneen pois ja oman gondolierini juuri aikovan hypätä mereen, niin
vaikenin.
Juhla oli suurenmoinen. Sitä jatkettiin kaiken yötä, eikä minulla ole
milloinkaan ollut hauskempaa kuin tämän menon kestäessä.
Mikä lystikäs vanha kaupunki tämä Adrianmeren kuningatar on! Kapeita
katuja, laajoja synkkiä marmoripalatseja, vuosisatain jäytämäin
huurujen mustuttamia ja kaikki osaksi veteen vaipuneita; kuivaa maata
ei näkyvissä missään eikä jalkakäytäviä, mitä kannattaisi mainita.
Jos tahdotte lähteä kirkkoon, teatteriin tai ravintolaan, täytyy
teidän ottaa gondola. Tämä mahtaa olla raajarikkojen paratiisi, sillä
täällä ihminen ei toden totta jalkojaan tarvitse.
Päivän tai pari kaupunki muistutti siihen määrään tulvan yllättämää
Arkansasin kaupunkia, sen virtaamaton vesi kun huuhtoi aivan talojen
kynnyksiä ja akkunain alla kun oli kimpuittain kiinnikytkettyjä
veneitä ja toisia kiiteli solissa ja kujissa edes takaisin, etten
minä tahtonut päästä siitä vaikutelmasta, että tämä olikin kevättulva
ja että vesi muutaman viikon kuluttua alenisi, jättäen taloihin
likaiset korkeat vesiviivat ja kadut täyteen liejua ja ryönää.
Päivän häikäisevässä valossa Venezia ei ole kovinkaan runollinen,
mutta kuun säälivässä valossa sen haalistuneet palatsit ovat
jälleen valkoiset, niiden ränstyneet kuvanveistokset varjojen
verhoissa ja vanha kaupunki näyttää uudelleen sen suuruuden
kruunaamalta, joka siinä vallitsi viisi vuosisataa takaperin. On
sen vuoksi helppo mielessään kuvitella näille hiljaisille kanaville
sulkatöyhtöisiä kavaljeereja ja kauniita naisia -- Shylockeja
gabardiinikauhtanoissaan, sandaalit jalassa, lainaamassa rahoja
kauppaylimysten rikkaita laivalasteja vastaan -- Othelloja ja
Desdemonoja, Jagoja ja Roderigoja -- uljaita laivastoita ja
voitokkaita, sodista palaavia legioonia. Kavalassa auringonpaisteessa
sitä vastoin näemme Venezian rappeutuneena, sortuneena, köyhtyneenä
ja kaupattomana -- unohdettuna ja pienimmänkin merkityksensä
menettäneenä. Vain kuutamossa neljätoista suuruuden vuosisataa yhä
verhoovat sitä kunniallaan, ja silloin se jälleen on ruhtinaallisin
maailman kansoista.
Entä mitä haluaisi Veneziassa ensiksi nähdä? Tietysti Huokausten
sillan ja sitten San Marcon kirkon ja suuren torin, pronssihevoset ja
San Marcon kuulun leijonan.
Aikomuksemme oli mennä Huokausten sillalle, mutta satuimmekin ensin
joutumaan doogin palatsiin -- rakennukseen, jolla tietysti on
suuri sija Venezian runoudessa ja traditioissa. Vanhan tasavallan
senaatin huoneessa katselimme silmämme uuvuksiin Tintoretton ja
Paolo Veronesen historiallisia maalauksia, joita oli eekerikaupalla,
mutta ei mikään tehnyt meihin niin voimallista vaikutusta kuin eräs
seikka, joka voimakkaasti vaikuttaa _kaikkiin_ muukalaisiin -- musta
neliö erään muotokuvakokoelman keskellä. Suuren hallin keskellä oli
pitkässä rivissä Venezian doogien muotokuvat (kunnianarvoisia ukkoja,
joilla oli valkoiset rinnalle valuvat parrat, sillä kolmestasadasta
tähän virkaan vaalikelpoisesta senaattorista vanhin tavallisesti
valittiin doogiksi) ja kunkin alle oli kiinnitetty ansiokirjoitus --
kunnes tulitte siihen paikkaan, missä Marino Falieron kuvan pitäisi
olla, mutta se oli tyhjä ja musta -- tyhjä, lukuunottamatta lyhyttä
kirjoitusta, joka ilmoittaa kavaltajan rikoksensa palkaksi kärsineen
kuoleman. Tuntui julmalta, että tämä säälimätön kirjoitus vielä
saa huutaa julki katkeraa vihaansa, onnettoman raukan jo maattua
haudassaan viisisataa vuotta.
Jättiläisten portaitten päässä, jossa Marino Falieron pää lyötiin
poikki ja jossa doogit ennen muinoin kruunattiin, osoitettiin
kiviseinässä kahta rakoa -- kahta viattoman näköistä, mitään
merkitsemätöntä aukkoa, jotka eivät koskaan olisi herättäneet
vieraan huomiota -- mutta ne ne siitä huolimatta olivat nuo kamalat
Leijonan kidat! Päät on viety (ranskalaiset hakkasivat ne poikki
pitäessään Veneziaa hallussaan), mutta nämä olivat kurkut, joihin
nimettömät henkilöt pistivät vihamiehiään vastaan ilmiantojaan yön
pimeydessä, saaden siten monen viattoman miehen kulkemaan Huokausten
sillan poikki ja laskeutumaan luolaan, johon joutunut ei voinut
toivoa sen koommin näkevänsä auringon valoa. Tämä tapahtui niinä
vanhoina aikoina, jolloin patriisit yksin hallitsivat Veneziaa --
yhteisellä kansalla ei ollut ääntä, ei äänioikeutta. Patriiseja
oli tuhatviisisataa; näistä valittiin kolmesataa senaattoria;
senaattoreista valittiin doogi ja kymmenenneuvosto ja salaisella
äänestyksellä nuo kymmenen valitsivat omasta keskuudestaan kolmen
neuvoston. Nämä kaikki siis olivat hallituksen urkkijoita ja jokainen
urkkija oli itsekin urkinnan alainen -- ihmiset puhelivat Veneziassa
kuiskaten, eikä kukaan luottanut naapuriinsa -- ei aina edes omaan
veljeensä. Ei kukaan tiennyt, kutka kolmen neuvostoon kuuluivat -- ei
edes senaatti, ei edes doogi; tämän pelätyn tuomioistuimen jäsenet
kokoontuivat yön pimeydessä erikoiseen huoneeseensa naamioituina
ja kiireestä kantapäähän veripunaisiin kaapuihin puettuina eivätkä
tunteneet toisiaankaan muuta kuin äänestä. Heidän velvollisuutensa
oli tuomita pahat valtiolliset rikokset eikä heidän tuomiostaan
voitu vedota. Nyökkäys pyövelille riitti. Tuomittu vietiin erään
salin ja oven kautta katetulle Huokausten sillalle, sillan poikki
vankiluolaansa ja kuolemaan. Ainoa, joka tällä matkalla sai nähdä
hänet, oli hänen saattajansa. Jos jollakulla siihen aikaan oli
vihollinen, ei hänen tarvinnut kuin pistää Leijonan kitaan kolmen
neuvostolle ilmianto: "Tuo mies juonii hallitusta vastaan." Elleivät
nuo pelätyt kolme löytäneet todistusta, niin kymmenessä tapauksessa
yhdestätoista he kuitenkin tavalla tai toisella hukuttivat hänet
vielä tavallistakin vaarallisempana konnana, hänen juoniaan kun oli
mahdoton saada selville. Naamioidut tuomarit ja naamioidut pyövelit,
joilla oli rajaton valta, joiden tuomiosta ei voitu vedota, eivät
tuona kovana, julmana aikana tunteneet lempeyttä epäilemiänsä
henkilöitä kohtaan, vaikk'eivät voineetkaan syyllisiksi osoittaa.
Kuljimme kymmenen neuvoston salin läpi ja astuimme sitten kolmen
neuvoston kamalaan koppiin.
Pöytä, jonka ympärillä he olivat istuneet, oli vielä paikallaan ja
samoin sijat, joissa naamioidut urkkijat ja pyövelit olivat ennen
seisoneet, kylminä, suorina ja vaieten, kunnes saivat verikäskyn ja
sitten sanaa sanomatta kuin järkähtämättömät koneet lähtivät pois
käskyä täyttämään. Seinille maalatut freskot vastasivat kammottavassa
määrässä paikan merkitystä. Palatsin kaikissa muissa saleissa,
halleissa ja suurissa virastohuoneissa loistivat katot ja seinät
kultauksista, ne oli kaunistettu taidokkailla kuvanveistoksilla ja
uljaat maalaukset esittivät Venezian sotavoittoja, venezialaisten
esiintymistä ulkomaitten hoveissa, ja pyhän Neitsyen, ihmisten
Vapahtajan ja rauhan evankeliumin ensimmäisten saarnaajain kuvat
loivat kaiken yli pyhyyden hohteen -- mutta täällä kohtasi sitä
kaameampi vastakohta, paljaita kuoleman ja kamalain kärsimysten
esityksiä! -- Ei sitä elävää olentoa, joka ei olisi kidutuksen
tuskissa väännellyt, ei sitä vainajaa, joka ei olisi ollut veren
tahraama, haavoihin lyöty, niiden tuskain tuivertama, jotka olivat
siltä hengen vieneet!
Palatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel -- melkein
voisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen
tasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta -- silta, joka
oikeastaan on katettu tunneli -- on mahdoton nähdä niitä, jotka sen
yli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat
ne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä
ne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa
kurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen
salaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme
savuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit,
joissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt
monenkin ylpeän patriisin elämän -- pimeässä, ilman, kirjain
puutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään
syöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen
kanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika
hukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista
äänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin
unohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena,
menettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä,
kuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden
veden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta
enää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja
vapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia
ja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja
alistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan
lapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää
kohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.
Pienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin
monikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen
vainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen
naamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä
akkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin
etäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.
Tapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston
oli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia -- katalia koneita
peukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana
veden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi
yli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje,
johon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti
ruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli
sen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle
kiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas
korvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.
Tietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden
kunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka
kivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat
kuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta
tuoduista marmoreista -- kotoista ei sen sommittelussa ole mitään.
Vanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän
mielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja
tässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En
voinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista
bysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta
sisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta.
Kaikki oli lopen kulunutta -- jokainen kivilohkare oli sileä ja
melkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten
lukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat
täällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv-- ei, minä
vain tarkoitan: kuolleet.
Alttarin alla lepäävät Pyhän Markuksen luut -- ja Mattheuksen,
Luukkaan ja Johanneksen niinikään, sen mukaan kuin olen kuullut.
Venezia kunnioittaa näitä pyhiä jäännöksiä enemmän kuin mitään
muuta maan päällä. Neljätoista vuosisataa on Pyhä Markus ollut sen
suojeluspyhä. Kaikki mitä kaupungissa on, näyttää saaneen hänestä
nimensä tai saaneen muuten nimen, joka jollain tavalla liittyy
häneen. Se näyttää olevan idea. Venezian toiveitten kaikkein korkein
päämäärä näyttää olevan hyvä sopu Pyhän Markuksen kanssa. Pyhällä
Markuksella sanotaan olleen kesy jalopeura, jonka keralla hän
matkusti -- ja kaikkialle, minne Pyhä Markus meni, sinne seurasi
ehdottomasti jalopeurakin. Se oli hänen suojelijansa, ystävänsä,
kirjastonhoitajansa. Ja niinpä on San Marcon siivellinen jalopeura,
jolla on avoin piplia käpälänsä alla, tässä kuulussa vanhassa
kaupungissa suosituimpia tunnuskuvia. San Marcon suurella aukiolla
se luo varjoa Venezian vanhimman pylvään päästä alla tunkeilevain
vapaitten kansalaisten päälle, ja on tehnyt samoin jo monta pitkää
vuosisataa. Siivekkään leijonan tapaa kaikkialla -- eikä luultavasti
täällä, missä siivekäs jalopeura on, tarvitse mitään pahaa pelätä.
Pyhä Markus kuoli Egyptissä, Aleksandriassa. Luullakseni marttyyrinä.
Mutta se ei millään tavalla kuulu legendaani. Siihen aikaan kun
Venezian kaupunki perustettiin -- noin neljäsataaviisikymmentä vuotta
jälkeen Kristuksen -- (Venezia on paljon nuorempi kuin mikään muu
Italian kaupungeista) -- kuuli muuan pappi enkelin hänelle unessa
sanovan, ettei kaupunki koskaan kohoisi kansain kesken suureen
mahtiin, ennenkuin Pyhän Markuksen jäännökset tuotaisiin Veneziaan.
Pyhimyksen ruumis oli anastettava, tuotava kaupunkiin ja suurenmoinen
kirkko rakennettava sen päälle. Sinä päivänä, jona venezialaiset
sallisivat siirtää pyhimyksen pois uudesta leposijastaan, olisi
Venezia häviävä maan päältä. Pappi kertoi unensa ja Venezia ryhtyi
paikalla toimiin hankkiakseen pyhimyksen ruumiin. Retkikunta toisensa
jälkeen yritti, mutta ei menestynyt. Siitä huolimatta tuumasta ei
luovuttu neljäänsataan vuoteen. Lopulta se onnistui sotajuonen
avulla, vuonna kahdeksansataa ynnä niin ja niin paljon lisää. Erään
venezialaisen retkikunnan komentaja pukeutui valepukuun, varasti
luut, erotti ne toisistaan ja kätki silavalla täytettyihin astioihin.
Mahometin uskonnon tunnustajat kauhistuvat kaikkea, mitä vain
siasta saadaan, ja kun siis upseerit kaupungin porteilla pidättivät
kristityn, eivät he muuta kuin katsahtivat hänen kallisarvoisiin
vasuihinsa, kääntääkseen sitten paikalla pois nokkansa saastaisesta
silavasta ja laskeakseen hänet menemään menojaan. Jo monet ajat
oli suuri tuomiokirkko pyhiä luita odottanut, ja nyt ne vihdoinkin
voitiin haudata sen holveihin. Näin Venezia saattoi olla hyvässä
turvassa ja tulevaisuudestaan varma. Vielä tänä päivänä luulee
Veneziassa moni, että jos tämä pyhä tomu varastettaisiin ja
vietäisiin pois, katoisi tämä vanha kaupunki kuin uni ja sen
perustukset ainaiseksi hautaantuisivat muistamattomaan mereen.