Soma Lago di Lecco -- Ajeluretki maaseudulla -- Ajurin hämmästyttävä
tuttavallisuus -- Nukkuva maa -- Verisiä pyhättöjä -- Pappisvallan
sydän ja koti -- Jännittävä keskiaikainen tarina -- Harlekiinin
synnyinseutu -- Lähestyessä Veneziaa.
Palatessamme kuljimme laivalla Lago di Leccoa jylhän vuorimaiseman
kautta, ohi mökkien ja huvilain, ja astuimme Leccon kaupungissa
maihin. Siellä kuulimme, että vaunuilla oli vain kahden tunnin matka
Bergamon vanhaan kaupunkiin ja että pääsisimme sinne hyvinkin ajoissa
junaan ennättääksemme. Otimme avoimet vaunut ja saimme villityn
näköisen puheliaan ajurin ja lähdimme matkaan. Se oli ihanaa. Hevoset
olivat nopeat ja tie oli moitteettoman tasaista! Vasemmalla kädellä
kohosi korkeita vuoria ja oikealla oli kaunis Lago di Lecco ja aina
vähän päästä ropsautti sateen niskaamme. Juuri kun lähdettiin, ajuri
poimi kadulta sikarinpätkän, tuuman mittaisen, ja pisti sen suuhunsa.
Kun hän oli pitänyt sitä sillä tavalla tunnin verran, ajattelin
minä, että sula kristillinen armeliaisuuskin vaati antamaan hänelle
tulta. Ojensin hänelle sikarini, jonka juuri olin sytyttänyt, ja hän
pisti sen suuhunsa ja pätkän työnsi taskuunsa! En koskaan ole nähnyt
tuttavallisempaa miestä. En ainakaan ole koskaan nähnyt miestä, joka
olisi ollut tuttavallisempi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.
Näimme nyt Italian sisäosia. Talot olivat täyttä kiveä eivätkä usein
hyvässä kunnossa. Talonpojat ja heidän lapsensa olivat joutilaina, se
oli yleisintä, ja aasit ja kanat olivat kuin kotonaan vierashuoneissa
ja makuuhuoneissa, eikä niitä häiritty. Vastaamme tuli hitaasti
matkaavia torivaunuja, eikä ollut ainoatakaan, jonka ajaja ei olisi
maannut tavarainsa päällä sikeässä unessa. Aina, minusta näytti
kolmen tai neljän sadan askelen päästä, tulimme jonkun pyhimyksen
tai muun pyhätölle -- hänen karkeatekoiselle kuvalleen, joka oli
tien viereen rakennettu suureen ristiin tai kivipatsaaseen. --
Jotkut Vapahtajan kuvista olivat tavallaan kummallisuuksia. Ne
esittävät häntä ristiinnaulittuna, kasvot tuskan väänteleminä.
Orjantappurakruunun haavoista, auki viilletystä kyljestä, silvotuista
käsistä ja jaloista, ruoskitusta ruumiista -- hänen olemuksensa joka
käden leveydestä juoksi verivirtoja! Tällaisen verisen, kamalan
näyn luulisi peloittavan lapset aivan järjiltään. Kuvaan kuului
myös eräitä ainutlaatuisia apuneuvoja, jotka lisäsivät sen tepsivää
vaikutusta. Nimittäin oikeasta puusta ja raudasta tehtyjä esineitä,
jotka oli asetettu kuvan ympärille huomattaviin kohtiin: naulakimppu;
vasara, jolla naulataan; sieni; ruoko, johon se kiinnitettiin;
etikkakuppi; tikapuut, joilla ristinpuuhun noustiin; keihäs, jolla
Vapahtajan kylki lävistettiin. Orjantappurakruunu oli oikeista
okasista tehty ja naulattu kiinni pyhään päähän. Joissakuissa
italialaisissa kirkkomaalauksissa, vanhain mestarienkin luomissa, on
Vapahtajalla ja Neitsyellä hopeaiset tai kullatut kruunut, jotka ovat
maalattuun päähän nauloilla kiinnitetyt. Vaikutus on luonnoton ja
nurinkurinen.
Siellä täällä näimme tien vieren ravintolain etuseinissä kärsivistä
marttyyreista hyvin suurikokoisia karkeita freskoja. Tuskinpa se
vain lievensi heidän kärsimyksiään, että olivat noin kömpelösti
kuvatut. Olimme pappiuden oikeassa kodissa ja sydämessä -- pappiuden
ja samalla onnellisen, rattoisan, tyytyväisen tietämättömyyden,
taikauskon, alennuksen, köyhyyden, velttouden ja ainaisen
pyrkimyksestä vapaan kunnottomuuden kotiliesillä. Ja me sanoimme
hartaasti: se sopii näille ihmisille tismalleen; antakaa heidän
nauttia niistä, yhdessä muitten eläimien kanssa, ja suokoon taivas,
ettei heitä häirittäisi. _Me_ emme kanna kaunaa noita pimittäjiä
vastaan.
Kuljimme mitä ihmeellisimpäin, lystillisimpäin vanhain kaupunkien
läpi, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan, jotka vielä
istuvat syvällä kiinni vanhempain aikain tavoissa ja unelmissa
vähääkään aavistamatta, että maailma pyörii ympäri! Ja lisäksi ne
eivät vähääkään välittäneet siitä, pyöriikö se ympäri vai seisooko.
_Heillä_ ei ole muuta tehtävää kuin syödä ja maata ja maata ja syödä,
ja työskennelläkin pikkuisen, jos saavat ystävän olemaan läsnä ja
pitämään heitä valveilla. _Heille_ ei makseta palkkaa ajattelemisesta
-- _heille_ ei makseta palkkaa, jotta he vaivaisivat päätään maailman
asioilla. He eivät ole kunnioitettavia kansalaisia -- he eivät ole
arvon miehiä -- he eivät ole oppineita, eivät viisaita eivätkä eteviä
kansalaisia -- mutta heidän rinnassaan asuu koko heidän pitkän
typerän elämänsä ajan rauha, joka käy yli ymmärryksen! Kuinka voivat
ihmiset, jotka itseään ihmisiksi sanovat, tyytyä elämään niin syvässä
alennuksessa ja olemaan niin onnelliset?
Ajoimme monenkin harmaan vanhan keskiaikaisen linnan ohi,
jonka torneista ja sakaroista liehui kuin lippuja, paksuja
murattiköynnöksiä; ennen vanhaan niiltä oli liehunut jonkun
ristiretkeläisen lippu. Ajuri osoitti yhtä näistä vanhoista linnoista
ja sanoi (minä käännän hänen sanansa):
"Näettekö tuon suuren rautakoukun, joka on seinässä juuri tuon
sortuvan tornin korkeimman räystään alla?"
Me sanoimme, ettemme nähneet sitä niin kaukaa, mutta että se
epäilemättä mahtoi olla siellä.
"No niin", hän sanoi, "siihen rautakoukkuun liittyy eräs legenda.
Lähes seitsemänsataa vuotta takaperin tuon linnan omisti jalosukuinen
kreivi Luigi Gennaro Guido Alphonso di Genova --"
"Mikä hänen toinen nimensä oli?" kysyi Dan.
"Ei hänellä ollut toista nimeä. Se nimi, jonka mainitsin, oli ainoa
nimi, mitä hänellä oli. Hänen isänsä oli -- --"
"Köyhää, mutta kunniallista sukua -- tietysti -- älkää välittäkö
sivuseikoista -- antaa legendan luistaa."
_Legenda_.
Hyvä -- koko maailma oli siihen aikaan kovin kuohuksissaan Pyhän
haudan vuoksi. Kaikki Euroopan suuret lääniherrat panttailivat maansa
ja hopeansa varustaakseen sotilaita ja yhtyäkseen sitten kristikunnan
suuriin armeijoihin ja lähteäkseen pyhiin sotiin kunniaa niittämään.
Kreivi Luigi keräsi rahoja niinkuin kaikki muutkin, ja eräänä
leutona syysaamuna hän sotakirveineen, haarniskoineen ja jyrisevine
umpiputkineen ratsasti linnansa torneista ja varustuksista, mukanaan
niin urhea joukko kristittyjä rosvoja, ettei Italiassa parempaa.
Vyöllään hänellä oli miekkansa, Excalibur. Kaunis kreivitär ja nuori
tytär viittoivat itkusilmin jäähyväisensä linnansarvilta ja muureilta
ja kreivi karautti pois iloisella mielellä.
Hän teki rosvoretken erästä naapuriparonia vastaan ja täydensi
varustuksensa saamallaan saaliilla. Sitten hän hajoitti linnan maata
myöten, teurastutti perheen ja kulki edelleen. Ne olivat kovia
poikia, nuo vanhan kansan ritarit. Oi voi! Ei semmoisia aikoja tule
enää koskaan.
Kreivi Luigi sai Pyhässä maassa paljon mainetta. Hän rypi satain
tappeluitten verissä, mutta hänen hyvä Excaliburinsa aina pelasti
hänet hengissä verilöylyistä, vaikka usein pahoin haavoitettunakin.
Hänen kasvonsa ruskettuivat pitkillä marsseilla Syyrian paahteessa:
hän kärsi nälkää ja janoa; hän kitui vankiloissa, riutui iljettävissä
ruttohospitaaleissa. Ja monen monta kertaa hän ajatteli kotiin
jääneitä rakkaitaan ja arvaili, oliko kotona kaikki hyvin. Mutta
hänen sydämensä sanoi: ole rauhassa, vartioihan veljesi taloasi.
Yhdeksäntoista vuotta sai kuluneeksi; se hyvä sota voitettiin.
Gottfried hallitsi Jerusalemissa -- kristityt sotajoukot kohottivat
ristin lipun Pyhälle haudalle!
Oli iltahämärä. Viisikymmentä harleikkia lähestyi uupuneina
tätä linnaa, sillä he kulkivat jalan, ja tomu, jota oli heidän
vaatteissaan, osoitti heidän tulleen kaukaa. He kulkivat talonpojan
ohi ja kysyivät häneltä, luuliko hän linnasta saavan ruokaa ja
vieraanvaraisen yösijan, kristillisen armeliaisuuden nimessä, ja
mahtaisiko siveä sisähuoneilveily saada osakseen suosiollisuutta --
"sillä", sanoivat he, "tämä näyttelys ei sisällä mitään, joka voisi
loukata vaateliaintakaan aistia."
"Pyhän Neitsyen nimessä", vastasi talonpoika, "jos teidän arvonne
suvaitsevat, paljon parempi olisi teidän juosta täältä pitkät matkat
ilvesirkuksenne kanssa, kuin viedä luitanne tuohon linnaan."
"Kuinkas nyt, senkin moukka!" huudahti päämunkki, "selitä rivo
puheesi taikka, Pyhän Neitsyen nimessä, sinun käy huonosti."
"Rauhoitu, hyvä komeljantti, en minä sanonut muuta kuin totuuden,
joka oli sydämelläni. Pyhä Paavali olkoon todistajani, että jos
vain tapaatte paksun kreivi Leonardon hiprakassa, niin linnansa
korkeimmalta muurilta hän nakkaa teidät kaikki! Voi kumminkin, hyvä
Luigi herra ei enää hallitse täällä näinä surkeina aikoina."
"Hyvä Luigi herra?"
"Niin, juuri hän, teidän arvonne luvalla. Hänen ajallaan köyhät
elivät yltäkylläisyydessä ja rikkaita hän sorti; veroja ei tietty
olevankaan, kirkon isät lihoivat hänen anteliaisuudestaan;
matkustajia tuli ja meni, eikä heille kukaan mitään tehnyt. Ja
hänen salissaan oli sydämellisesti tervetullut ken tahansa ja sai
syödä hänen leipäänsä ja juoda hänen viiniään. Mutta voi meitä!
Yhdeksäntoista vuotta sitten hyvä kreivi ratsasti täältä taistelemaan
pyhän ristin puolesta, ja monta vuotta on kulunut siitä, kun olemme
saaneet häneltä sanaa tai merkkiä. Ihmiset sanovat, että hänen luunsa
makaavat Palestiinan kentillä valkenemassa."
"Entä nyt?"
"_Nyt!_ Jumala armahtakoon, julma Leonardo isännöi linnassa. Hän
kiristää köyhiltä veroja; ryöstää kaikki matkustajat, jotka kulkevat
hänen porttiensa ohi; viettää päivänsä vainoissa ja murhissa ja yönsä
juomingeissa ja irstaudessa; kirkon isiä hän paistaa keittiössään
vartaassa ja iloitsee siitä, kutsuen sitä ajanvietoksi. Näinä
kolmenatoista vuotena Luigin kreivitärtä ei kukaan ole nähnyt ja
moni kuiskailee, että hän kituu linnan vankiluolissa siitä syystä,
ettei hän tahdo mennä Leonardon kanssa naimisiin, vaan sanoo rakkaan
herransa vielä elävän ja mieluummin kuolevansa kuin pettävänsä hänet.
Kuiskataan sitäkin, että hänen tyttärensäkin on vankina. Ei, hyvät
ilveilijät, hakekaa te virvoituksia muualta. Parempi teidän on kuolla
kristityllä tavalla kuin hypätä alas tuosta pyörryttävästä tornista.
Hyvästi, hyvästi."
"Jumalan haltuun, hyvä mies -- hyvästi."
Mutta talonpojan varoituksesta huolimatta näyttelijät kulkivat suoraa
päätä linnaan.
Kreivi Leonardolle vietiin sana, että ilveilijäjoukko oli tullut
pyytämään häneltä vieraanvaraisuutta.
"Hyvä. Menetelkää heidän suhteensa tavalliseen tapaan. Mutta seis!
Minä tarvitsenkin heitä. Antakaa heidän tulla tänne. Sitten myöhemmin
heittäkää ne alas muurilta -- vai -- montako pappia meillä on
varalla?"
"Tämän päivän saalis on pieni, hyvä herra. Yksi apotti ja tusina
kerjäläismunkkeja, siinä kaikki."
"Tuhat tulimmaista! Talohan joutuu aivan hunningolle! Lähettäkää
tänne komeljantit. Ja sitten perästäpäin paistakaa ne yhdessä pappien
kanssa."
Kaapuihin ja kasvoja peittäviin hilkkoihin puetut harleikit astuivat
sisään. Julma Leonardo istui neuvostopöytänsä päässä koko hovinsa
ympärillään. Kummallakin puolella seisoi pitkin salin seiniä lähes
satakunta aseellista miestä.
"Ahaa, konnat!" sanoi kreivi, "mitä osaatte tehdä ansaitaksenne
vieraanvaraisuuden, jota pyydätte?"
"Pelätyt herrat ja mahtavat suuret kuulijakunnat ovat nöyrille
ponnistuksillemme suvainneet paukuttaa ihastuksissaan käsiään.
Joukkoomme kuuluvat monitaitoinen ja lahjakas Ugolino, syystä kuulu
Rodolfo, etevä ja kaikkitaitava Roderigo; johto ei ole säästänyt
vaivoja eikä kuluja --"
"Kirous! Mitä voitte te _tehdä?_ Pidä kurissa lörpöttelevä kielesi."
"Hyvä herra, akrobaattitemppuja, puntti voimistelua, punnerrusta ja
korkeita hyppyjä olemme harjoitelleet -- ja koska teidän korkeutenne
minulta kysyy, uskallan tässä ilmoittaa julkisuutta varten, että
todella ihmeellisessä ja huvittavassa zampillaerastatsuunissa --"
"Kiinni se mies! Kuristakaa se! Bacchuksen ruumiin kautta! -- olenko
minä koira, että minua saa raadella tuommoisilla monitavuisilla
herjauksilla? Mutta seis! Lucretia, Isabel, astukaa esiin!
Tomppeli, katso tätä rouvaa, tätä itkevää tyttöä. Edellisen kanssa
menen naimisiin ennenkuin tunti on kulunut; jälkimmäisen täytyy
kuivata kyyneleensä tai hän joutuu korppien ruoaksi. Sinä ja
maankulkurijoukkosi saatte hauskuuttaa häitämme ilonpidollanne.
Tuokaa tänne pappi!"
Linnan oikean isännän vaimo juoksi näyttelijäin johtajan luo.
"Ei, pelastakaa minut!" hän huudahti. "Pelastakaa minut kotitalosta,
joka on kuolemaakin kauheampi! Katso näitä surullisia silmiä, näitä
kuihtuneita poskia, tätä riutunutta ruumista! Katso, mihin kurjuuteen
tämä ilkiö on minut saattanut, ja anna säälin liikuttaa sydäntäsi!
"Katso tätä impeä; katso, kuinka hänen ruumiinsa on riutunut, kuinka
voimattomat hänen askeleensa, poskensa ruusuttomat, vaikka niillä
pitäisi olla nuoruuden puna ja ilon riemastuttaa hänen hymyjään!
Kuule meitä ja armahda meitä. Tämä hirviö oli isäntäni veli. Hän,
jonka olisi pitänyt olla kilpemme kaikkea pahaa vastaan, on pitänyt
meitä vangittuna torninsa kamalissa luolissa, ah, kolmetoista pitkää
vuotta. Ja mistä rikoksesta? Ei mistään muusta kuin siitä, etten
ole tahtonut kieltää uskollisuuttani, repiä rinnastani voimallista
rakkauttani sitä kohtaan, joka ristin joukkojen kanssa taistelee
Pyhässä maassa, (sillä oi, hän ei ole kuollut!) ja mennä tuon kanssa
naimisiin! Pelasta meidät, oi, pelasta meidät vainotut, jotka sinua
rukoilemme!"
Hän heittäytyi näyttelijän jalkain juureen ja syleili hänen polviaan.
"Ha!-ha!-ha!" karjui raaka Leonardo. "Pappi, tee tehtäväsi!", ja hän
raastoi itkevän naisen luokseen. "Sano kerta kaikkiaan, _tahdotko_
tulla omakseni? -- sillä, kaiken pyhän nimessä, se henkäys, joka
kieltosi lausuu, on oleva viimeisesi maan päällä!"
"EN KOSKAAN!"
"Sitten kuole!", ja miekka lensi tupestaan.
Nopeammin kuin ajatus, nopeammin kuin salaman leimaus katosi
viisikymmentä munkkikaapua ja viisikymmentä loistavaa haarniskoitua
ritaria seisoi siinä paljastuneena! Viisikymmentä säilää leimahti
ilmaan asemiesten päälle ja kirkkaampana, tuimempana kaikkia muita
säihkyi korkealla Excalibur ja vingahtaen iski miekan julman
Leonardon kourasta!
"Luigin miehet, apuun! Uhuup!"
"Leonardon miehet! Hei nyt hei!"
"Ah Jumalani, ah Jumalani, mieheni!"
"Ah Jumalani, ah Jumalani, vaimoni!"
"Isäni!"
"Kultaseni!" (Tabloo.)
Kreivi Luigi sitoi petollisen veljensä kädet ja jalat. Palestiinasta
tulleet karkaistut ritarit kuin huvityökseen leikkoivat ja
paloittelivat linnan kömpelöt asepukarit. Voitto oli täydellinen.
Kaikki olivat onnelliset. Kaikki ritarit saivat tyttären
puolisokseen. Riemua! Maljoja! Finis!
"Entä mitä ne tekivät sille pahalle veljelle?"
"Oh, ei mitään -- muuta kuin ripustivat tuohon rautakoukkuun, josta
puhuin. Leuasta."
"Kuinka?"
"Pistivät sen kiduksien kautta hänen suuhunsa."
"Jättivät hänet siihen?"
"Moniaaksi vuodeksi."
"Ah -- onko -- onko hän kuollut?"
"Ollut jo kuusisataa viisikymmentä vuotta taikka niille maille."
"Mainio legenda -- mainio vale -- antaa mennä."
Saavuimme Bergamoon, omituiseen vanhaan linnoitettuun kaupunkiin,
historiassa kuuluun, saavuimme kolme neljännestuntia ennen kuin juna
oli valmis lähtemään. Kaupungissa on kolme- tai neljäkymmentätuhatta
asukasta ja se on muistettava siitä, että se on harleikin
syntymäkaupunki. Kun tämän keksimme, sai ajurin legenda silmissämme
uuden merkityksen.
Levänneinä ja virkistyneinä nousimme iloisina ja tyytyväisinä
junaan. En joudu nyt puhumaan kauniista Lago di Gardasta, sen
komeasta linnasta, joka kiviseen poveensa kätkee niin etäisen
ajan salaisuuksia, ettei perimätietokaan niistä mitään virka; en
mahtavista vuorimaisemista, jotka jalostavat näköaloja; en edes
vanhasta Paduasta enkä ylpeästä Veronasta; enkä sen Montagueista
enkä Capuleteista, niiden kuuluista balkongeista ja Julian ja Romeon
haudoista j.n.e., vaan riennän suoraan meren vanhaan kaupunkiin,
Adrianmeren leskeksi jääneen morsiamen luo. Se oli pitkä, sangen
pitkä junamatka. Mutta iltapuolella, istuessamme vaieten ja tuskin
tietoisinakaan siitä, missä olimme -- vaipuneina siihen miettiväiseen
tyyneyteen, joka niin varmasti seuraa keskustelun myrskyä -- joku
huudahti:
"VENEZIA!"
Ja niin todellakin, tyvenellä merellä ujuen lepäsi moniaan virstan
päässä suuri kaupunki; torneineen ja kattoineen ja tapuleineen uinui
auringonlaskun kultaisessa auteressa.