Italian maaseutu junan ikkunasta -- Savustetut -- Yö Comojärvellä
-- Kuulu järvi -- Sen maisemat -- Como- ja Tahoe-järvet toisiinsa
verrattuina.
Lähdimme Milanosta junalla. Takanamme katedraali kuusi seitsemän
mailia etäällä -- suuret, uinailevat, sinervät lumivuoret
kaksikymmentä mailia edessäpäin -- ne olivat maisemain valtapiirteet.
Lähimmät nähtävyydet olivat vainiot ja maalaistalot vaunun
ulkopuolella ja hirmuisen suuripäinen kääpiö ja viiksellinen
vaimo sen sisäpuolella. Nämä viimeksimainitut eivät olleet mitään
näyttelyväkeä. Ah, epämuodostuneet ja parrakkaat naiset ovat
Italiassa liian yleisiä huomiota herättääkseen.
Kuljimme villien maalauksellisten kukkulain lomitse, joiden jyrkistä,
keilamaisista metsärinteistä siellä täällä pisti esiin rosoisia
kallioita ja joilla kohosi asumuksia ja raunioiksi sortuvia linnoja
korkealle kohti ajelehtivia pilviä. Söimme lunchin Comon omituisessa
vanhanaikaisessa kaupungissa, joka on alhaalla järven rannassa, ja
nousimme sitten pieneen höyryyn ja teimme iltapäiväretken tänne --
Bellaggioon.
Kun astuimme rantaan, oli vastassa joukko poliiseja (joiden
kolmikulmainen hattu ja muhkea univormu saattaisi häpeään
kauneimmankin sotilasunivormun, mitä Yhdysvalloissa näette) ja nämä
pistivät meidät pieneen kivikoppiin ja lukitsivat sinne. Meillä
oli koko matkustajajoukko seuranamme, eikä siellä ollut valoa, ei
akkunoita eikä ilmanvaihtoa. Kaikki reiät kiinni ja kuuma. Kovin,
kovin ahdasta. Se oli Calcutan "Musta luola" pienoiskoossa. Sitten
alkoi jaloistamme kohota savua. Savua, joka haisi kaikelle mädälle,
mitä on maailmassa, kaikelle turmelukselle, mitä ajatella saattaa.
Olimme siinä viisi minuuttia ja kun läksimme ulos, niin vaikeata
olisi ollut sanoa, kuka löyhkäsi ilkeimmältä.
Tätä nuo hylkiöt sanoivat "savustamiseksi", mutta se sana toden
totta oli liian lievä. Meitä savustettiin, ettemme toisi koleraa,
vaikkemme tulleetkaan saastutetusta satamasta. Olimme kaiken aikaa
jättäneet koleran taaksemme. Niin totta, mutta heidän täytyy tavalla
tai toisella pitää ruttoja loitolla, ja savustaminen on halvempaa
kuin saippua. Heidän täytyi joko pestä itsensä tai savustaa muita
ihmisiä. Alemmista luokista toiset mieluummin kuolisivat kuin
pesisivät itsensä, mutta muukalaisten savustaminen ei tuota heille
tuskaa. Itse he eivät ole savustuksen tarpeessa. Heidän tapansa
tekevät sen tarpeettomaksi. He kuljettavat vastakeinonsa mukanaan;
he hikoilevat ja savustavat päivän pitkän. Luulen voivani vakuuttaa,
että olen nöyrä ja vakaa kristitty. Koetan tehdä sen, mikä on oikein.
Minä tiedän, että velvollisuuteni on "rukoilla niiden puolesta,
jotka kopeasti minua kohtelevat"; ja sen vuoksi koetan, vaikka se
onkin kovin vaikeata, aina eteenkinpäin rukoilla näiden savustavain,
makaronia itseensä mättäväin posetiivinvääntäjäin puolesta.
Hotellimme on veden äärellä -- ainakin sen etupuutarha on -- ja me
käyskentelemme pensaitten keskellä ja vetelemme haikuja iltahämyssä;
katselemme täältä etäisyydestä Sveitsiä ja Alppeja ja tunnemme
velttoa halua jättää ne lähempää katsomatta; astumme alas portaita
ja uimme järvessä; otamme pienen soman veneen ja soutelemme ulompana
tähtien peilikuvain keskellä; makaamme teljoilla ja kuuntelemme
etäistä naurua, laulua, huiluja ja kitarain suloisia säveliä,
joita kantautuu veden poikki huvigondoloista; päätämme illan
tuskastuttavalla biljardipartialla tuommoisella vanhalla kirotun
kehnolla pöydällä. Puoliyön aikaan lunchi väljässä makuuhuoneessamme;
vihoviimeiset savut sen suppealla parvekkeella, vesi, puistot ja
vuoret edessämme; siinä tilinteko päivän tapauksista. Sitten unen
päästä kiinni, mutta unisia aivoja raatelee villitty panoraama,
joka sotkee yhteen kuvia Ranskasta, Italiasta, laivalta, mereltä ja
kodista hullunkuriseksi ja päätä pyörryttäväksi kompotiksi. Sitten
tuttujen kasvojen, kaupunkien ja liekuttavain aaltojen sulautumista
ja raukeamista unhon ja rauhan suureen suvantoon.
Ja tämän jälkeen yöpainajainen.
Huomeneksella aamiainen ja sitten järvi.
Minä en pitänyt siitä eilen. Minun mielestäni Tahoejärvi (Californian
vuorimaassa) on _paljon_ kauniimpi. Minun täytyy kuitenkin nyt
tunnustaa, että arvosteluni kävi jonkun verran harhaan, vaikkei
ylöttömästi. Minä aina kuvittelin, että Como olisi iso järvi, kuten
Tahoekin, suurien vuorien piirittämä. Niin, vuorimuuri tässä kyllä
on, mutta järvi ei ole mikään oikea järvi. Se on yhtä väärä kuin mikä
puro tahansa ja sen leveys on vain neljäsosasta kahteenkolmannekseen
Mississippin leveydestä. Ei askeleenkaan vertaa ole tasaista maata
kummallakaan rannalla -- ei muuta kuin päättömiä vuorijonoja, jotka
kohoavat aivan pystyyn veden reunasta ja ryntäävät korkeuksiin,
jotka vaihtelevat tuhannen ja kahdentuhannen jalan välillä.
Vuorien kalliorinteet ovat kasvullisuuden peittämät, ja kaikkialla
pilkottaa rehevän lehvästön keskeltä valkoisia taloja. Jopa niitä
kyyröttää tuhannenkin jalan korkeudessa ulkonevain maalauksellisten
kallionpolvekkeitten päässä.
Ja rannoilla taas virstoittain somia maalaistaloja puutarhain ja
puistikoiden kehyksissä aivan vedessä kiinni, toisinaan lymyten
nurkkauksissa, joita luonto on kovertanut viiniköynnöksellisiin
jyrkänteihin ja joista ei pääse pois, sen enempää kuin sinnekään,
muuten kuin veneellä. Toisista on leveät kiviportaat aivan
alas veteen saakka ja jykevät kiviset kaiteet kuvapatsaineen,
köynnöskasvilleen ja helakkoine kukkineen -- kerrassaan kuin
alaslaskettava näyttämöverho, ei puutu muuta kuin pitkävyötäisiä
korkeakorkoisia naisia ja silkkihousuihin puettuja sulkahattuisia
kavaljeereja, joita laskeutuisi porraspäässä odottavaan upeaan
gondolaan, serenaadille lähteäkseen.
Suurena tekijänä Comon viehättävyydessä ovat nuo somain talojen ja
puutarhain ryhmät, joita on taajassa rannoilla ja vuoririnteillä.
Ne näyttävät niin viihdykkäiltä ja kodikkailta, ja kun iltamyöhällä
kaikki näyttää uinuvan ja vesperkellojen soitto hiipii yli veden,
niin tuntuu melkein siltä kuin ei missään muualla kuin Comon
rannoilla voisi olla näin rauhallista levon paratiisia.
Akkunastani täältä Bellaggiosta katselen nyt järven toista puolta,
ja se on kaunis kuin taulu. Uurteinen, ryppyinen jyrkänne kohoo
tuhannenkahdeksansadan jalan korkeuteen; pienoisella penkillään istuu
sen mahtavalla seinämällä korkealla puolitiessä kirkko kiinni kuin
lumihiutale eikä näytä olevan pääskyn pesää suurempi. Vuorenseinämän
juurta paartaa satakunta oranssilehtoa ja puutarhaa, joiden uumenista
valkoisia asumuksia pilkottaa. Rannassa kelluu joutilaana kolme tai
neljä gondolaa -- ja järven sileä peili jäljentää vuoren, kappelin,
talot, lehdot ja veneet niin kuulakkaasti ja selvästi, että tuskin
huomaa, missä todellisuus päättyy, missä kuvastus alkaa!
Taulun ympäristötkin ovat ihanat. Mailin päässä pistää järveen
lehtokirjainen niemi kuvastaen palatsiaan sen sinisiin syvyyksiin.
Järven keskellä leikkaa vene hohtavaa pintaa, jättäen jälkeensä
pitkän piirron kuin valonsäteen. Etäämmillä vuorilla uinailee
purppuraista auerta hienona huntuna. Etäällä vastakkaisella suunnalla
sulkee järven myllertelevä paljous vuoritorneja ja vihantia rinteitä
ja laaksoja, ja tässä todella etäisyys kohentaa näköalan viehätystä
-- sillä tälle leveälle kankaalle ovat aurinko ja pilvet ja mehevän
mehevä ilma sulattaneet yhteen tuhansia värivivahduksia ja sen
pinnalla ajelehtivat kalvomaiset valot ja varjot tunnista tuntiin ja
valavat sille kauneuden, joka on kuin kajastusta jumalten asunnoilta.
Arvelematta tämä on herkullisin näköala, mitä vielä olemme nähneet.
Viime yönä oli näköala hyvin omituinen ja maalauksellinen.
Vastakkaisella puolella järveen kuvastui vuorenhuippuja ja puita ja
lumivalkoisia huoneita ihmeteltävän selvästi, ja valovirtoja sädehti
monesta etäisestä akkunasta kauas yli tyynten vetten. Tällä puolella,
aivan lähellä, paistoi suuria, kuutamossa lumivalkoisia taloja
sankoista lehvistöistä, jotka mustina ja muodottomina lepäsivät
vuorenseinämän luomassa varjossa -- ja alhaalla järven kalvoon
kuvautui uskollisesti tämän haaveellisen näyn joka piirre.
Tänään olemme istuskelleet erään herttuallisen tilan ihmeteltävässä
puutarhassa -- mutta taisi jo tulla kuvailluksi riittämään saakka.
Comossa epäilemättä on kirkkaampi vesi kuin hyvin monessa
muussa järvessä, mutta kuinka sameata senkin vesi on Tahoe-järven
ihmeteltävään läpinäkyväisyyteen verraten! Tarkoitan Tahoen
pohjoisrannikkoa, jossa voi lukea taimenen suomut
sadankahdeksankymmenen jalan syvyyteen. Olen koettanut saada tämän
väitteen kaupan täällä al pari, mutta huonolla menestyksellä
-- minun on sen vuoksi täytynyt luovuttaa se viidenkymmenen
prosentin alennuksella. Sillä hinnalla se on johonkuhun mennyt;
ehkä se menee lukijaan samoilla ehdoilla -- yhdeksänkymmentä
jalkaa sadanjakahdeksankymmenen asemesta. Mutta muistakoon
jokainen, että nämä ovat pakkoehtoja -- pakkohuutokauppahintoja.
Mitä minuun yksityisesti tulee, en tingi i:n pilkkuakaan
alkuperäisestä väitteestäni, että nimittäin tuossa kummasti
isontavassa vedessä todella voi lukea taimenen suomut (isokokoisen
taimenen) sadankahdeksankymmenen jalan syvyydessä -- moni näkee
joka kiven nokareen mitä pohjassa on. Puhutaan siitä, kuinka
kirkasta vesi on Mexicon lahdessa Acapulcon kohdalla, mutta omasta
kokemuksestani tiedän, ettei se ole ollenkaan verrattavissa siihen
veteen, josta tässä puhun. Olen Tahoesta onkinut taimenia ja
kahdeksankymmenenneljän jalan mittasyvyydessä olen nähnyt niiden
koskettelevan täkyä kuonollaan ja nähnyt kiduksien aukenevan ja
sulkeutuvan. Kuivassa ilmassa tuskin olisin edes nähnytkään taimenta
niin pitkän matkan päästä.
Kun hengessäni siirryn taapäin ja johdan mieleeni tuon jalon järven,
joka lepää lumihuippujen keskellä kuudentuhannen jalan korkeudessa
merestä, vahvistuu minussa taas lujaksi se vakaumus, että Como
näyttäisi vain hämmästyneeltä pieneltä hoviherralta tämän juhlallisen
valtiaan rinnalla.
Surut ja kova onni kohdatkoon lainsäätäjiä, jotka vielä vuodesta
vuoteen sallivat Tahoen pitää epämusikaalisen liikanimensä!
Tahoe! Kuuluuko tämä kristilliseltä, maalauksellisilta rannoilta,
ylevyydeltä! _Tahoe_ nimenä järvellä, joka on ylhäällä pilvissä;
järvellä, jolla on luonnetta, joka sen osoittaa toisin ajoin
juhlallisella tyyneydellään, toisin ajoin rajuilla myrskyillä;
järvellä, jonka kuninkaallista eristymistä vartioi ketju
huurreotsaisia vahtikukkuloita, kohoten yhdeksäntuhatta jalkaa yli
tasaisen maailman; järvellä, jonka joka haahmo on vaikuttava, jonka
kaikki omistukset ovat kauniita, jonka yksinäinen majesteettisuus on
kuin kuva jumaluudesta.
Tahoe merkitsee heinäsirkkaa. Se merkitsee heinäsirkkarokkaa; se
on intiaanilainen ja intiaanilaisluontoinen sana. Toiset sanovat
olevan piuten, toiset kaivajain kieltä. Minä puolestani olen varma
siitä, että nimen antoivat kaivajat -- nuo alhaiset villit, jotka
paistavat kuolleet omaisensa, sitten sekoittavat ihmisrasvaan ja
luitten tuhkaan tervaa ja sivelevät sitä paksulta yli päänsä, otsansa
ja korvansa ja kulkevat sitten mäillä naukumassa ja sanovat sitä
_suremiseksi. Nämä_ jalot olennot ne antoivat tuolle järvelle nimen.
Como on vähän syvempi kuin Tahoe, jos täkäläiset ihmiset puhuvat
totta. He väittävät sen olevan tuhatkahdeksansataa jalkaa syvän
tällä kohdalla, mutta sen sini ei näytä olevan siksi syvää. Tahoe
on keskeltä tuhannen viidensadan ja viidenkolmatta jalan syvyinen
valtion geologien mittauksen mukaan. Tätä kaupunkia vastapäätä olevan
suuren kukkulan sanotaan olevan viidentuhannen jalan korkuisen;
mutta olen melkein varma siitä, että mitta sitä mitattaessa
luiskahti. Järvi on tältä kohdalta mailin levyinen ja pysyy näin
leveänä tästä pohjoispäähänsä saakka -- sinne on matkaa kuusitoista
mailia; tästä eteläpäähänsä -- noin viidentoista mailin matkan --
se ei luullakseni miltään kohdalta ole puolenkaan mailin levyinen.
Sen lumipeitteiset vuoret, joista niin paljon puhutaan, näkyvät
vain toisinaan ja silloin vasta etäisyydessä -- Alpit. Tahoe on
kymmenestä kahdeksaantoista mailiin leveä ja vuoret sulkevat sen
helmaansa kuin seinä. Niiden huipuilta ei lumi kesälläkään koskaan
katoa. Yksi seikka siinä on sangen omituinen: sen pinnalle ei koskaan
muodostu hiventäkään jäätä, vaikka samassa vuoristossa on alempana
ja lämpimämmässä ilmastossa toisia järviä, jotka talvella jäätyvät
kauttaaltaan.