Minä vastustelin tämän kirjelapun lähettämistä, se kun oli semmoista
sotkua, ettei isäntä koskaan pääsisi sen sisällyksestä selville;
mutta Blucher sanoi otaksuvansa, että ukko ymmärtäisi sen, mitä siinä
oli ranskaa, ja arvaisi lopun.
Täällä Milanossa on vanhassa, puoleksi raunioituneessa kirkkorämässä
maailman kaikkein kuuluisimman maalauksen surulliset jäännökset
-- "Viimeinen ehtoollinen", Leonardo da Vincin maalaama. Emme ole
erehtymättömiä taiteen arvostelijoita, mutta tietysti kävimme
kuitenkin katsomassa tätä ihmeteltävää maalausta, joka kerran
on ollut niin kaunis, jota taiteen mestarit aina ovat niin
suuresti ihailleet ja joka runossa ja historiassa on säilyttävä
lakastumattoman maineen. Ja ensimmäiseksi sattui siellä eteemme
plakaatti, joka oikein haisi englanninkielensä huonoutta.
Entä itse taulu? "Viimeinen ehtoollinen" on maalattu pienen kappelin
rappeutuneelle seinälle, joka kappeli, kuten otaksun, ennen kuului
pääkirkkoon. Se on ränstynyt ja raapiutunut joka suuntaan, ajan
ryvettämä ja haalistama, ja Napoleonin hevoset potkivat sääret poikki
useimmilta opetuslapsilta, kun ne (hevoset, eivät opetuslapset)
käyttivät tätä kappelia tallinaan enemmän kuin puoli vuosisataa
takaperin.
Minä paikalla tunsin tuon vanhan maalauksen -- Vapahtajan, joka
pää kallellaan istuu keskellä pitkän, karkeasti tehdyn pöydän
takana, jolla pöydällä on hajallaan hedelmiä ja ruokia, ja
kuusi pitkäviittaista opetuslasta hänen kummallakin puolellaan,
keskustelemassa toistensa kanssa -- taulun, josta kaikki kaiverrukset
ja jäljennökset on tehty kolmen vuosisadan kuluessa. Onko kukaan
kristisielu kuullut, että Herran ehtoollista koskaan olisi
yritettykään toisin maalata. Maailma näyttää vakaantuneen siihen
uskoon, ja jo aikoja sitten, ettei ihmisneron ole mahdollista
voittaa tätä da Vincin luomaa. Maalarit arvatenkin yhä edelleenkin
kopioivat ja kopioivat sitä, niin kauan kuin alkuteoksesta on
jäljellä vähänkin silmin nähtävää. Huoneessa oli paritoistakymmentä
maalarin telinettä ja yhtä monta taiteilijaa, jotka kiinnittivät
kankaalle tätä suurta taulua. Lisäksi oli joka taholla kaiverruksia
ja kivipainojäljennöksiä, viittäkymmentä eri mallia. Ja samoin kuin
tavallisesti täytyi minun nytkin todeta, kuinka paljon paremmat
jäljennökset olivat alkukuvaa, se on: minun kokemattomilla silmillä
nähden. Missä vain tapaatte jonkun Rafaelin, Rubensin, Michel
Angelon, Caraccin tai da Vincin luoman (ja näemmehän niitä joka
päivä), aina tapaatte myös taiteilijoita niitä jäljentämässä, ja
jäljennökset aina ovat kauniimmat. Epäilemättä originaalit olivat
kauniit ollessaan uudet, mutta nyt ne eivät enää ole.
Tämä taulu on noin kolmeakymmentä jalkaa pitkä ja luullakseni
kymmentä tai kahtatoista korkea, ja henkilöt ovat ainakin
luonnollista kokoa. Se on suurimpia maalauksia, mitä Euroopassa on.
Värit ovat ajan haalistamat; kasvot ovat kesineet ja arvettuneet
ja melkein kaikki ilme on niistä hävinnyt; hiukset ovat kuin mitä
seinälle joutunutta sotkua tahansa; silmissä ei ole eloa. Vain
asennot ovat varmat.
Kaikilta maailman ääriltä tulee tänne ihmisiä kiittämään tätä
mestariteosta. He seisovat sen edessä haltioissaan, henkeään
pidätellen ja suu auki, ja kun he puhuvat, niin ei kuulu muuta kuin
hurmauksen tarttuvia huudahduksia: --
"Oi ihanaa!"
"Kuinka vaikuttavaa!"
"Kuinka sulavat asennot!"
"Mikä arvokkuus!"
"Kuinka täydellistä on tuo piirustus!"
"Kuinka verratonta väritys!"
"Mikä tunteen syvyys!"
"Mikä vivahdusten delikaattisuus!"
"Mikä sommittelun subliimisuus!"
"Kerrassaan ilmestys! Kerrassaan ilmestys!"
En muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä
ihailuaan, jos se on rehellistä -- heidän iloaan, jos he tuntevat
iloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla
minun _täytyy_ suoda sijaa tällekin ajatukselle: "Kuinka he voivat
nähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka
jotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa
katsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus!
Mikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa
auringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma!
Mikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena
ahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta,
onpa tuossa jalo metsä!'"
Ajattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky
nähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin
seisoessani "Viimeisen ehtoollisen" edessä ja kuullessani ihmisten
huudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka
ovat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta
ennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden,
joka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme
kuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi
_nähdä_ näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen
taiteilijan katse voi kiintyä "Viimeiseen ehtoolliseen" ja uudistaa
sen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä
sisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen
haihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen
vaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina,
tunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin
mestarin kädestä tullessaan. Mutta _minä_ en voi saada aikaan tätä
ihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä,
vai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?
Luettuani niin paljon "Viimeisestä ehtoollisesta" voin uskoa, että se
kerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.
Minua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan
"tunteesta", "ilmeestä", "tunnusta" ja noista muista helposti
hankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on
niin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei
ole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka
pystyisi sanomaan, _mitä_ kuvattujen kasvojen oikeastaan on
tarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden
istuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy
luulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi
murhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset
siitä huolimatta puhuvat "luonteesta" ja rohkenevat tulkita taulujen
"ilmeitä". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka
hän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja
ja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan
ilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.
"Niin", hän sanoi, "katsokaa kasvojani -- mitä ne esimerkiksi nyt
ilmaisevat?"
"Epätoivoa!"
"Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! _Entä nyt?"_
"Raivoa!"
"Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! _Ja nyt?_"
"Typeryyttä!"
"Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! _Entä nyt?_"
"Iloa!"
"Kirous! _Kuka_ aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!"
Ilme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan,
vaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät
osaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit -- mutta toden teolla
he ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä
kahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon "Saastattomasta
sikiämisestä". Toinen sanoi:
"Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista
-- jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!"
Toinen sanoi:
"Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat --
ne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä
pelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun
tahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'"
Lukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo
tuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat
mestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden
kuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä
enempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen
ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä.
Koettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä
arvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö
kumpikaan.
Jokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka
paljon "Viimeinen ehtoollinen" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei
katsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia
vaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet
vapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat
maalasivat italialaisia "neitsyitä", hollantilaiset hollantilaisia,
ranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria -- ei kukaan
heistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä,
mitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet
New Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai
Marokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla
taulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut
amerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli
allegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista.
Hänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja
taustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset
univormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin
kengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea
(Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti
tarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä
tutkittuani huomasin, mikä se oli -- nuo varjomaiset sotamiehet
olivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli
saksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman
kansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes
Kastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin
siihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on
italialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit
tekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa
irlantilaisen?
Otimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle "katso
se kaikku", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden
puolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu.
Työstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille,
ilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja
saivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni
hemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita
pörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista
runoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä
valheena.
Ajeluretki oli nautinto. Se oli mitä virkistävintä lepoa väsyttävän
kiertokatselun jälkeen.
Se ihmeellinen kaiku, josta opas puhui niin paljon, askarrutti meitä
hyvin vähän. Aloimme tottua tuohon ihmeitten kehumiseen, ihmeitten,
joissa emme sitten huomanneetkaan mitään ihmeellistä. Mutta sittenpä
saimmekin nyt kokea mitä mieluisimman pettymyksen ja todeta, ettei
opas edes ollut osannut kohota ylistettävänsä ansioitten tasalle.
Saavuimme siis erääseen hajoamistilassa olevaan vanhaan pesään,
jota sanottiin Palazzo Simonettiksi -- se oli hakatuista kivistä,
jykevä juttu, ja siinä asui perhekunta repaleisia italialaisia.
Hyvännäköinen nuori tyttö vei meidät toiseen kerrokseen eräälle
akkunalle, joka antoi kolmelta puolelta korkeiden rakennusten
ympäröimään pihaan. Tyttö pisti päänsä ulos akkunasta ja huudahti.
Kaiku vastasi niin monta kertaa, ettemme osanneet lukeakaan. Tyttö
otti puhetorven ja huudahti siihen terävään, sukkelaan vain:
"Ha!" Kaiku vastasi!
"Ha! -- -- -- ha! -- -- ha! -- ha! -- ha! ha! ha! h-a-a-a-a-a-!"
lopulta purskahtaen hullunkurisimpaan naurun hohotukseen mitä
ajatella saattaa. Se oli niin iloista -- sitä kesti niin kauan -- se
oli niin perin sydämellistä ja herttaista, että jokaisen täytyi yhtyä
siihen. Oli aivan suotta vastustella.
Sitten tyttö otti pyssyn ja ampui. Olimme varuillamme lukeaksemme
pamauksien hämmästyttävän rätinän. Emme olisi voineet sanoa yksi,
kaksi, kolme, kyllin nopeaan, mutta saatoimme kynän kärjellä ripottaa
muistikirjaamme pisteitä melkein riittävän nopeaan laatiaksemme
tuloksesta jonkinlaisen pikakirjoituskertomuksen. Kokonaan en pysynyt
perässä, mutta tein minkä voin.
Merkitsin viisikymmentäkaksi selvää vastausta, mutta sitten kaiku
vei minusta voiton. Tohtori pääsi kuuteenkymmeneenneljään, mutta
sitten kaiku jätti hänet jälkeensä. Kun ei eri paukkuja enää voinut
erottaa, sulivat kaiut hurjaksi pitkäveteiseksi rytinäksi, melkein
kuin yövartian raiskan rätinäksi. Eikö tämä todella liene maailman
merkillisin kaiku.
Tohtori pilalla tarjoutui suutelemaan tätä nuorta tyttöä ja
hätkähti hiukan, kun tyttö vastasi, että kyllä yhdestä frangista!
Yksinkertaisin ritarillisuus vaati tohtoria pysymään sanassaan,
jonka vuoksi hän maksoi frangin ja sai suukon. Tyttö oli filosofi.
Hän ajatteli, että frangi oli hyvä omistaa, eikä hän taas yhdestä
vaivaisesta muiskusta piitannut mitään, koska niitä jäi hänelle
kokonainen miljoona. Silloin toverimme, joka aina oli ovela
liikemies, tarjoutui ottamaan koko varaston kolmenkymmenen päivän
maksuajalla, mutta tämä pikku ahveeri ei vedellyt.