"Do You Wis zo Haut can be?" -- La Scala -- Petrarca ja Laura
-- Lucrezia Borgia -- Kekseliäitä freskoja -- Vanha roomalainen
amfiteatri -- Taitava petos -- Biljardisurkeutta -- Euroopan elämän
pääviehätys -- Italialainen sauna -- Saippuaa! -- Raajarikkoista
ranskaa -- Runneltua englantia -- Maailman kuuluin maalaus --
Amatööri-ihastusta -- Puolueetonta arvostelua Kasku -- Ihmeellinen
kaiku -- Suutelo frangilla.
"Do you wis zo haut can be?"
"Tahto te nin höög voi olla?" näin opas kysyi meidän katsellessa
Rauhan portin päällä olevia pronssihevosia. Hän tarkoitti, tahdotteko
nousta tuonne? Mainitsen sen esimerkkinä opasenglannista. Nämä ne
tekevät matkailijan elämän rasitukseksi. Heidän kielensä ei koskaan
pysy alallaan. He puhuvat ja puhuvat loppumattomiin ja tämmöistä
on se sekasotku, jota he käyttävät. Ei inspiraatiokaan voisi niitä
käsittää. Jos he vain tyytyisivät osoittamaan mestariteoksen tai
vanhan haudan tai vankilan taikka tappotantereen, jonka liikuttavat
muistot tai historialliset vaiheet tai suuret tradiitiot ovat
pyhittäneet ja sitten astuisivat syrjään ja pysyisivät alallaan
kymmenen minuuttia ja antaisivat matkailijaparan ajatella, niin
tuo vielä menisi mukiin. Mutta he keskeyttävät joka unen, jokaisen
hauskan ajatuksenjuoksun väsyttävällä laverruksellaan. Joskus
seistessäni jonkun hellimäni vanhan epäjumalan edessä, joka oli
mieleeni kuvista juurtunut jos kuinka monta vuotta takaperin koulussa
maantiedettä lukiessamme, on mieleeni johtunut, että antaisin koko
maailman, jos tuo ihmispapukaija rinnaltani äkkiä tuhoutuisi ja
jättäisi minut katsomaan, harkitsemaan ja palvomaan.
Ei, me emme halunneet "wis zo haut can be". Me halusimme mennä La
Scalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi.
Ja niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua
ihmispaljoutta -- kuusi mahtavaa "parvea" ja yksi suunnaton
"permanto."
Halusimme käydä Ambrosilaisessa kirjastossa ja sen teimmekin. Näimme
siellä erään Virgilius-käsikirjoituksen, johon Petrarca oli käsin
kirjoittanut huomautuksia, sama mies, joka rakasti toisen miehen
Lauraa ja tähän kaiken elämänsä tuhlasi rakkautta, mikä ilmeisestikin
oli raaka-aineen haaskausta. Se oli terveesti tunnettua, mutta
huonosti harkittua. Se tuotti kummallekin asianomaiselle mainetta
ja loi heitä kohtaan sentimentaalisissa sydämissä säälin lähteen,
joka juoksee vielä tänäpäivänä. Mutta kuka sanoo sanaakaan herra
Laura paran puolesta? (En tiedä hänen toista nimeään.) Kuka veisaa
hänen mainettaan? Kuka kostuttaa kyynelillään hänen hautaansa?
Kuka kirjoittaa hänestä runoja? Ei kukaan. Mitä luulette, että
_hän_ ajattelisi tuosta asianlaidasta, joka maailmalle on tuottanut
niin paljon iloa? Mitä piti hän siitä, että toinen mies kaikkialle
seurasi hänen vaimoaan ja runoilemalla sonetteja hänen toisen-omille
silmäkulmilleen saattoi hänen nimensä jokaiseen sipuliatuhoovaan
suuhun kautta Italian? _He_ saivat mainetta ja myötätuntoa -- hän ei
kumpaakaan. Tämä on omituisen sattuva esimerkki siitä, mitä sanotaan
runolliseksi oikeudeksi. Se on kaikki sangen kaunista; mutta syystä
tai toisesta se ei tahdo käydä yhteen sen kanssa, mitä pidän oikeana.
Se on liian yksipuolista -- liian epäjaloa. Antaa maailman vain
kiusata itseään Lauran ja Petrarcan vuoksi, jos tahtoo; mitä minuun
tulee, minä tuhlaan kyyneliäni ja valituksiani hänelle, jolle ei
kukaan ole lauluja sepittänyt.
Näimme niinikään kirjeen, jonka Lucrezia Borgia omakätisesti oli
kirjoittanut, nainen, jota aina olen suuresti respekteerannut hänen
harvinaisten näyttelijälahjainsa vuoksi, ja siksi, että hänellä oli
niin paljon oikeita kultamaljoja, jotka olivat kullatusta puusta, ja
että hän oli niin mainio oopperanesittäjä ja että hän niin sievästi
tilaili kuudenkertaiset hautajaiset ja hankki niihin ruumiit. Näimme
myös yhden ainoan karkean keltaisen hiuksen, joka oli Lucrezian
päästä. Sitä pidetään sangen suurena ja arvokkaana harvinaisuutena;
arvattavasti se kai sitten oli ainoa keltainen hius, mitä hänellä oli
päässään. Näimme tässä samassa kirjastossa muutamia Michel Angelon
piirustuksia, Leonardo da Vincin niinikään. Näihin harjoitelmiin
nähden emme nyt tahdo lausua mitään mielipidettä.
Toisessa rakennuksessa meille näytettiin eräs fresko, joka kuvasi
vaunuja vetäviä leijonia ja muita eläimiä; ne näyttivät ulkonevan
seinästä niin kauas, että luulimme niitä kuvan veistokseksi.
Viekkaasti taiteilija oli vielä kohentanut vaikutusta siten, että hän
oli eläinten selkään maalannut tomua, ikäänkuin se luonnollisesti
olisi laskeutunut. Terävä mies -- jos sitä voi sanoa teräväksi, että
pettää muukalaisia.
Jossain näimme valtavan roomalaisen amfiteaatterin, jonka
kivi-istuimet vielä olivat sangen hyvin säilyneet. Uudistettuna sillä
nyt saadaan nähdä rauhallisempia näytelmiä kuin ennen, jolloin siellä
villipedoille syötettiin kristittyjä päivälliseksi. Toisin ajoin
milanolaiset panevat sillä toimeen hevoskilpailuja, toisin laskevat
tanteren veden alle ja panevat toimeen vilkkaita kilpapurjehduksia.
Opas kertoi meille tämän kaiken, ja tuskinpa hän olisi ollut niin
uhkarohkea, että olisi ruvennut meille valehtelemaan, sillä jos hän
englannin kielellä yrittää poiketa hiukankaan totuudesta, on suu
paikalla lukossa.
Eräässä toisessa paikassa meille näytettiin jonkinlainen lehtimaja,
jonka edessä oli aita. Me sanoimme, ettei tuo ollut mitään.
Katselimme uudelleen ja näimme lehtimajan lävitse päättömän
pitkältä puutarhaa, pensaistoa ja nurmikenttää. Me kaikin puolin
suostuimme poikkeamaan sinne, saadaksemme vähän levätä, mutta se ei
ollut mahdollista. Se olikin vain uusi petos -- jonkun kekseliään
taiteilijan maalaus, jolla taiteilijalla ei sydämessään ollut sääliä
uupuneita ihmisiä kohtaan. Petos oli niin täydellinen kuin suinkin.
Ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että puisto olikin vain kuva.
Alussa me mielestämme tunsimme kukkienkin hajua.
Hämärässä nousimme ajurin vaunuihin ja ajelimme? varjoisia kujanteita
muun ylimystön keralla, ja päivällisen jälkeen joimme viiniä ja
söimme hyytelöä suuren yleisön keralla. Soitanto oli erinomaista,
kukat ja pensaat olivat suloiset silmälle, kaikki oli sangen
vilkasta, ihmiset miellyttäviä ja kohteliaita, naisilla vähän viiksiä
ja kauniit puvut, mutta muutoin he eivät olleet paljon minkään
näköisiä.
Lähdimme sitten erääseen kahvilaan ja pelasimme tunnin biljardia ja
minä sain kuusi tai seitsemän pistettä, kun tohtori pisti pallonsa
pussiin, ja tohtori yhtä monta pistettä, kun minun palloni meni
pussiin. Pöytä oli sitä tavallista eurooppalaista mallia -- patjat
hervottomat ja kahta vertaa korkeammat palloja; kepit huonossa
kunnossa. Emme vielä ole nähneet kenenkään pelaavan ranskalaista
kolmipallopeliä, enkä luule semmoista peliä Hanskassa olevankaan,
eikä taida olla niin mieletöntä miestä, joka yrittäisi sitä pelata
näillä eurooppalaisilla pöydillä. Lopulta meidän täytyi heittää koko
huvi, Dan kun aina nukahti neljännestunnin pisteitten välillä eikä
hoitanut kirjanpitoa.
Jäljestäpäin me jonkun aikaa kävelimme edestakaisin eräällä
vilkkaimmista kaduista, nautimme muiden ihmisten huolettomuudesta
ja toivottelimme, että voisimme lähettää sitä hiukkasen kotoisille
rauhattomille, aina ahertaville, elinvoimaa kuluttaville
markkinoillemme. Juuri tässä huolettomuudessa piilee Euroopan
elämän suurin viehätys. Amerikassa meillä on aina kiire -- ja
onhan se hyvä; mutta kun päivän työ on tehty, ajattelemme me vain
edelleenkin tappioita ja voittoja, suunnittelemme huomispäivää
varten, viemmepä liikehuolet vuoteeseenkin kerallamme ja niiden
vuoksi vääntelemme ja kääntelemme, vaikka meidän pitäisi virkistää
ränstynyttä ruumistamme ja päätämme unella. Me poltamme loppuun
voimamme näillä kiihoituksilla ja joko aikaisin kuolemme tai sorrumme
kehnoon ikäheikkouteen semmoiseen aikaan elämästämme, jota Euroopassa
sanotaan miehen parhaaksi iäksi. Kun maakappale on kauan ja hyvin
tuottanut, jätämme sen yhdeksi kasvukaudeksi kesantona lepäämään.
Emme kuljeta miestä maanosan poikki samoissa postivaunuissa,
joissa hän matkaan lähtee -- vaunut asetetaan jossain lakeuksilla
muutamaksi päiväksi vajaan ja kuumentuneen koneiston annetaan
jäähtyä; kun partaveitsi on ollut kauan käytännössä eikä enää tahdo
pitää teräänsä, panee parturi sen muutamaksi viikoksi lepäämään
ja terä korjautuu itsestään. Elottomille esineille omistamme
harkittua huolta, emme sitä vastoin itsellemme. Mikä vankka, mikä
ajattelijakansa voisimme olla, jos vain silloin tällöin panisimme
itsemme hyllylle, jotta terämme korjautuisi! Minä kadehdin näiden
eurooppalaisten huolettomuutta. Kun päivän työ on tehty, unhottavat
he sen. Jotkut heistä lähtevät vaimoineen ja lapsineen olutkapakkaan
ja istuvat siellä rauhallisesti ja mukavasti, juovat kannun tai kaksi
olutta ja kuuntelevat musiikkia; toiset käyskentelevät katuja, toiset
ajelevat kujanteilla; toiset keräytyvät varhain illalla suurille
koristetuille aukioille nauttimaan kukkain kauneudesta ja tuoksusta
ja kuulemaan sotilassoittokuntain soittoa -- ei ole Euroopassa sitä
kaupunkia, jossa ei oiva sotilassoittokunta iltahämärässä soittelisi;
ja vielä toisia istuu taivasalla virvoitushuoneitten edustalla ja syö
jäätelöä ja juo mietoja juomia, jotka eivät lastakaan vahingoittaisi.
Hyvissä ajoin he menevät maata ja nukkuvat hyvin. He ovat aina
levollisia, aina säännöllisiä, aina hyvällä päällä, huolettomia ja
antavat arvoa elämälle ja sen monille siunauksille. Heidän keskensä
ei milloinkaan näe juopunutta miestä. Pieni seurueemme on jo
ennättänyt muuttua aivan hämmästyttävällä tavalla. Päivä päivältä me
menetämme jonkun verran levottomuuttamme ja yhteytämme itseemme vähän
sitä rauhan ja huolettomuuden henkeä, joka vallitsee ympärillämme
levollisessa ilmakehässä ja yleisön olennossa. Me viisastumme
nopeaan. Me alamme ymmärtää, mitä varten eletään.
Olemme käyneet Milanossa kylpemässä, julkisessa kylpylaitoksessa.
Aikoivat pistää meidät kaikki kolme samaan kylpyammeeseen, mutta me
teimme tenän. Itsekullakin meistä oli italialainen maanviljelystila
selässään. Olisimme voineet tuntea itsemme vakavaraisiksi, jos meidät
olisi virallisesti mitattu ja raja-aidattu. Me mieluummin otimme
kolme kylpyammetta ja suurta kylpyammetta -- ammeita, jotka todella
soveltuivat tiluksellisten ylimysten arvoon ja mukanaan toivat tämän
arvon. Kun olimme riisuutuneet ja saaneet kokea ensimmäisen vilun
ryöpsähdyksen, niin ilmaantuikin taas tuo sama kummitteleva kiusa,
joka oli elämäämme katkeroittanut niin monessa kaupungissa ja kylässä
Italiassa ja Ranskassa -- ei ollut saippuaa. Minä korotin ääneni
huutoon. Nainen vastasi ja minulla nipin näpin oli aikaa heittäytyä
oven eteen -- seuraavassa sekunnissa hän olisi ollut siellä sisällä.
Minä sanoin:
"Varokaa, vaimo! Menkää pois täältä -- pois heti, taikka teidän käy
huonosti. Minä olen turvaton mies, mutta puolustan kunniaani henkeni
kaupalla!"
Nämä sanat mahtoivat häntä peloittaa, koska hän sangen nopeaan
kiirehti pois.
Danin ääni kohosi ilmaan:
"Voi, tuokaa saippuaa, miks'ette jo tuo!"
Vastaus italian kielellä. Dan jatkoi.
"Saippuaa, kuuletteko -- _Soap_. Sitä minä tarvitsen -- saippuaa.
_S-o-a-p, soap; s-o-p-e, soap; s-o-u-p, soap_. Joutuun nyt! Minä
en tiedä, kuinka te iiriläiset sen kirjoitatte, mutta sitä minä
tarvitsen. Kirjoittakaa, kuinka mielenne tekee, mutta tuokaa sitä.
Minua viluttaa."
Kuulin tohtorin sanovan ja painavasti:
"Dan, kuinka usein me olemme sinulle sanoneet, etteivät nämä
muukalaiset ymmärrä englantia? Miks'et pyydä meitä auttamaan?
Miks'et sano _meille_, mikä sinulta puuttuu ja anna meidän pyytää
sitä maan kielellä? Se meidät säästäisi monelta nöyryytykseltä,
johon tietämättömyytesi on syynä. Tahdon kääntyä tämän henkilön
puoleen hänen äidinkielellään: 'Hei, cospetto! corpo di Bacco!
Sacramento! Solferino! -- Saippuaa, senkin vihannes!' Dan, olisit
antanut _meidän_ puhua puolestasi etkä olisi taas paljastanut
tietämättömyyttäsi."
Ei tämäkään sujuva italiankielinen purkaus hankkinut saippuaa
paikalla, mutta siihen oli hyvä syy. Sitä tavaraa ei ollut koko
laitoksessa. Ja minun vakaumukseni on, ettei sitä ollut koskaan
ollutkaan. Heidän täytyi lähettää kauas kaupungille ja moneen
eri paikkaan hakemaan, ennenkuin sitä löytyi, niin he sanoivat.
Meidän täytyi odottaa pari-kolmekymmentä minuuttia. Sama juttu oli
tapahtunut edellisenä iltana hotellissa. Luulen lopulta päässeeni
tämän asianlaidan perille. Englantilaiset tietävät, miten matkustaa
mukavasti, ja he kuljettavat saippuaa mukanaan; muut ulkomaalaiset
eivät koko tavaraa käytä.
Joka hotellissa, mihin poikkeamme, meidän aina viime hetkellä,
päivällisille pukeutuessamme, täytyy lähettää saippuaa hakemaan
ja se kirjoitetaan laskuun kynttilän ja muun tyhjän kanssa.
Marseillessa valmistetaan puolet niistä hienoista saippuoista, mitä
Amerikassa käytämme, mutta marseillelaisilla itsellään on vain hämärä
teoreettinen käsitys siitä, miten sitä käytetään, jonka käsityksen
he ovat saaneet matkakertomuksista, samoin kuin he ovat saaneet
epämääräisiä aavistuksia puhtaasta paidasta, gorillan omituisuuksista
ja muista ihmeellisistä asioista. Tästä muistuu mieleeni Blucher
paran kirjelappu hotellinisännälle Pariisissa: --
PARIS, le 7 Juillet.
_Monsieur le Landlord_. -- Sir: _Pourquoi_ te ette _mettez_
vähän _savon_ makuuhuoneihimme? _Est-ce que vous pensez_, että
minä varastan sen? _La nuit passee_ te veloitte minua _pour deux
chandelles_, vaikka minulla oli vain yksi; _hier vous avez_
velkoneet minua _avec glace_, vaikk'en ole tilannut; _toot les
jours_ te keksitte jonkun uuden metkun, _mais vous ne pouvez
pas_ tehdä minulle tätä _savon_ metkua kahdesti. _Savon_ on
_necéssaire de la vie_ kaikille muille paitsi ranskalaisille, _et
je l'aurais hors de cet hôtel_, taikka minä nostan melun. Siinä
sen kuulitte. _Allons_.