Lennossa kautta Italian -- Marengo -- Kuulu katedraali ensi näkemältä
-- Muutamia sen ihmeitä -- Hyvä mies -- Saarna haudasta -- Kultaa ja
hopeaa tonnittain -- Vähän lisää pyhäinjäännöksiä -- Tosi Salomonin
temppeli.
Koko päivän kiidimme kautta vuorimaan, jonka kukkulat olivat
kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteillä somia huviloita puutarhainsa
ja pensastoittensa keskellä, jonka syvät rotkot olivat viileät ja
varjoisat ja näyttivät niin kovin luokseen kutsuvilta helteisistä
yläilmoista nähden, jossa me lintujen keralla liitelimme eteenpäin.
Oli meillä kuitenkin aikalailla viileitä tunneleitakin, jotka
hillitsivät hikoilemista. Aikasimme niistä yhden. Kaksikymmentä
minuuttia kului, ennenkuin olimme sen läpi kulkeneet; nopeutemme oli
kolmestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen mailiin tunnissa.
Alessandrian tuolla puolella kuljimme Marengon tappelutantereen
poikki.
Iltahämärässä lähestyimme Milanoa, ja näkyviin välähti kaupunki ja
siniset vuorenkukkulat sen takana. Mutta näistä me emme välittäneet
-- ne eivät huvittaneet meitä vähääkään. Meidät oli vallannut
kuumekiihkoinen kärsimättömyys; me olimme menehtymäisillämme
odotuksesta, koska saisimme nähdä katedraalin! Katselimme,
kurkistelimme -- suuntaan ja toiseen -- joka puolelle -- kaikkialle.
Emme kaivanneet ketään sitä sormella näyttämään -- emme tahtoneet,
että kukaan sen sormellaan osoittaisi -- tiesimme tuntevamme sen
vaikka Saharan suuressa erämaassa.
Vihdoin metsä siroja neuloja, ambran karvaisessa auringonvalossa
hohtaen, hitaasti kohosi näkyviin kääpiömäisten talonkattojen päälle,
samoin kuin merellä joskus näkee kullatun, monisakaraisen pilven
etäisellä taivaanrannalla kohottavan itseään korkealle yli aaltojen
autiuden -- katedraali! Tunsimme sen silmänräpäyksessä.
Puolen tätä iltaa ja koko seuraavan päivän tämä rakennustaiteen
itsevaltias oli mielenkiintomme ainoa esine.
Mikä ihme se on! Niin mahtava, juhlallinen, suuri! Ja samalla
kuitenkin niin hieno, niin ilmava, täynnään suloa! Kokonainen maailma
jykevää painoa ja kuitenkin se kuutamon vienoudessa näyttää olevan
vain jääkukkakutomus keijujen maailmasta, jonka yksi henkäys saisi
katoamaan! Kuinka terävinä sen sakaraiset kulmat ja tornihuippujen
metsä kuvautuivat taivasta vastaan ja kuinka runsaina niiden varjot
lankesivat sen lumivalkoiselle katolle! Se oli kuin ilmestys
henkimaailmasta! -- ihme! -- kiveen laulettu hymni, marmoriin
muovailtu runo!
Miten tätä suurta katedraalia katsellettekin, se on aina jalo ja
kaunis! Missä Milanossa seisonettekin tai seitsemän mailin piirissä
Milanosta, kaikkialle se näkyy -- ja kun se on näkyvissä, ei mikään
muu esine voi koko huomiotanne kiinnittää. Jättäkää silmänne
minuutiksikaan vapaiksi tahtonne kahleista, varmaan ne kääntyvät
sitä etsimään. Se on ensimmäinen esine, jota katselette aamulla
noustessanne ja viimeinen, jolla katseenne illalla viivytellen lepää.
Kello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme
tämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on
keskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja
hyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista
niin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän -- ja näitä
olennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että
sitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa
tornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli
-- näiden tornien sisäpuolella -- ovien ja ikkunain päällä --
nurkissa ja kulmauksissa -- kaikkialla, missä tässä suunnattomassa
rakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka,
on marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen
arvoinen! Rafael, Angelo, Canova -- sen kaltaiset jättiläiset
suunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin.
Kaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa
täynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan
vuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen
kautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen
torni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto
parveilevain rannikkopursien keskeltä.
Halusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat
(tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta,
rakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä
puuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta
ja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta
oli kehoittaa meitä seisahtumaan -- olisimme tehneet sen joka
tapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla.
Leveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja,
jotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä
vähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli
jokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen
olivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen
onton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen
marmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.
Räystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia
marmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia,
ja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja
kukkia ja hedelmiä -- kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia
edustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät
sulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan
umppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on
silmälle erinomaisen viehättävä.
Astuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen
pilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen
leveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi
kirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko
oli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta
koosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin
luona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät
liukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme
valtavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät
kohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut
näistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden
tuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos
on täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa
laskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja
kärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.
Lähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan
kryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat
kolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa
liikkeettä maanneet.
Pappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä
oli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen
viimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin
auttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle;
puutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki.
Hänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen
elämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen
hyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten
riutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki
kaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat
pelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun
hurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista
muista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa,
auttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän
aikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui
ystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä
valittivat hänen korvissaan.
Tämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi
häntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme
hänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin
valaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia,
jotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen
valkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin,
kumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku
jakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja
näkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin
itse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin
vaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas
tähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt
tiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä,
poskessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn!
Näiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan
irvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä
briljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja,
jotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.
Kuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti
kuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin
läsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington
olisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi
lasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien
timanttihelyihin puettuina.
Bartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli:
Te, jotka palvelette maailman turhuutta -- te, jotka himoitsette
maailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa -- katsokaa,
minkä arvoisia ne ovat!
Meistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin
yksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan
haudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta,
ja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä
viisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka
äidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen,
oli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja
lahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon
kaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston
tietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut
ensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden.
Hänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että
häntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta
pelastui. Suom. muist.]
Meidän jälleen noustua kirkon permannolle tarjoutui toinen pappi
näyttämään meille kirkon aarteet. Mitä, vieläkö lisää? Sen ahtaan
kuolonkammion sisustus, josta juuri tulimme, painoi kuusi miljoonaa
frangia unsseissa ja karaateissa jo se yksin, laskematta penniäkään
siitä mestarillisesta työstä, joka siihen oli uhrattu! Mutta me
seurasimme häntä suureen huoneeseen, joka oli täynnään suuria
kaappeja, ikäänkuin vaatekaappeja. Hän avasi nämä kaapit ja katso,
Nevadan kaivoskonttorien kultaharkot hälvenivät mitättömiksi
mielessäni. Siellä oli neitsyeitä ja piispoja, luonnollista
suuremmassa koossa, jotka oli tehty puhtaasta hopeasta; siellä oli
hopeisia korkokuvia, jotka painoivat kuusisataa naulaa; paimensauvoja
ja ristejä ja kynttiläjalkoja, kuudesta kahdeksaan jalkaan korkeita,
jotka olivat pelkkää kultaa ja jalokiviä täynnään; ja vielä siellä
oli kaikenlaisia vaaseja ja maljoja ja muuta sen kaltaista ja
kallisarvoisia kaikki. Se oli Aladdinin palatsi.
Papit näyttivät meille kahta Pyhän Paavalin sormea ja yhtä, joka oli
kuulunut Pyhälle Pietarille; Juudas Iskariotin luuta (se oli musta)
ja muittenkin opetuslasten luita; ynnä liinaa, johon oli jäänyt
Vapahtajan kasvojen painalmus. Kalleimpia kaikista näistä pyhistä
jäännöksistä olivat eräs Pyhän haudan kivi, osa orjantappurakruunua
(Notre Damessa on koko kruunu), kappale siitä purppuraviitasta, joka
Vapahtajalla oli päällään, ristin naula ja Neitsyen ja Lapsen kuva,
joka oli Pyhän Luukkaan maalaama. Se on toinen Luukkaan maalaama
Neitsyt, mitä jo olemme nähneet. Kerran vuodessa kaikkia näitä pyhiä
jäännöksiä juhlallisesti kannetaan pitkin Milanon katuja.
Rakennus on viittäsataa jalkaa pitkä ja sataakahdeksaakymmentä
leveä, ja päätornin korkeus lähentelee neljääsataa jalkaa. Siinä on
7148 marmoripatsasta, ja kun kirkko on valmis, lienee niiden luku
kymmenentuhannen vaiheilla. Sitäpaitsi siinä on tuhannenviisisataa
korkokuvaa. Tornien luku on satakolmekymmentäkuusi -- ja yksikolmatta
rakennetaan vielä entisten lisäksi. Jokaisen tornin päässä on
kuutta ja puolta jalkaa korkea kuvapatsas. Kaikki on marmoria ja
marmori kaikki samasta louhimosta, joka jo vuosisatoja takaperin
lahjoitettiin arkkipiispakunnalle tätä tarkoitusta varten.
Kaunein katedraali on kuutamossa, koska vanhemmat osat, jotka jo
ovat iän tummentamat, epämiellyttävästi erottuvat uudemmista ja
valkoisemmista osista. Se näyttää korkeuteensa verraten jonkun verran
liian leveältä, mutta ehkä tottumus hälventäisi tämän vaikutuksen.
Sanotaan, että Milanon katedraalista vie voiton vain Rooman Pietarin
kirkko. Minulle on käsittämätöntä, kuinka mikään ihmiskäsin
rakennettu voisi siitä voiton viedä.
Ja sitten sanoimme sille hyvästit -- ehkä ainiaaksi. Ja varmaan
joskus tulevaisuudessa, sen muiston menetettyä eloisuutensa,
luulemmekin nähneemme sen ihmeellisessä unessa, emmekä koskaan
hereillä olevan silmillä.