Sota -- Amerikan sotavoima voittanut -- "Jälleen kotona" -- Italia
näkyvissä -- "Palatsien kaupunki" -- Genovan naisten kauneus
-- "Pätkäjääkärit" -- Palatsien keskellä -- Lahjakas opas --
Kirkkokomeutta -- "Naisilta pääsy kielletty" -- Kuinka Genovassa
eletään -- Jykevää rakennustapaa -- Vähän vanhaa historiaa -- Hautoja
60.000:lle.
Paluumatkamme merelle sujui sangen hauskasti. Saimme kuulla, että
laivallamme oli kolmena viimeisenä iltana vallinnut sotatila.
Ensimmäisenä iltana olivat erään brittiläisen laivan merimiehet,
rommigrogista hyvällä päällä, tulleet rantasillalle ja vaatineet
meidän väkeämme tasaiseen tappeluun. Nämä suostuivat ilomielin,
lähtivät rantasillalle ja saivat -- osansa ratkaisemattomasta
tappelusta. Poliisi korjasi huostaansa useita runneltuja ja verisiä
jäseniä kummaltakin puolelta ja pisti heidät putkaan seuraavaan
aamuun saakka. Toisena iltana brittiläiset pojat jälleen tulivat
tappelua jatkamaan, mutta meidän miehemme olivat saaneet jyrkän
käskyn pysyä laivassa ja poissa näkyvistä. Niin he tekivätkin,
mutta piirittäjät kävivät yhä isoäänisemmiksi ja sättivät yhä
pahemmin ja pahemmin, kun nyt selvään nähtiin (heidän mielestään),
että meidän miehemme eivät uskaltaneet tulla ulos. Vihdoin he
lähtivät tiehensä päästäen lopuksi suuren naurun ja syytäen suustaan
loukkaavia haukkumasanoja. Kolmantena iltana he taas tulivat ja
pitivät pahempaa suuta kuin koskaan ennen. He kuljeskelivat melkein
tyhjällä rantasillalla edestakaisin ja syytivät meidän miehiämme
vastaan kirouksia, rivouksia ja purevia pilkkasanoja. Sitä ei enää
ihmisluonto voinut kestää. Päivystävä upseeri komensi miehemme
maalle -- sillä ohjeella, ettei pitänyt tapella. He hyökkäsivät
brittiläisten kimppuun ja saivat loistavan voiton. Luultavasti
minä en olisi virkkanut tästä sodasta mitään, jos se olisi toisin
päättynyt. Minä matkustan oppiakseni ja muistan vielä, ettei
Versaillesin tappelugallerioissa kuvattu ranskalaisten tappioita.
Oli kuin olisi tullut kotia, kun taas astuimme mukavaan laivaamme
ja saimme poltella ja vetelehtiä sen vilpoisilla kansilla. Eikä
se kuitenkaan tuntunut aivan kodilta, kun niin paljon perheen
jäsenistä oli poissa. Kaipasimme muutamia miellyttäviä kasvoja,
jotka olisimme tahtoneet nähdä päivällispöydässä, ja illalla oli
korttiseuroissa aukkoja, joita ei voitu tyydyttävästi täyttää.
"Moult" oli Englannissa, Jack Sveitsissä, Charley Espanjassa. Blucher
oli lähtenyt ei kukaan tiennyt minne. Mutta olimme jälleen merellä,
jälleen olivat tähdet ja ulapat katseltavanamme ja mietteisiin
väljältä tilaa.
Aikanaan tuli Italian ranta näkyviin ja meidän seistessä kannella
varhain kirkkaana kesäaamuna kohosi merestä Genovan komea kaupunki,
heijastaen auringonvaloa sadoista palatseistaan.
Täällä me nykyään lepäämme -- taikka oikeammin, täällä olemme
koettaneet levätä vähän aikaa, mutta samalla juoksennelleet liian
paljon saadaksemme tässä suhteessa paljoakaan aikaan.
Tänne jäisin mielelläni. En tahtoisi lähteä edemmä. Euroopassa
ehkä voi olla kauniimpia naisia, mutta minä sitä epäilen. Genovan
väkiluku on 120,000; kaksikolmannesta tästä luvusta näyttää olevan
naisia ja ainakin kaksikolmannesta naisista on kauniita. Ne ovat
niin sirosti, niin aistikkaasti puettuja, niin suloisia kuin yleensä
voivat olematta enkeleitä. Enkelit eivät taidakaan olla aistikkaasti
puettuja. Eivät ainakaan ne, joita kuvissa näkee, -- niillä ei ole
muuta kuin siivet. Mutta nämä Genovan naiset todella näyttävät
viehättäviltä. Nuorista neitosista useimmat ovat puettuina valkoiseen
pilveen kiireestä kantapäähän, vaikka on paljon niitäkin, jotka
itseään runsaamminkin koristelevat. Yhdeksällä kymmenesosalla ei
päässään ole muuta kuin jonkinlainen kevyt huntu, joka valkoisena
utuna valuu heidän selkäänsä. He ovat sangen hyvännäköisiä ja monella
on siniset silmät, mutta mustat ja haaveilevan tummanruskeat ovat
kuitenkin tavallisimmat.
Genovan naisilla ja herroilla on hauska tapa kuudesta yhdeksään
illalla kävellä suuressa puistossa, joka on erään mäen päällä
keskellä kaupunkia, ja sitten läheisessä puutarhassa syödä tunti tai
pari hyytelöä. Kävimme tässä puistossa sunnuntai-iltana. Siellä oli
koolla parituhatta henkeä, enimmäkseen nuoria naisia ja herroja.
Herrat olivat puetut Pariisin kaikkein uusimman muodin mukaan, ja
naisten hameet välkkyivät puitten seasta kuin lumihiutaleet. Yleisö
kulki ympäri puistoa suuressa jonossa. Soittokunnat soittivat,
suihkulähteet säestivät; kuu ja kaasulamput valaisivat ihmisliikettä
ja kaiken kaikkiaan se oli sangen loistava ja vilkas kuva. Katsoin
kasvoihin jokaista naista, joka sivuitsemme kulki, ja mielestäni ne
kaikki olivat kauniita. En ollut milloinkaan ennen nähnyt moista
kauneus tulvaa. En voi käsittää, kuinka mies, jolla olisi vain
tavallinen päätöskyky, voisi täällä mennä naimisiin, sillä ennenkuin
hän olisi ennättänyt päätöstään tehdä, olisi hän jo rakastunut
johonkin toiseen.
Älkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö
sitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea
siinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää,
etteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko
mielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin
nälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko
sikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti
erästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli
käydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa.
Muuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin
puistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina
hellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista
oli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä
omana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska
hän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät
anastaa.
Jaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään
piipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut
ostaessanne armonne.
"La Superba" ja "Palatsien kaupunki", ne nimet Genovalla on ollut
kautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit
ovat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden
rakennustyyli ole minkään arvoinen. "Genova la Superba" olisi sangen
sattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.
Olemme käyneet useassa näistä palatseista -- ne ovat suunnattomia
paksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset
marmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin
upotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia),
ja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin,
Paolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia
töyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden
vuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset
tietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat
meitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja
niinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen,
kuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita
peitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan
huokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja
mieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista
kerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina
hautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka
meille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen
siinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja
vankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit
lähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä
ja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin.
Minä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden
ikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan
palatsia enkä tauluja.
Ja sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas.
Tuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras
kielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä
paitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua
kieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan
ja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista
minuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen
mummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään,
kohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian
tulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa.
Luullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme
hänestä lähtemään.
En ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime
viikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot
oikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan
asukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina
on kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee
päästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja
pappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta
iltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan
kuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna,
nuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan
avojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti
tekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita
nälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.
San Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä
muu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja
pylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus
kullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin.
En tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan -- siihen tarvittaisiin koko
joukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet
siitä -- pääovesta puoliväliin alttarille päin -- oli juutalainen
synagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen
muutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti.
Paljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian
hyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.
Katedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni
kappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä
sukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan
oikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa
sanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä
oli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu.
Emme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää
niitä aivan luotettavinakaan -- osaksi siitä syystä, että olisimme
voineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut
tehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa
nähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme
uskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät
meille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut,
eikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin
jotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin
vaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan
maininnut, että hän osasi maalatakin.
Mutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille
näytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa,
jonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa
pitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni
me olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä
orjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa
Notre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan
luihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että
niistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.
Aikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois
aineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä
kauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä
on maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan
täydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi
perhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä
on asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi
moisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.
Täkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä
ja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka
kestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa
korkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat,
ennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja
kivet kaikkein jykevintä laatua -- permannot, portaat, pesät, penkit
-- kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut
yleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja
väärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman
pohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla
päänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin
puolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte
jonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla
yläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä
salaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista
enempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen
käsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot,
mustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette
jonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta
-- näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on
kuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin
ihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta
kammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin
kapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi
viileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät
viileinä. Ja muistaessani -- miesten, iho on sangen tumma, naisten
taas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?
Genovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin,
mutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja
Genovan kukoistusajan mahtavuudesta -- niistä ajoista, jolloin se,
monta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka
nämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä
päältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan
saakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia
Jupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja
aiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois,
on vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter,
joka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa
tunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä
mielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla
ohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla
kulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen
seinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat
tällä tavalla freskotut.
En voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja,
vankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita
leveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja
varmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu,
eivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen
porttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.
Genovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat.
Niiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian
kanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne
suuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet
lähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja
uhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin
vuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät
Genovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan
kuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja
piirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia
itsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen
voimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja
jakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken.
Genovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen
jälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin
noissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän
komeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne
huulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet
tomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.
Hotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista
suurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet
ovat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja
kannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.
Mutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja
hopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka
kaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan
erikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä
kaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä
ja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja,
joita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista
hopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit
ja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat
veistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin
verrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja
tutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.
Olemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan
vielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin
korridooreihin. Luola onkin hyvä sana -- puhuttaessa Genovasta
tähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa,
joita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä
kuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja
ilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas
salaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät
kohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina
mieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät,
sen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä
ilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen
ja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein
vähimmän kaipasi.
Emmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin
juoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä
pihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä
heidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä "Asti" viineihin, joita vanha
tohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea
väärentävään tapaansa sättii "nastyksi" (kehnoiksi). Mutta siitä
huolimatta meidän täytyy lähteä.
Viimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000
ruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme
palatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä,
joka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä
permanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi -- sillä joka
laa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin
puolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä
huolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat
uusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan
piirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän
mielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon
viehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat,
joita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin
veistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.
Olimme valmiina astumaan junaan, Milano matkan määränä.