Versailles -- Paratiisi takaisin saatu -- Ihmeteltävä puisto --
Menetetty paratiisi -- Napoleonimaista sotataitoa.
Versailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään
ja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä,
ettei se olekin Edenin puutarha -- mutta päätänne alkaa pyörryttää,
ympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi
jo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii
kuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta
jatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä,
ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen
kävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja
pitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita,
joiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta
näyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla;
leveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston
matalampiin osiin -- portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia
rykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia
suihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan
kimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja
verrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita,
joita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän
mittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat
rivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat
niin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä
ole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä
metsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään.
Ja kaikkialla -- palatsin portailla, suurella kävelypaikalla,
lähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien
kujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä,
toisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat
tälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa,
mitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken
arvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei
mitään pientä -- ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat
ovat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni
kreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet
ja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat
liioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että
ne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka
voi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä
vertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää
Versaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun
tapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan
tuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla
hänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta
ole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on
kuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan
tätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka
päivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli
ja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen
rouva mainitsee tämän seikan "haittana", mutta naivisti lisää, että
"se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan
tilaan nähden, jota nyt saamme nauttia."
Kotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa
ja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi
luonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä
suuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin
asian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan _yleistä_ vaikutusta.
Me pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin
pienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne
kylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan
parisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen
riviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa
kuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat
haarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja
laajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu
moitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus
on erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa,
ja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia
ja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat
aivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen
yksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan
toisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit
korkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja
kaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään;
kuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara
saadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan
holvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään
tarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous
ja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen -- sillä
minä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole
onnistunut.
Kävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja
sadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa
paikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta
käytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi
pieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia
voittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin,
nuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin
surullinen historia -- liittyyhän niihin muistoja Napoleon
ensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan.
Kaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt
siinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä
Louis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän
jälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään
palvelematta -- pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin
maailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen
Trianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä,
johon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa
ja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät
koskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita
ajoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa -- ajoneuvoja,
joita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka
nyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai
keisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita
omituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä
joutsenen tai muun muotoinen -- ajoneuvoja, jotka somine koristeineen
ja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä
vastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa.
Kun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän
madame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi,
vieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi
tahtovansa tehdä Trianonista täydellisen -- muutoin hän ei tyytyisi.
Maintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus -- oli
kesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla -- saada lähteä
rekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna
oli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja
sokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan
iloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!
Upeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista
ja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen
antipodien luona -- Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja;
likaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä
kiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa,
niissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri
lumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan
vanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän,
ellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia
koppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita -- myytiin viiden pennin
arvosta kerralla -- viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston
tyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla
kaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin
Seineen. Ja eräitten toisten -- luullakseni useimpien -- katujen
varrella asuu naikkosia.
Kaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys,
pahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia
kulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat
vallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat
valmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin
kuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen.
Nämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain
upeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun
kuningas on tilille vaadittava.
Mutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä
nakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä
huolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan
jaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli -- kujanteita,
joita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta
mitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä -- bulevardeja,
joiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät
kapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen.
Viisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä
keskustasta -- keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan
tykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana
mellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja,
mihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa
kadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen
peitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja --
käyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En
voi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III
kohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian
Mexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin,
hänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä
ja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti
vuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule -- mutta minä ihailen
hänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.