(Tuijotus ranskalaisen puolelta.)
"Well, ellette tiedä, mitä se on, niin antakaa meille
samppanja-kukonhäntä."
(Tuijotus ja olkain kohotus.)
"Well, antakaa sitten sherry-suutari (sherry cobbler)."
Ranskalainen oli nolattu.
"Antakaa meille brandy smash!"
Ranskalainen alkoi tehdä takaperoa, viimeisen tilauksen peloittavaa
voimaa epäillen, kohautteli olkapäitään ja onnettomana levitteli
käsiään.
Kenraali jatkoi hyökkäystä ja sai täydellisen voiton. Tämä tietämätön
muukalainen ei edes voinut antaa meille Santa Cruz punssia, silmäin
aukaisijaa, kiviaitaa eikä maanjäristystä. Ilmeinen petkuttaja.
Muuan tuttavistani mainitsi eräänä päivänä, että hän epäilemättä oli
ainoa maailmannäyttelyssä käynyt amerikkalainen, jolle oli tapahtunut
se suuri kunnia, että keisarin henkivartiasto oli häntä saattanut.
Minä häikäilemättömän suoraan sanoin olevani hämmästyksissäni siitä,
kuinka hänen kaltaisensa pitkäkoipinen, lyhytleukainen, mitättömän
näköinen kuvatus olisi ennen muita valittu tulemaan osalliseksi
tämmöisestä kunniasta ja kysyin häneltä, kuinka se oli tapahtunut.
Hän sanoi joku aika takaperin olleensa _Mars-kentällä_ suuressa
sotaväen katselmuksessa ja yleisön joka puolella taajenemistaan
taajetessa hän oli kaidepuitten takana huomannut aukean paikan. Hän
oli lähtenyt vaunuistaan ja mennyt sinne. Hän oli ainoa, mitä koko
tällä aukealla paikalla oli, ja tilaa hänellä oli väljältä, ja kun
paikka oli hyvin keskellä, näki hän sieltä mainiosti kaikki kentän
valmistukset. Jonkun ajan kuluttua kuului sitten soittoa ja Ranskan
keisari ja Itävallan keisari kuulujen _Cent Gardien_ saattamana
tulivat aukealle paikalle. He eivät näyttäneet häntä huomaavan, mutta
kaartin komentajan viittauksesta tuli nyt oikopäätä nuori luutnantti
miesroikan kanssa hänen luokseen, kohotti kätensä ja tervehti
sotilaan tapaan ja sitten sanoi matalalla äänellä, että hänen
mielensä oli paha, kun täytyi häiritä ulkomaalaista ja gentlemannia,
mutta paikka oli ruhtinaille varattu. Tämä new-jerseyläinen kummitus
nousi silloin ylös ja kumarsi ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen
hänet upseeri rinnallaan ja miesroikka perässään marssien kaikella
mahdollisella kunnialla saatettiin vaunujensa luo, saattajina
keisarillinen henkivartiasto! Upseeri tervehti jälleen ja palasi
takaisin, new-jerseyläinen vintiö kumarsi vastaan ja sen verran
hänellä vielä oli mielenmalttia, että sanoi tulleensakin vain
yksityisessä asiassa näitä keisareita tapaamaan, heilutti heille
kädellään jäähyväiset ja ajoi kentältä!
Kuvitelkaapa, että jokin ranskalaisparka tietämättömyydessään
tunkeutuisi julkiselle puhujalavalle, joka on pyhitetty jollekulle
kuudenkymmenen pennin viranomaiselle Amerikassa. Poliisi ensinnäkin
peloittaisi hänet kuoliaaksi sadattelumyrskyllä ja sitten repisi
hänet kappaleiksi saadakseen hänet sieltä pois. Olemme muutamissa
asioissa paljon etevämpiä kuin ranskalaiset, mutta he ovat toisissa
mittaamattoman paljon parempia kuin me.
Kiittäköön tämä nyt kerraksi Pariisista. Olemme sitä kohti täyttäneet
koko velvollisuutemme. Olemme nähneet Tuileriat, Napoleonin patsaan,
Madeleinen, Napoleonin haudan, tuon ihmeitten ihmeen, kaikki suuret
kirkot ja museot, kirjastot, keisarilliset palatsit, veistos- ja
taulukokoelmat, Pantheonin, Jardin des Plantesin, oopperan,
sirkuksen, eduskuntatalon, biljardisalit, parturit, _grisetit_ --
Ah niin, _grisetit!_ Olin vähällä unohtaa. Hekin ovat romanttinen
pettymys. He olivat (jos annatte matkakirjani sanoa) aina niin
kauniita -- niin somia ja siistiä, niin siroja -- niin naiveja
ja luottavaisia -- niin vienoja ja viehättäviä -- niin tarkat
puotivelvollisuuksiinsa nähden, niin vastustamattomat ostajalle
joutavilla puheilla tavaroitaan tarjotessaan -- niin hellät Quartier
Latinin köyhille ylioppilaille -- niin kevytmielisiä ja iloisia
sunnuntai-huviretkillään esikaupungeissa -- ja oh, niin viehättävän,
niin ihastuttavan epäsiveellisiä!
Kolme tai neljä päivää minä yhteen mittaan sanoin:
"Sukkelaan, Ferguson! onko tuo grisetti?"
Ja hän aina vastasi "ei".
Vihdoin hän käsitti, että minä tahdoin nähdä grisetin. Ja hän
osoitti niitä sitten tusinoittain. He olivat samanlaisia kuin
kaikki ranskalaiset naiset, mitä olen nähnyt -- eivät paljon
minkään näköisiä. Heillä oli suuret kädet, suuret jalat, suuri
suu; ja yleensä heillä oli nykerö nenä ja viikset, joita ei hyvä
kasvatuskaan voinut estää näkemästä; he kampasivat hiuksensa
suoraan päälaelle ilman jakausta, he olivat kömpelömuotoisia, he
eivät olleet puoleensa vetäviä, he eivät olleet siroja eivätkä
suloisia; he söivät kynsilaukkaa ja sipulia. Ja mitä heidän kehuttuun
epäsiveellisyyteensä tulee, kuinka _voisivat_ he olla epäsiveellisiä?
Eläinten hairahduksesta ei käytetä niin komeita sanoja.
Siten kukistui taas muuan nuoruuteni epäjumala.
Me olemme nähneet kaikki ja huomenna lähdemme Versaillesiin. Pariisia
näemme enää vain pikimmittäin palatessamme ja lähtiessämme sieltä
taas laivaamme, ja niinpä voin jo tässä lausua tälle kauniille
kaupungille kaipauksen jäähyväiset. Matkustamme monet tuhannet mailit
täältä lähdettyämme ja käymme monessa suuressa kaupungissa, mutta
emme tapaa ainoatakaan niin lumoavaa kuin tämä.
Toiset joukostamme ovat lähteneet Englantiin aikoen tehdä
kiertoretken ja palata laivaan Livornossa tai Napolissa monen viikon
kuluttua. Olimme vähällä lähteä täältä Genèveen, mutta olemmekin
päättäneet palata Marseilleen ja Genovasta lähteä retkeilemään kautta
Italian.
Tahdon päättää tämän luvun eräällä huomautuksella, tuntien itseni
erikoisen ylpeäksi siitä, että voin tämän huomautuksen tehdä -- ja
iloiseksi, että toverini sydämestään sitä kannattavat: että nimittäin
verrattomasti kauneimmat naiset, mitä olemme Ranskassa nähneet,
olivat Amerikassa syntyneet ja kasvaneet.
Tunnen itseni nyt mieheksi, joka on yhdellä oikealla teolla
yhdennellätoista hetkellä pelastanut katoavan maineen ja antanut
uutta loistetta himmenevälle kilvelle.
Pudotkoon esirippu hitaan soitannon soidessa.