Heloise syntyi seitsemänsataakuusikymmentäkuusi vuotta takaperin.
Luultavasti hänellä oli vanhemmat. Siitä ei kuitenkaan ole mitään
tietoa. Hän asui setänsä Fulbertin luona, joka oli Pariisin
katedraalin kanonikko. Mikä katedraalin kanonikko on, sitä en
oikein tiedä, mutta se hän vaan oli. Tuskinpa hän kuitenkaan oli
muuta kuin jonkinlainen vuorimörssäri, sillä raskaita kanuunia ei
siihen aikaan ollut. Riittäköön se, että Heloise asui tämän mörssäri
setänsä luona ja oli onnellinen. -- Suurimman osan lapsuudestaan hän
vietti Argenteuilin luostarissa. Tyttö sitten palasi setänsä luo
ja tämä opetti hänet kirjoittamaan ja lukemaan latinaa, joka oli
kirjallisuuden ja hienostuneen seuraelämän kieli niihin aikoihin.
Aivan samaan aikaan Pierre Abelard, joka jo oli tullut laajalta
kuuluksi puhetaidon opettajana, saapui Pariisiin perustamaan
puhetaidon koulun. Hänen aatteittensa alkuperäisyys, hänen
kaunopuheliaisuutensa, suuri ruumiin voimansa ja kauneutensa tekivät
sangen syvän vaikutuksen. Hän näki Heloisen ja immen kukoistava
nuoruus, kauneus ja viehättävä olento voittivat hänen tunteensa. Hän
kirjoitti immelle ja impi vastasi. Hän kirjoitti toisenkin kerran ja
impi jälleen vastasi. Hän oli nyt rakastunut ja tahtoi päästä immen
kanssa tuttavaksi -- puhua hänen kanssaan.
Abelardin koulu oli lähellä Fulbertin taloa. Hän pyysi Fulbertilta
lupaa saada käydä hänen luonaan. Tämä kunnon vanha tyhmeliini keksi
tässä harvinaisen tilaisuuden: hänen veljentyttärensä, jota hän niin
paljon rakasti, saisi samalla oppia tältä mieheltä, eikä hänen,
sedän, tarvitsisi maksaa siitä penniäkään. Semmoinen oli Fulbert --
kitupiikki.
Fulbertin etunimeä ei ainoakaan auktori mainitse. Mutta sopisihan
esimerkiksi George W. Fulbert siinä kuin jokin toinenkin nimi.
Pitäköön sen. Hän pyysi Abelardia opettamaan impeä.
Abelard otti ilolla tilaisuudesta vaarin. Hän tuli usein ja viipyi
myöhään. Eräästä hänen kirjeestään heti ensi lauseesta näkyy, että
hän, kylmäsydäminen konna kun oli, tuli tämän ystävällisen katon alle
nimenomaan ja vartavasten turmelemaan luottavan viattoman immen. Näin
hän kirjeessään sanoo:
"Minä en voi lakata ihmettelemästä Fulbertin yksinkertaisuutta:
Minä olin yhtä hämmästynyt, kuin jos hän olisi uskonut karitsan
nälkäisen suden valtaan. Heloise ja minä opiskelun varjolla
antauduimme kokonaan rakkaudelle ja opintomme meille hankki sen
yksinäisyyden, jota rakkaus etsii. Kirjat olivat edessämme auki,
mutta useammin puhuimme lemmestä kuin filosofiasta ja helpommin
tulivat huulillemme suutelot kuin sanat."
Ja pitäen täten pilkkana kunniallista luottamusta, jota hänen
turmeltunut vaistonsa piti "naurettavana yksinkertaisuutena", tämä
epämiehuullinen Abelard vietteli sen miehen veljentyttären, jonka
vieras hän oli. Pariisi pääsi asian perille. Fulbertille kerrottiin
se -- kerrottiin monelta taholta -- mutta hän ei ottanut sitä
uskoakseen. Hän ei voinut käsittää, kuinka mies voisi olla niin
turmeltunut, että käyttäisi vierasvaraisuuden pyhää suojelusta ja
turvallisuutta tehdäkseen tämänlaisen rikoksen. Mutta kun hän kuuli
katupoikain laulavan lemmenlauluja, joita Abelard oli Heloiselle
kirjoittanut, oli asia jo liian selvä -- lemmenlaulut eivät kuulu
kaunopuheliaisuuden ja filosofian opetukseen.
Hän karkoitti Abelardin talostaan. Abelard kuitenkin palasi salassa
ja vei Heloisen Palais'hen Bretagneen, josta hän oli kotoisin.
Siellä Heloise pian sen jälkeen synnytti pojan, jolle harvinaisesta
kauneudestaan annettiin liikanimeksi Astrolabe -- William G. Immen
pako sai Fulbertin raivoihinsa ja hän janosi kostoa, mutta pelkäsi
kostaa, koska Heloise olisi voinut tulla siitä kärsimään -- hän kun
vielä hellästi rakasti veljentytärtään. Lopulta Abelard tarjoutui
naimaan Heloisen -- mutta häpeällisellä ehdolla: avioliitto oli
pidettävä maailmalta salassa, jotta hänen papillinen maineensa jäisi
tahrattomaksi (jotavastoin Heloisen maine olisi jäänyt edelleenkin
häväistyksi). Se oli konnamaista. Fulbert huomasi tässä hyvän
tilaisuuden ja suostui. Saatuaan avioliiton toimeen hän päätti
pettää sen miehen luottamuksen, joka oli hänelle tämän juonen
opettanut: hän päätti paljastaa salaisuuden ja siten poistaa jonkun
verran siitä häpeästä, joka hänen veljentyttärensä maineen tahrasi.
Mutta veljentytär aavisti hänen juonensa. Hän ei alussa tahtonut
suostua avioliittoon; sanoi Fulbertin sitten ilmaisevan salaisuuden
pelastaakseen hänet, ja toiseksi hän ei tahtonut painaa alas
rakastajaa, joka oli niin lahjakas, jota maailma piti niin suuressa
kunniassa ja jolla edessään oli niin loistava rata. Se oli jaloa,
uhrautuvaa rakkautta, Heloisen puhtaan mielen mukaista, mutta se ei
ollut tervettä järkeä.
Mutta hänen täytyi suostua ja vihkimys toimitettiin salassa. Nyt
tuli Fulbertin vuoro! Hänen haavoitettu sydämensä oli vihdoinkin
saava parannuksen; kidutettu ylpeä mieli jälleen pääsevä lepoon;
nöyryytetty niska voisi jälleen oikaista itsensä. Hän julisti
avioliiton kaupungin korkeimmissa paikoissa ja iloitsi, kun häpeä oli
hänen huoneensa jättänyt. Mutta katso! Abelard kielsi avioliiton!
Heloise kielsi sen! Ihmiset, asian entisyyden tietäen, ehkä olisivat
Fulbertia uskoneet, jos vain Abelard olisi kieltänyt, mutta kun se
henkilö, jota se etupäässä koski -- tyttö itse -- kielsi, niin joutui
epätoivoinen Fulbert naurun ja pilkan alaiseksi.
Pariisin katedraalin kanonikkoparan suu jälleen tukittiin.
Viimeinen keino korjata hänen huonettaan kohdannut vääryys oli
menetetty. Mitäpä nyt? Ihmisluonto kuiskasi, miten kostaa. Hän kuuli
kuiskauksen. Historioitsija sanoo:
"Fulbertin palkkaamat roistot kävivät yöllä Abelardin kimppuun ja
silpoivat hänet kamalalla tavalla, jota ei voi kertoa."
Minä tästä lähden ja haen näiden "roistojen" viimeisen leposijan.
Kun löydän sen, vuodatan paikalle muutamia kyyneliä ja lasken
sille jonkun kukkavihkon ja eternellejä ja hankin työntökärryt ja
kuljetan sieltä pois jonkun verran soraa muistaakseni sitä, että
kuinka rikoksen tahraama näiden roistojen elämä lieneekin ollut,
yhden oikean teon he kuitenkin tekivät, vaikk'ei lain puustavi ehkä
antanutkaan sille tukea.
Heloise meni luostariin ja sanoi ikuiset hyvästit tälle maailmalle ja
sen huvituksille. Kahteentoista vuoteen hän ei kuullut Abelardista
mitään - ei kuullut edes hänen nimeään mainittavan. Hänestä
oli tullut Argenteuilin abbedissa ja siellä hän eli kokonaan
eristäytyneenä. Eräänä päivänä hän sattui näkemään Abelardin
kirjoittaman kirjeen, jossa tämä kertoi historiansa. Heloise itki ja
kirjoitti hänelle. Abelard vastasi ja puhutteli häntä "sisarenaan
Kristuksessa". He jatkoivat kirjeenvaihtoa, Heloise horjumattoman
tunteen koruttomin sanoin, Abelard silon kaunopuhujan kylmillä
fraaseilla. Heloise purki sydäntään intohimoisiin, katkonaisiin
lauseihin; Abelard vastasi hiotuilla tutkielmilla, jotka oli jaettu
lukuihin ja alalukuihin, premisseihin ja todisteluihin. Heloise
tuhlasi hänelle hellimpiä nimityksiä, mitä rakkaus saattoi keksiä,
Abelard hyisen sydämensä pohjoisnavasta puhutteli häntä "Kristuksen
morsiamena"! Mokoma häpeämätön jäävuori!
Heloise ei kyllin ankarasti hallinnut nunniaan, minkä vuoksi näiden
keskuudesta tuli tunnetuksi muutamia häpeällisiä juttuja ja St.
Denis'n apotti lakkautti hänen luostarinsa. Abelard siihen aikaan oli
St. Gildas de Ruys luostarin pää, ja kuullessaan, kuinka kodittomaksi
Heloise oli tullut, hän tunsi rinnassaan jotain säälin tapaista
(kumma, ettei tämä harvinainen tunne aivan sekoittanut hänen päätään)
ja hän sijoitti Heloisen pienen joukkonsa keralla Paracleten pieneen
kappeliin, uskonnolliseen laitokseen, jonka hän oli pakolaisuutensa
aikana perustanut. Heloisen täytyi siellä alussa paljon kärsiä ja
nähdä puutetta, mutta kuntonsa ja sydämellisyytensä johdosta hän
saavutti vaikutusvaltaisia ystäviä ja hänen laitoksestaan kasvoi
rikas ja kukoistava luostari. Heloise saavutti kirkon päämiesten
suuren suosion, samoin kuin yleisönkin, vaikka hän harvoin julkisesti
esiintyi. Nopeaan hän edistyi arvossa, maineessa ja hyödyllisessä
toimessa ja Abelard yhtä nopeaan menetti arvoaan. Paavi piti Heloisea
niin suuressa kunniassa, että teki hänestä hänen nunnakuntansa
pään. Abelard kaikkine loistavine lahjoineen, aikansa ensimmäinen
väittelijä, kävi araksi, epäröiväksi ja menetti luottamuksen omaan
voimaansa. Yksi suuri vastoinkäyminen riitti kukistamaan hänet siitä
korkeasta asemasta, joka hänellä oli älyparhaimmiston kesken, ja
tämä vastoinkäyminen tuli. Kuninkaitten ja ruhtinaitten kehoittamana
mittelemään väittelyssä voimiaan terävän Pyhän Bernhardin kanssa
ja musertamaan hänet Abelard kuninkaallisten ja kuuluisuuksien
läsnäollessa nousi puhumaan vastustajan päätettyä puheensa,
katseli ympärilleen, mutta sai vain alkua änkytetyksi. Sitten
hänen rohkeutensa petti, hänen kielensä taito oli mennyt: voimatta
puhettaan pitää hän vapisi ja istui alas, voitettuna, häpeään
joutununeena taistelijana.
Abelard oli kuollessaan kukistunut mies; hänet haudattiin Clunyhin
v. 1144. Hänen ruumiinsa myöhemmin siirrettiin Paracleteen ja
kun Heloise kahtakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, haudattiin
hänet viimeisen pyyntönsä mukaisesti Abelardin viereen.
Abelard oli kuollessaan kuudenkymmenenneljän ikäinen, Heloise
kuudenkymmenenkolmen. Kolmesataa vuotta haudassaan levättyään
ruumiit uudelleen siirrettiin. V. 1800 ne uudelleen siirrettiin
ja seitsemäntoista vuotta takaperin ne taas kaivettiin ylös ja
muutettiin Père la Chaiseen, jossa ne saavat olla levossa ja
rauhassa, kunnes niille uudelleen tulee aika nousta ylös ja lähteä
liikkeelle.
Historia ei tiedä mitään vuorimörssärin viimeisistä vaiheista.
Sanokoon maailma hänestä mitä tahtoo, _minä_ ainakin aina kunnioitan
tuon vanhan siloreiän muistoa ja surua petetyn luottamuksensa,
särkyneen sydämensä ja häirityn mielenrauhansa vuoksi. Levätköön hän
rauhassa!
Semmoinen on Abelardin ja Heloisen historia. Semmoinen on se juttu,
jonka vuoksi Lamartine on vuodattanut semmoisia kyyneltulvia.
Mutta mies ei voinutkaan koskaan joutua vähääkään pateettisen
aiheen vaikutuspiiriin tulvimatta äyräittensä yli. Hänet olisi
pitänyt padota. Semmoinen se historia on -- ei semmoinen,
jommoisena se tavallisesti kerrotaan, vaan karsittuna ytelästä
sentimentalisuudestaan, joka rakastavan kunnioituksemme esineeksi
tahtoo pyhittää Pierre Abelardin kaltaisen pelkurimaisen viettelijän.
En ainoallakaan sanalla tahdo moittia petettyä uskollista tyttöä
enkä hänen haudaltaan tahtoisi karkoittaa ainoatakaan niistä
yksinkertaisista uhreista, joita onnettomat nuorukaiset ja immet
hänen muistolleen pyhittävät, mutta minua surettaa, että minulla
ei ole aikaa eikä tilaisuutta kirjoittaa neljää tai viittä nidosta
mielipiteitäni hänen ystävästään, joka perusti Parachuten tai
Paracleten, tai mikä se lienee ollut.
Voi kuinka monta tonnia tunnetta olen tietämättömyydessäni uhrannut
sille petturille! Tämän jälkeen aion pitää tunteeni kurissa
tämänkaltaisiin ihmisiin nähden, kunnes olen heistä kaikki lukenut
ja tiedän, ovatko he todella kyynelhuomion arvoisia, vai eivätkö.
Toivoisin nyt, etten olisi eternellejäni vienytkään, sen enempää kuin
juurikasvejanikaan.
Pariisissa usein näimme puodinakkunoissa kirjoituksen "_English
Spoken Here_" aivan samoin kuin kotona akkunoissa näkee "_Ici on
parle Française_". Me aina suoraa päätä hyökkäsimme näihin paikkoihin
-- ja aina meille poikkeuksetta vastattiin moitteettomalla ranskan
kielellä, että se apulainen, joka hoiti laitoksessa englannin
kielen, juuri oli lähtenyt päivälliselle ja tunnin kuluttua palaisi
-- tahtoisiko monsieur ostaa jotain? Meitä ihmetytti, miksi nuo
kielitaiturit aina söivät päivällistä niin tavattomina aikoina, sillä
me emme koskaan käyneet puodeissa semmoiseen aikaan, jolloin saattoi
vähääkään otaksua kunnon kristityn olevan semmoisella asialla. Asian
todellinen laita oli se, että tuo kaikki oli katalaa petosta --
ansa tietämättömien pyydystämiseksi -- liimapaperi linnunpoikasten
kiinnisaamiseksi. Heillä _ei ollut_ englanninkieltä raatelevaa
apulaista. He vain luottivat siihen, että kirjoitus houkuttelisi
ulkomaalaisia heidän pesäänsä ja samalla siihenkin, että he kauniilla
sanoilla saisivat heidät puodissa viipymään, kunnes ostaisivat jotain.
Paljastimme toisenkin ranskalaisen petkutuksen -- kirjoituksen, jonka
tuon tuostakin näki akkunoissa: "KAIKENLAISIA AMERIKKALAISIA JUOMIA
VALMISTETAAN TÄÄLLÄ TAITEELLISESTI." Hankimme avuksemme herrasmiehen,
joka oli perehtynyt amerikkalaisen baarin nimityksiin, ja teimme
hyökkäyksen erään tuommoisen petkuttajan kimppuun. Kumarteleva,
esiliinallinen ranskalainen sipsutti esiin ja sanoi:
"Que voulez les messieurs?" ("Jaha, mitä saa luvan olla?")