Ranskan kansallinen hautausmaa -- Suurien vainajien joukossa --
Onnettoman rakkauden hauta -- Abelardin ja Heloisen historia --
"Täällä puhutaan englantia" -- "Täällä sekoitetaan amerikkalaisia
juomia" -- Keisarillisia kunnianosotuksia amerikkalaiselle --
Grisetin liiallinen maine -- Lähtö Pariisista -- Vakaantunut
mielipide naisten kauneudesta.
Hauskimpia retkiämme oli käynti Père la Chaisen kalmistossa,
Ranskan kansallisella hautausmaalla, muutamain sen suurimpain ja
parhaitten lasten kunnioitetussa lepopaikassa, monen miehen ja
naisen viimeisessä kodissa, jolla ei ole ollut korkeita arvonimiä,
vaan joka on oman voimansa, oman neronsa ansiosta mainetta saanut.
Se on juhlallinen kaupunki kiertelevine katuineen ja vainajille
rakennettuine marmoritemppeleineen ja huoneineen, jotka valkoisina
loistavat reheväin lehväin ja raikkaitten kukkasten keskeltä. Eivät
olekaan kaikki kaupungit yhtä taajaan asutut kuin tämä, eikä ole
kaikkien muurien piirissä näin laajalta alaa. Vähän on missään
kaupungissa palatseja, jotka olisivat yhtä siroja rakenteeltaan, yhtä
runsaalla taiteella koristetut, yhtä kalliista aineesta rakennetut,
yhtä täynnään suloa, yhtä kauniit.
Olimme seisoneet St. Denis'n vanhassa kirkossa, jossa hautain päällä
makasi kolmekymmentä polvea kuninkaita ja kuningattaria marmoriin
kuvattuna, ja vaikutus, jonka siitä saimme, oli hämmästyttävä ja
suuri; omituiset asepuvut, vanhanaikaiset vaatetukset, rauhalliset
kasvot, kaunopuheineen rukoukseen vastakkain asetetut kädet -- se
oli hämärän muinaisuuden näky. Tuntui omituiselta täten seisoa ja
tavallaan katsella kasvoista kasvoihin vanhaa Dagobert I ja Klodvigia
ja Kaarle Suurta, noita hämäriä suurenmoisia sankareita, noita
haamuja, noita tuhannen vuoden taruolennoita! Kosketin sormellani
heidän tomuttuneita kasvojaan, mutta Dagobert oli kuolleempi kuin ne
kuusitoista vuosisataa, jotka ovat hänen ylitseen kulkeneet. Klodvig
nukkui lujasti Kristuksen hyväksi tekemänsä työn jälkeen ja vanha
Charlemagne uneksi edelleen urhoistaan, paladineistaan, verisestä
Roncesvallesista, eikä vähääkään välittänyt minusta.
Père la Chaisenkin suuret nimet tekevät vaikutuksen, mutta se
vaikutus on toisenlainen. Siellä kaikki koko ajan muistuttaa mieleen,
että tämä paikka on pyhitetty jalommille ruhtinaille -- sydämen ja
neron ruhtinaille. Jokaista hengen lahjaa, jokaista ihmisluonnon
jaloa piirrettä, jokaista korkeata alaa, jolle ihmiset voimansa
omistavat, näyttää täällä edustavan kuulu nimi. Seuraus siitä on
omituinen sekoitus. Davoust ja Massena, jotka vaikuttivat niin monen
taistelutragedian ratkaisuun, ovat täällä, ja täällä on myös Rachel,
joka näyttämötragedian alalla saavutti yhtä suuren maineen. Täällä
lepää apotti Sicard -- mykkäin ja kuurojen ensimmäinen suuri opettaja
-- mies, jonka sydän oli avoin jokaiselle onnettomalle ja joka
pyhitti koko elämänsä onnettomain auttamiselle; ja vain lyhyen matkan
päässä hänestä sai vihdoinkin levon ja rauhan marsalkka Ney, jonka
myrskyiselle mielelle paras soitanto oli torven taistelupuhallus.
Se mies, joka sai aikaan julkisen kaasuvalaistuksen, ja eräs toinen
hyväntekijä, se, joka pani alulle perunanviljelyksen ja siten
tuotti siunauksen miljoonille nälkää näkeville maanmiehilleen,
he makaavat täällä, seuranaan Masseronon ruhtinas ja Taka-Intian
maanpakoon tuotuja kuningattaria ja ruhtinaita. Kemisti Gay-Lussac,
tähtitieteilijä Laplace, haavalääkäri Larrey, asianajaja Sèze ovat
täällä ja heidän seuranaan ovat Talma, Bellini, Rubini, de Balzac,
Beaumarchais, Béranger, Molière ja Lafontaine ja kymmeniä muita,
joiden nimet ja arvokas työ ovat yhtä tunnetut sivistyksen etäisissä
syrjäseuduissa kuin niiden kuninkaitten ja ruhtinaitten nimet, jotka
St. Denis'n marmoriholveissa nukkuvat iäistä unta.
Mutta Père la Chaisen tuhansien hautain joukossa on yksi, jonka
ohitse ei ainoakaan mies, nainen, nuorukainen tai impi kulje
pysähtymättä sitä katsomaan. Se on Abelardin ja Heloisen hauta --
hauta, jota on enemmän kunnioitettu, joka on laajemmalta tunnettu,
josta on enemmän kirjoitettu ja runoiltu, jonka vuoksi enemmän
itketty seitsemänsataa vuotta kuin ainoankaan toisen haudan vuoksi
kristikunnassa vain Vapahtajan hautaa lukuunottamatta. Kaikki, jotka
hautausmaalla käyvät, viivähtävät miettiväisinä sen luona; kaikki
nuoret ottavat siitä lähtiessään jonkun muiston mukaansa; kaikki
Pariisin nuorukaiset ja immet, joita vaivaa onneton rakkaus, tulevat
haudalle suremaan ja huokailemaan; moni onneton rakastaja tulee tänne
toivioretkelle etäisistäkin maakunnista itkemään ja valittamaan
suruaan ja eternellejä ja kukkaumppuja uhraamalla ostamaan tämän
haudan puhdistettujen henkien myötätunnon.
Menkää sinne milloin tahansa, aina tapaatte tällä haudalla jonkun
suruaan valittamassa. Menkää sinne milloin tahansa, aina näette
siellä näitä umppuvihkoja ja lakastumattomia eternellejä. Menkää
sinne milloin tahansa, aina tapaatte siellä Marseillesta tulleen
sorajunan korvaamassa, mitä ovat vieneet muistoesineitä anastavat
vandaalit, joiden lempi on karille ajanut.
Mutta kuka oikeastaan tuntee Abelardin ja Heloisen historian? Niitä
on sangen vähän. Nimet ovat jokaiselle tutut, mutta siinä onkin
melkein kaikki. Sanomattomalla vaivalla olen tähän historiaan
perehtynyt ja aion tässä kertoa sen, osaksi ilmaistakseni yleisölle
rehellisen totuuden, osaksi vakuuttaakseni osalle tästä yleisöstä,
että se on kuluttanut aivan hukkaan suuren määrän kauppansa tekevää
tunnetta.