Notre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali -- Jean Sanspeurin
lisärakennus -- Aarteita ja pyhiä reliikkejä -- Ristin taru -- La
Morgue -- Blondin liekeissä -- _Cancan_ koko julkeudessaan -- Louvre
-- Suuri puisto -- Upeata loistoa -- Kuulujen esineiden säilyminen.
Lähdimme katsomaan Notre-Damen katedraalia. -- Olimme kuulleet siitä
ennen. Toisinaan minä ihmetellen ajattelen, kuinka paljon me todella
tiedämme ja kuinka älykkäitä olemme. Me paikalla tunsimme tuon
ruskean vanhan goottilaisen rakennuksen; se oli kuvainsa näköinen.
Seisoimme vähän matkan päässä ja katselimme sitä monesta paikasta,
katselimme kauan sen korkeita neliskulmaisia torneja ja runsaasti
koristettua etusivua, jossa oli aivan paksulta kivisiä, typistettyjä
pyhäinkuvia. Rauhallisesti olivat ne sieltä komeroistaan kautta
aikain katselleet tämän maailman menoa. Jerusalemin patriarkka oli
seisonut niiden alla ritarivallan ja romantiikan ammoisina aikoina
ja saarnannut kolmatta ristiretkeä. Enemmän kuin kuusisataa vuotta
on siitä kulunut, ja siitä pitäen ne ovat siellä seisoneet ja
rauhallisesti korkeudestaan katselleet mitä järkyttävimpiä tapauksia,
komeinta loistoa, kaikkia ihmeellisiä näytelmiä, jotka eri aikoina
ovat pariisilaisia ilahuttaneet ja surettaneet. Nämä säiden pieksämät
vanhat veikot, joista harva oli nenänsä ehyenä säilyttänyt, näkivät
monen monet rautapaitoihin pukeutuneet ritarijonot, kun he palasivat
takaisin Pyhältä maalta; he kuulivat kellojen ylhäältä pauhaavan
käskyä, että Pärttylin yön teurastus oli alkava, ja he näkivät
teurastuksen, joka siitä alkoi; myöhemmin he näkivät hirmuvallan,
vallankumouksen verilöylyt, kuninkaan valtaistuimelta sysäämisen, ja
molempien Napoleonien kruunauksen, sen nuoren prinssin kastamisen,
joka tänään Tuileries linnassa vallitsee palvelijoitaan -- ja
ehkäpä ne vielä seisovat komeroissaan silloinkin, kun Napoleonin
huone vuorostaan kukistuu ja suuren tasavallan liput liehuvat sen
raunioiden päällä. Kunpa nämä vanhat kuvat osaisivat puhua! Ne
kertoisivat tarun, jota kannattaisi kuulla.
Sanotaan, että Rooman vallan aikana, kahdeksantoista tai parikymmentä
vuosisataa takaperin nykyisen Notre Damen paikalla oli pakanallinen
temppeli -- sen jäännöksiä on Pariisissa vielä säilynyt; ja että
kristitty kirkko rakennettiin sen paikalle vuoden 300 vaiheilla
j.Kr. V. 500 rakennettiin sen tilalle uusi; ja nykyisen katedraalin
perustukset laskettiin vuoden 1100 vaiheilla j.Kr. Luulisi paikkaa
vähitellen koko pyhitetyksi. Osa tästä jalosta rakennuksesta
muistuttaa vanhain aikain omituisia tapoja. Sen rakennutti Burgundin
herttua Jean Sans-Peur omaatuntoaan viihdyttääkseen - hän kun oli
murhannut Orleansin herttuan. Ah! nuo vanhat ajat ovat olleet ja
menneet, ajat, jolloin murhamies saattoi pestä nimestään tahran ja
tunnontuskansa viihdyttää nukuksiin sillä yksinkertaisella tavalla,
että otti esiin tiilensä ja muurilaastinsa ja jatkoi kirkkoa.
Suuren läntisen päädyn porttaalit on nelitahoisilla pilareilla kahtia
jaettu. Keskimmäinen poistettiin v. 1852 maankiitosta juhlittaessa
sen johdosta, että presidenttiys jälleen oli saatettu voimaan --
mutta sangen pian saatiin tilaisuus muuttaa päätöstä ja panna se
takaisin paikoilleen. Ja se tehtiin kuin tehtiinkin.
Kuljeskelimme kirkon mahtavissa laivoissa tunnin tai pari katsellen
pää takakenossa sen upeita maalattuja akkunoita, jotka oli sinisillä
ja keltaisilla ja veripunaisilla marttyyreillä koristettu, ja
koetimme ihailla kappelien lukemattomia suuria maalauksia, ja tämän
jälkeen meidät laskettiin sakaristoon ja siellä saimme nähdä ne
suurenmoisen komeat viitat, joihin paavi oli puettu kruunatessaan
Napoleon I:n; vaunullisen puhtaasta kullasta ja hopeasta tehtyjä
esineitä, joita käytettiin kirkon suurissa julkisissa juhlakuluissa
ja menoissa; muutamia todellisen ristin nauloja, palan itse rististä
ja osan orjantappurakruunua. Olimme jo Azoreilla sikäläisessä
kirkossa nähneet suuren palan oikeata ristinpuuta, mutta siellä ei
ollut nauloja. Meille näytettiin niinikään sitä veristä viittaa,
joka Pariisin arkkipiispalla oli yllään, kun hän v. 1848 asetti
alttiiksi pyhitetyn persoonansa ja uhmasi kapinallisia, nousi
barrikaadeille ja kohotti korkealle öljypuun oksaa toivoen siten
tekevänsä murhaamisesta lopun. Tämä jalo yritys maksoi hänen
henkensä. Hänet ammuttiin kuoliaaksi. Saimme nähdä valinkuvan hänen
kasvoistaan, kuoleman jälkeen otetun, luodin, joka hänet tappoi, ja
molemmat kylkiluut, joitten väliin se tarttui. Näillä ihmisillä on
pyhiinjäännöksiin nähden ihmeellisenlainen maku. Ferguson kertoi
meille, että hopearisti, joka hyvällä arkkipiispalla oli vyöllään,
riistettiin irti ja heitettiin Seineen, jossa se viisitoista vuotta
makasi lietteeseen hautautuneena, kunnes eräälle papille ilmestyi
enkeli ilmaisten hänelle, miltä kohdalta hän sukeltamalla sen
löytäisi; ja hän _sukelsi_ ja löysi sen, ja nyt se on Notre Damessa
näytteillä ja sitä saa vapaasti katsella jokainen, jota ihmeellisesti
keksityt elottomat esineet huvittavat.
Kävimme sitten Morguessa, tuossa kamalassa paikassa, johon
salaperäisesti kuolleet viedään, jos kuka jäännöksistä voisi auttaa
kaamean hämäryyden selville saamista. Seisoimme rautaristikon edessä
ja katselimme sen läpi huoneeseen, jonka seinät olivat täyteen
ripustetut kuolleitten vaatteita; karkeita, vedessä viruneita
puseroita; naisten ja lasten ohuita vaatekappaleita; ylimyksen
vaatteita, jotka olivat piestyt, puukotetut ja punatahraiset; hattu,
joka oli lyttyyn lyöty ja verinen. Kaltevalla kivellä makasi uponnut
mies, alastomana, pöhöttyneenä, sinipunaisena; kouristaen katkenneen
pensaan oksaa vielä kuolemassakin puristaen niin kivettyneellä
voimalla, ettei ihmisvoima olisi kyennyt hänen kättään irti saamaan
-- se yksin oli ollut hänen viimeisten epätoivon ponnistustensa
todistajana, kun hän koetti tuhoon tuomitun henkensä pelastaa.
Vettä lakkaamatta virtasi hänen rumain kasvojensa yli. Me tiesimme,
että ruumis ja vaatteet olivat siinä, jotta ystävät voisivat sen
tuntea, mutta siltä ajattelimme, saattoiko kukaan rakastaa moista
kamalaa esinettä tai surra sen menetystä. Me kävimme miettiväisiksi
ja ihmettelimme, mahtoiko neljäkymmentä vuotta takaperin, kun tämän
hirmuisen olennon äiti piti sitä polvellaan ja suuteli ja hyväili
sitä ja tyytymyksen ylpeydellä näytteli sitä ohikulkeville, mahtoiko
silloin koskaan hänen aivojensa läpi vilahtaa profeetallinen aavistus
tästä kamalasta lopusta. Minä puolittain pelkäsin, että meidän siinä
seistessämme voisi tulla vainajan äiti tai vaimo tai veli, mutta ei
mitään sentapaista tapahtunut. Tuli miehiä, tuli naisia ja jotkut
katsoivat uteliaasti sisään ja painoivat kasvojaan ristikkoa vastaan;
toiset loivat huolimattoman silmäyksen ruumiiseen ja kääntyivät pois
pettyneen näköisinä -- arvatenkin ihmisiä, jotka hakevat väkeviä
mielenliikutuksia ja säännöllisesti käyvät Morguen näyttelyissä aivan
samoin kuin toiset joka yö käyvät teattereissa. Kun eräs tämmöinen
vilkaisi ristikon taa ja taas meni menojaan, täytyi minun pakostakin
ajatella -- "Tämä ei näytä tuottavan teille mitään tyydytystä --
murhattu perhe, vähempi mielenvirkistys ei _teille_ kelpaa."
Eräänä iltana kävimme kuulussa _Jardin Mabillessa_, mutta viivyimme
siellä vain vähän aikaa. Halusimme kuitenkin nähdä vähän tämänkin
laatuista Pariisin elämää ja lähdimme sen vuoksi seuraavana iltana
Asnièresin esikaupunkiin samanlaiseen huvittelupaikkaan. Iltasella
lähdimme rautatieasemalle ja Ferguson osti toisen luokan piletit.
En ole useinkaan nähnyt niin taajassa ihmisiä -- mutta siitä
huolimatta ei pidetty pahaa elämää, ei ollut epäjärjestystä eikä
raakaa reuhaamista. Muutamista vaunuun tulleista naisista ja nuorista
tytöistä tiesimme, että ne olivat _demimondea_, mutta toisista emme
ensinkään olleet varmoja.
Vaunussamme olevat tytöt ja naiset käyttäytyivät vaatimattomasti
ja säädyllisesti koko ajan, paitsi että he polttivat tupakkaa.
Saavuttuamme Asnièresin puistoon maksoimme frangin tai pari
pääsymaksua ja pääsimme puutarhaan. Siellä oli kukkamaita, nurmikoita
ja pitkiä kaarevia pensaskujia, siellä täällä suljettu lehtimaja,
jossa olisi mainiosti sopinut syödä hyytelöä. Kuljimme mutkaisia
sorakäytäviä lukemattomien impien ja nuorten miesten seurassa, ja
äkkiä puhkesi eteemme, puhkesi kuin pudonnut aurinko, kupukattoinen,
kirjokoristeinen valkoinen temppeli, joka oli kaasuliekkejä
ylt'yleensä, ylt'yleensä täyteen tähditettynä. Lähellä oli iso kaunis
rakennus, jonka väljä edusta oli samalla tavalla valaistu, ja sen
katolla liehui "the Star Spangled banner", Amerikan tähtilippu.
"Well!" sanoin. "Mitäs tämä on?" Vähältä ettei henki salpautunut.
Ferguson sanoi, että isäntä oli amerikkalainen -- New Yorkista, ja
että hän tuimasti kilpaili Jardin Mabillen kanssa.
Puutarhassa sipsutteli seuroja, joihin kuului kumpaakin sukupuolta
ja melkein joka ikääkin, taikka istui heitä taivasalla lipputangon
ja temppelin edustalla juoden viiniä, kahvia ja tupakoiden. Tanssi
ei ollut vielä alkanut. Ferguson sanoi, että pian saataisiin nähdä
esiintymistäkin. Kuulun Blondinin piti esiintyä jännitetyllä köydellä
toisessa puutarhan osassa. Lähdimme sinne. Siellä valaistus oli
hämärä ja ihmiset olivat sangen taajaan sulloutuneet. Ja nyt tein
tuhmuuden, jonka vaikka mikä aasi voi tehdä, järkevä mies ei koskaan.
Minulle sattui erehdys, jonka huomaan uudistuvan elämäni jok'ikisenä
päivänä. -- Seisoessani siinä nuoren hienon naisen vieressä sanoin:
"Dan, katsopas tätä tyttöä, eikös ole kaunis!"
"Kiitän teitä, hyvä herra, enemmän kohteliaisuutenne ilmeisestä
vilpittömyydestä kuin siitä tavattomasta julkisuudesta, jonka olette
sille suonut." Hyvällä puhtaalla englannin kielellä.
Lähdimme pienelle kävelylle, mutta mieleni oli kovin, kovin
lannistunut. En pitkään aikaan sen jälkeen tahtonut rauhoittua ja
tyytyä. Miksi _ovat_ ihmiset niin tyhmiä, että luulevat itseään
ainoiksi ulkomaalaisiksi kymmentuhantisessa joukossa?
Mutta pian esiintyi sitten Blondin. Ilmestyi jännitetylle köydelle
korkealle heiluvien hattujen ja nenäliinojen meren yli, ja satain
rakettien sähistessä hänen sivuitseen taivasta kohti hän niiden
loistossa oli kuin pieni hyönteinen. Tangollaan tasapainoaan
hoitaen hän kulki köyden päästä päähän -- pari kolmesataa jalkaa;
palasi sitten takaisin, otti miehen ja kantoi hänet poikki; palasi
taas keskelle köyttä ja tanssi jonkun tanssin; suoritti sitten
muutamia voimistelu- ja tasapainotemppuja, jotka olivat liian
vaarallisia, jotta niitä olisi ollut hauska katsella; ja hyväksi
lopuksi hän itseensä kiinnitti tuhatkunnan roomalaista kynttilää,
Kathariina-pyörää, käärmettä ja kaiken näköistä ja väristä rakettia,
sytytti ne kaikki yhtaikaa tuleen ja käveli ja valssasi köydellään
jälleen häikäisevässä loistossa ja kirkkaudessa, joka valaisi koko
puiston ja ihmisten kasvot kuin yösydännä suuri tulipalo.
Tanssi oli alkanut, ja me lähdimme temppeliin. Tässä oli juomasali;
ja ympäri joka puolella oli leveä kehän muotoinen lava tanssijoita
varten. Peräydyin temppelin seinälle ja odotin. Tanssijat
järjestyivät kahteenkymmeneen ryhmään, soitto alkoi ja sitten
-- kohotin käteni kasvojeni eteen häpeästä. Mutta minä katselin
sormieni lomista. He tanssivat kuulua "Can-cania." Edessäni olevasta
ryhmästä sipsutti soma tyttö keveästi esiin kohtaamaan vastassa
olevan herran -- sipsutti takaisin taas, tarttui voimakkaasti kahden
käden hameittensa helmoihin, kohotti ne melko korkealle ja tanssi
aivan merkillisen jigin, jossa oli enemmän tointa ja rohkeutta,
kuin ainoassakaan jigissä, mitä minä olin nähnyt, ja sitten edeten
reippaasti keskelle potkaisi vallattoman potkun vis-à-vitaan vastaan
ja olisi varmaan potkaissut häneltä nenän pois, vaikka hän olisi
ollut seitsemää jalkaa pitkä. Se oli miehen onni, että hänen mittansa
oli vain kuusi.
Semmoista se on can-can. Sen idea on tanssia niin hurjasti,
suurella melulla ja vallattomasti kuin suinkin; näyttää itseänsä
niin paljon kuin suinkin, jos olette nainen; ja potkia niin
korkealle kuin voitte, kuuluittepa kumpaan sukupuoleen tahansa.
Tässä ei ole sanaakaan liioittelua. Jokainen niistä vakaantuneista,
kunnianarvoisista, iäkkäistä henkilöistä, joita siellä oli, voi
todistaa tämän väitteen todeksi. Semmoisia henkilöitä oli läsnä koko
paljon. Minä otaksun, ettei ranskalainen moraali ole sitä piukkaan
nyöritettyä laatua, joka vähästä säikähtää.
Siirryin vähän syrjemmälle ja loin can-caniin yleissilmäyksen.
Huutoja ja naurua, rajua soittoa, hurja sekamelska sikin sokin
kiitäviä muotoja, iloisten pukujen myrskyistä ravistelua ja
nykimistä, päitten keikkumista, käsivarsien heittoa, valkosukkaisten
pohkeitten ja hienojen kenkäin salamanvälähtelyä ilmassa ja sitten
suuri loppusekasorto, kamala meteli ja hurja rynnistys paikoilleen!
Kautta taivaan! Ei mitään tähän verrattavaa ole ollut maan päällä
siitä kuin tutiseva Tam O'Shanter näki pirun noitain kanssa elämöivän
sinä myrsky-yönä "Allowayn kummittelevassa kirkossa."
Kävimme Louvressa semmoiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut
minkäänlaisia silkkiostoksia mielessämme, ja katselimme
virstakaupalla sen vanhain mestarien maalauksia. Jotkut niistä
olivat kauniita, mutta samalla ne siihen määrään todistivat noitten
suurten miesten matelevaa henkeä, että heidän teostensa katseleminen
tuotti meille vähän nautintoa. Niistä puhui selvemmin, kiinnitti
enemmän huomiota ruhtinaallisten suojelijain ytelä jumaloiminen, kuin
värin ja ilmeen viehätys, jota heidän tauluissaan väitetään olevan.
Kiitollisuus hyvyydestä on paikallaan, mutta minusta näyttää, että se
muutamissa näistä taiteilijoista meni niin pitkälle, että se lakkasi
olemasta kiitollisuutta ja muuttui jumaloimiseksi. Jos ihmisten
jumaloimista voidaan millään hyväksyttävällä syyllä puolustaa,
antakaamme sitten vain kaikin mokomin anteeksi Rubensille ja hänen
veljilleen.
Mutta jätän tämän asian, etten vanhoista mestareista sanoisi
semmoista, joka olisi parempi jättää sanomatta.
Tietysti me kävimme ajelemassa _Bois de Boulognessa_, tuossa
rannattomassa puistossa, jossa on paljon metsiä, järviä, könkäitä
ja leveitä teitä. Siellä oli ajoneuvoja jos kuinka monin tuhansin,
joka puolella iloa ja vilkkautta. Siellä oli sangen vaatimattomia
ajurinvaunuja, joissa isä ja äiti ja kaikki lapset istuivat; huomiota
herättäviä avoimia pieniä vaunuja ja niissä tunnettuja naisia, joiden
maine oli hieman niin ja näin; siellä oli liikkeellä herttuoita Ja
herttuattaria, kirjavat lakeijat vaunujen takana kököttäen ja yhtä
kirjava ratsumies jokaisella kuudesta hevosesta; siellä oli sinistä
ja hopeista ja viheriäistä ja kultaista ja punaista ja mustaa ja
kaikennäköisiä ja -karvaisia yllättäviä ja päätä pyörälle panevia
livreitä, ja minä melkein halusin passariksi itsekin, moisten
kauniitten vaatteitten vuoksi.
Mutta sitten tuli keisari ja hän pimitti kaikki muut. Hänen edellään
ratsasti komeihin univormuihin puettu henkivartiasto ja hänen
vaunuhevosillaan (niitä näytti olevan tuhannen vaiheille) ratsastivat
komeat miehet, tyylikkäihin univormuihin puettuina hekin, ja vaunujen
perässä tuli toinen osasto henkivartioita. Kaikki antoivat tietä,
kaikki kumarsivat keisarille ja hänen ystävälleen sulttaanille.
Rivakkaa ravia he ajoivat ohi ja katosivat.
En yritä kuvata Boulognen metsää. En voi sitä kuvata. Se sanalla
sanoen on kaunis, sivistynyt, rannaton, ihmeteltävä erämaa. Se on
lumoava paikka. Nyt se on, voisi sanoa, itse Pariisissa, mutta siinä
on mureneva vanha risti joka muistuttaa, ettei asian laita aina ole
ollut niin. Risti on pystytetty paikalle, jossa neljännellätoista
vuosisadalla eräs kuulu trubaduuri ryöstettiin ja murhattiin. Tässä
puistossa se junkkari, jolla on se nimi, jota on mahdoton lausua,
viime kevännä yritti pistoolilla ampua kuoliaaksi Venäjän tsaarin.
Luoti sattui puuhun. Ferguson näytti meille paikan. Amerikassa
tämä merkillinen puu olisi kaadettu ja unohdettu vähemmässä kuin
viidessä vuodessa, mutta täällä se pyhitetään. Oppaat näyttävät sitä
matkailijoille kahdeksansataa vuotta tämän jälkeen, ja kun se lahoo
ja vanhuuttaan kaatuu, siirtävät he siihen toisen puun ja jatkavat
samaa vanhaa juttua aivan kuin ennenkin. Soisin, että mekin voisimme
maahamme tuoda hiukan tätä miellyttävää eurooppalaista kunnioitusta
historiallisia esineitä kohtaan.