Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat
sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen
vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan
helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme
tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta
ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään.
Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi
silloin:
"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle,
kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle
Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi
joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain
muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta
ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on
aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä
Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi:
sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"
"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.
"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.
Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta
mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä
Fergusoniksi.
Ajoneuvot -- avoimet vaunut -- tulivat portaitten eteen. Ferguson
nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr
Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen
kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi -- se
viekas kettu -- että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me
olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman
häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina
ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän
kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän
sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme
häntä istumaan meidän seuraamme.
Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.
Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa
palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän
tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista
viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan
oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä
saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin
täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa;
mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että
hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet
tyydytetyiksi.
Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä
ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän
koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin,
räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin -- kaikkialle, missä aavan
taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi
meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että
kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta
siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin
tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan
sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai
neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin
nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin
kuluttua vaunut pysähtyivät.
"Mitä nyt?"
"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa -- se kaikki paras
tunnettu."
"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin
luo."
"Mine luule herra sano osta silkki."
"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua
rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän
helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme
välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen
silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:
"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"
"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne
pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis
silkki --"
"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme
aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin
ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan
Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa,
Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."
Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme -- uuden silkkimyymälän
eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui
aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:
"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! --
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus --"
"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre -- teme on --"
"_Mikäs_ se on?"
"Minulla idea -- tule mieli heti -- teme magasängi silkki --"
"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni
oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa
silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme
halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni,
joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän
neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella
mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat.
Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."
"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut --
yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo -- herra
vaan _katsele_ silkki -- _katsele_ kaunis kangas." (Rukoilevalla
äänellä.) "_Sair_ -- yksi _lyhyt_ minuut!"
Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella
silkkikankaita, ja minä _en_ katsele niitä. Antaa mennä."
Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän
sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa -- jatketaan matkaa."
"Mutta _doktöör!_ se otta vaan yks minuut -- yksi pikku minuut. Ja se
aika on kyllä -- aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt -- liian myöhä.
Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä --
_yksi_ pieni minuut vaan, doktöör!"
Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa
samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä
päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista
taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei
Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.
Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin,
sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista
nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän
lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä
laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me
olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä,
sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista
amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee
kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin
hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran
ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani --
tomahawkki kerallani.
Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan.
Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa
maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä
kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme -- ja viivyimme siellä
_lähes kaksi tuntia_. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme.
Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa
laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja -- jopa kuukausiakin --
jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä
näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin
kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin,
että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin
ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi
kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta,
mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja
omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin
hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly
-- katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä,
kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa -- katselin,
kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja
suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput --
mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia
tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti
minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan
pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen,
mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli
rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä
hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa -- näimme tavallista
enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin -- yleisön
kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi,
ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti
_Arc de l'Etoilen_ luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä.
Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä
miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.
Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan
ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden
tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan.
Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan,
joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen,
sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja
mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua
pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas
ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset
majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous
heilutti hattujaan ja huusi -- koko laajan ympäristön akkunoista ja
katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden
heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se
oli sangen vaikuttava näky.
Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme.
Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä
vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna -- pitkävartaloinen,
lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät
puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva
ilme! -- Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille
suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta
kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin
keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet
todellisia ja lähteneet sydämestä.
Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias -- puettuna
tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman
minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen
fessi -- lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen,
typerä, ei minkään näköinen -- mies, jonka koko ulkomuoto teki sen
vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään
ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut
hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako
tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"
Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja
hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen
ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko,
kykenemättömyys edistykseen -- ja hallituksen edustaja, jonka kolme
sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa,
tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen
vuosisata yhdeksättätoista!