Huvimatka kautta Ranskan -- Maiseman kesäpuku -- Amerikan
suurilla lakeilla -- Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia --
Ranskalainen kohteliaisuus -- Amerikkalaiset rautatie-virkailijat --
"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" -- Miks'ei satu tapaturmia
-- "Vanhat matkustajat" -- Yhä lennossa -- Vihdoinkin Pariisissa
-- Ranskalainen levollisuus ja järjestys -- Bastiljin paikalla
-- Kaupunkia katsomassa -- Barbaarista julmuutta -- Nurinkuriset
biljardit.
Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan
sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! -- Mikä puutarha! Penikulmittain
kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan
ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan.
Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat
nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo
pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman
kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja
luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu.
Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka
päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi
voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja
järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia
kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei
törkyä missään -- ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan -- ei
mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä
järjestyksessä ja kaunista -- kaikki silmää lumoavaa.
Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä
välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta;
omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine
keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden
keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia
ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia
maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!
Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta
Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista
viinitarhoista.
Se _on_ ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan,
ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa,
että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö
tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme
tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen
huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan
luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt
en sitä ihmettele.
Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin
junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme
huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska
siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään
maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on
liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman
paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja
vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan
kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta
mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt
ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä!
Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka
nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään
merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin -- pilvien
varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä,
eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään
postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden
polttelemaan rauhan piippua -- mitäs muuta, kun ympärillä kaikki
oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin
aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden
kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen
rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan
kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta;
tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa
tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea
hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki
kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten
tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja
hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia
katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja
jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä
korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien
keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat
jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme
revittyine lippuineen!
Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele
suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien
ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien
keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia
haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa
poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni
oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä
ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin
erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki
New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki
ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset
ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli
erikaltaisuutensa.
Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin.
Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että
niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa.
Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on
vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte
tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia;
olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on
kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun,
kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole
minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi
saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen
sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea,
jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella
istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa
kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja
raihnas -- sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken
armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua.
Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole
niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on
kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka
kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka
tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan
kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis
sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan
ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette
kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette
lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta,
ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan
päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu --
kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa
pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta
sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan
virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja
kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne
tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa
junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä,
jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen
sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen,
miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein
on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen
junankuljettajan tapa.
Mutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on --
kolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin
karkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin
munain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja
suoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille,
joka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään --
se oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin
mahdoton ääntää -- ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen
viinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan
päästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen,
sitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme
taas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä.
Harvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.
Väittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia,
ja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos
oikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan
kulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin
päässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa,
kunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin
kaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin
päästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan
rinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina
hyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.
Ei, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia,
joita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä,
että onnettomuuden tapahtuessa aina _joku_ joutuu siitä kiikkiin!
[Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton
kärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka
sentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen
vaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat
kammota huolimattomuutta. "Viranomaisia ei kohtaa moite" -- tämä
valheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset
juryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen.
Jos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän
virkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä
jonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa
ja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.
Vanhat matkustajat -- nuo hauskat papukaijat, jotka "ovat olleet
täällä ennen" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää
nyt tai on milloinkaan tiennyt -- kertovat meille näitä asioita,
ja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne
tuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja
järjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.
Mutta me rakastamme "vanhoja matkustajia". Me niin mielellämme
kuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat
omiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme.
He aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät
milloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista
tunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut.
Sitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja
ivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden
pyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa
on nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät
tuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen
kunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään.
Ilkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti
unelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja
tehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi
mahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne
ja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne
viehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi
luoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista.
Pidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän
ylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan
aasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan
rehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen
valheellisuutensa vuoksi!
Kiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta
emme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan,
Tonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien
muitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei
näkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja,
maalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että
kaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa
ja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden,
kuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman
pyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin -- vierimme ja
vierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön
lähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme
niiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä
käsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin
keskellä uljasta Pariisia.
Kuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei
minkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa,
ei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan
tungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella -- seisoivat
rauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan.
Jonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta.
Kohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen
tapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille,
minne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä,
ei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota
pikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä,
huomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme
kirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet,
kun eräässä kadun kulmassa luimme nimen "Rue de Rivoli"; Louvren
laajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun
kuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä
se oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli
sillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta,
tuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat
uurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin
moni kunnon sydän murtunut.
Tilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen
huoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä,
ja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput
oli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan
päivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli
niin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin
kohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä,
niin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin
ihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä.
Syrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja
maisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja
ja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa
kaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!
Päivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin
erikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa
voimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin
kirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja
jalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.
Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia,
jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille
kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan
niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me
lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla
kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.
Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli
kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä".
Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme
asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene
erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa
hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten
toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput,
joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät
jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi
olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan
saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. -- Totisesti,
ihmeellinen maa on Ranska!
Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani
saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin
pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi.
Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään
pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni
freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia
pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani
huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa.
Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni
sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin
käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon,
poikani."
Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme
löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain
tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia
ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia,
kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä
naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä
kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät
varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata
ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme
ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.
Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi,
missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä
halusin tulla ajelluksi -- siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän
niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi
nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin
sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä
paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten
meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin
kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan,
takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!
Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena.
Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen
tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta
saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä
englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!"
Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui
päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski
kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu
irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani.
Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain,
että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen,
minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan
kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin
kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti
vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja
pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla
tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään
kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta
minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin
myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi
-- minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.
Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua
koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista
pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin
selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan
parturinliikettä, jota kannattaisi mainita -- eikä sen puolesta
partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina,
tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne
ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä
asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt
täällä Pariisissa, mutta odottakaahan -- vielä tulee se aika, jona
tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee
pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä
saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.
Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti
biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia
palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka
oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi -- se oli yksi noita kehnoja
ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään,
joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet
saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia
mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan
panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla,
jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori -- ja
kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin
huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri
erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja
pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä
vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja
kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä
piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle
tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun
pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut
lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään
kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme.
Maksoimme suuren laskun -- noin kuusi senttiä -- ja lupailimme
keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme
pelin loppuun.
Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan
ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten
meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja
kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos
olisimme juoneet niitä kynäksemme.
Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi
lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja
kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme -- mutta
voi!
It was pitiful,
In a whole city-full,
Gas we had none.
Ei ollut kaasua, jotta voisi lukea -- ei muuta kuin kurjia
kynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella
seuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla
Pariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan
vähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien
hurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme
suutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme -- sitten lievästi
ihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme
kuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen
mittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken
sanotaan uneksi.