Me alamme "tottua siihen" -- Saippuattomuus -- Ruokalista,
table d'hote -- "Amerikkalainen, sir"! -- Omituinen löytö --
"Pyhiinvaeltaja"-lintu -- Outoa seuraa -- Eläväin hauta --
Pitkällinen vankeus -- Muutamia Dumas'in sankareita -- Kuulun
"Rautanaamarin" vankikoppi.
Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua
saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot
eikä lattiaverhoja ensinkään -- permantoihin, jotka kävellessä
kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen
mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti
liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät
täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan
ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista
kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita -- ei
vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä
vielä olemme nähneet -- todella kohtelias hotellitarjoilija, joka
ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin
keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja
samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat
sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän,
joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty -- se on
ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua
kaikkeen tähän; mutta me: _emme_ ole tottuneet kuljettamaan mukanamme
omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme
omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus,
että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä,
ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme
ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri
kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä
tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset
tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko
maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä
liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.
Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko
verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä,
tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman
minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on
vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan;
jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä
pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin
kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita,
päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi
kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan
Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista
ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella --
ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa
aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten
siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja
koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia
ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään --
mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko
ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut
mahdoton päästä -- vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.
Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs
amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja
nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa
ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella
kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman
viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön
paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien
kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset
pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! --
maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi!
Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir,
amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut
sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä
jokainen älysi hänen sanomattaankin.
Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka
kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten
takana -- ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa
museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto -- jäljennös
ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee
kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa,
kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta
tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin
pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa
syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille.
Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi
tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui
tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä
foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.
Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä
kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari
ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia
karvatukkoja -- sangen uhkea se oli apinaksi -- Niilin virtahepo
ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin
ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet.
Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa
ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten
alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta,
itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui
tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan
luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin
kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta
siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman
tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella
saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan --
niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken
kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä
lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos
unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan
meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä
tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme.
Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti
raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan
juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain
näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä
käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi
"Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:
"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."
Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä
kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja
maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja
puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti
elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas,
mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se
itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot,
ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin
etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se
paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain
tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.
Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä
saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on
sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty
valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät
uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka
täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa
kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset.
Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille
lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä
kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina
komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa
alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! -- toisia alhaisten,
toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä,
ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli --
he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää
yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan
ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet
kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä
he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa,
oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä
ainoankaan ihmisolennon kasvoja -- elänyt liassa ja kurjuudessa,
ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä
olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän
vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä
ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta
kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia,
sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi
vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset
ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi -- pojat nuorukaisiksi --
käydä koulut ja yliopistot -- hankkia viran -- saavuttaa kypsän
miesiän -- mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä
muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta
tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen
ei milloinkaan -- se aina kulki madellen. Edellisille tanssien
vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta;
jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki
muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä
viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.
Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli
raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä
-- ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet
hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä,
johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan --
kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi,
että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.
Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut
makuuhuoneet -- viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit,
joissa kaksi Dumas'n sankaria -- "Monte Christon" sankaria -- vietti
vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti
kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja
valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa
riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten
kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän
oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai
pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että
niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.
Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" --
erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli -- sai jonkun
ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo
salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla
oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut,
jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja
mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä
ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili.
Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän,
joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta,
jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat
olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka
surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli
lumouksensa.