Heinäkuun 4 p:nä merellä -- Auringonlasku Välimerellä -- Oraakkeli
lausuu mielipiteen -- Juhlamenoja -- Kapteenin puhe -- Ranska
näkyvissä -- Tietämätön maanasukas -- Marseille -- Toinen harha-askel
-- Eksyksissä suuressa kaupungissa -- Jälleen oikealla tolalla --
Ranskalaisia nähtävyyksiä.
Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä
merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä --
moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä
auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin
pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin
ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se
viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.
Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä -- ja ne kyllä
ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona
läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio
kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa,
niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin,
tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi
päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!
Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole
siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät
johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista
Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te
arvelette?"
"Voi, _menkää_ maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.
"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla
arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä
arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin
tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"
"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla
sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te
_minun_ olla rauhassa."
"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki
pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää
puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin
tyytyväinen?"
Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.
"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en
minä mitään odottanutkaan _hänestä_. En ole vielä koskaan nähnytkään
runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii
neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta
ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai
kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle,
että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun
pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko
runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla
on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki
muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat --"
"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja,
nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun
te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas,
kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta
kun te lennätte noin korkealle -- ja tuette mielipiteitänne
auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin
minäkin alan epäillä."
Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä
jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta
häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia
hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei
kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin
tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto
puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi;
ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen
kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun
tyytyväisenä!
Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon
tykkimme jyrinällään -- kaikille niille, jotka olivat hereillä
-- että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai
sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin
mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan
alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin
juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin
kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä
kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu,
hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti
virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja
Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia
laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.
Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei
ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti,
joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana,
julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan
itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet
kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän
jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja
piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon
me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme
käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten
vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto
häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla
villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki
rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi.
Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin
Välimerellä.
Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti
hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa
juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja
-- kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman _ainoatakaan_
poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen;
hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän
sanoi:
"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan
ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori
samppanjaa."
Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.
Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen
tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan
laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken
kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.
Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen
suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen
kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille
ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja
tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät
maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)
Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta
rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta --
tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen
erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään
siltana -- sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski
rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos
satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta
tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne
hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä
sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen
ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan,
mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä
selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt
minä en ymmärtänyt _häntä_. Dan sanoi:
"Rantasillalle, vanha hupsu -- sinnehän meidän pitää päästä!"
Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha
puhua englantia -- että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä
asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän
oli.
"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta.
En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle
puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä,
minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."
Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme
me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi
ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:
"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän _allez_ soutaa _douainiin_.
Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, _me_ emme
osaa ranskaa."
Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki
tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin
keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun
virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että _douain_
oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet
mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan
virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät
ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan.
Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja
astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen
istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:
"Avez-vous du vin?"
Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä
huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:
"Avez-vous du -- vin!"
Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:
"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä
koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua
-- näettehän nyt itse."
"Madame, avez-vous du vin -- ou fromage -- pain -- siansorkkaa
pikkelsissä -- beurre -- des oeufs -- du beuf -- retiisiä,
hapankaalia, sianlihaa -- vaikka mitä, _vaikka mitä_ maailmassa mitä
kristityn vatsa kestää!"
Hän vastasi:
"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? -- minä kun en osaa
koko ranskaa ollenkaan!"
Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko
illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin
pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa
-- suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa -- ympärillämme
kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia -- omituisesti
puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina -- ja juuri,
kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti
toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään
epäilystä todella _olimme_ kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme
itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun,
ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa
ihastuttavuutta -- juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä
veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa
kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.
Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin
tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen
ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan
onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat --
mutta viittasivathan he aina -- sen he tosiaan tekivät aina, ja
me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä
ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla
levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:
"Mitä se merirosvo sanoi?"
"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon
tullaksemme."
"Yes, mutta mitä hän _sanoi?"_
"Vähät siitä, mitä hän sanoi -- _me_ ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä
ovat sivistyneitä ihmisiä -- eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."
"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat
ihmiselle tien, joka edes vie _johonkin_ -- sillä nyt me olemme
tunnin kulkeneet kehää -- seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan
rohdoskaupan ohi."
Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä
tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää
sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi -- tietä kysellä voimme kyllä
edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia,
jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.
Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden
puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman
värisestä kivestä tehtyjä -- joka talo ja joka kortteeri täsmälleen
samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla,
ja kaikki kirkkaasti valaistut -- ja näin vihdoin pääsimme kaupungin
valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia
kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia
miehiä ja naisia -- kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa,
juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du
Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme,
missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme,
olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti,
kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme
sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa -- kaikki talon
isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja
ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta
Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä
paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä
ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään -- me
vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä -- kulkea, olla aina
vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen
myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme
väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä
siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä
oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka
oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta,
seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut.
Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi
puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui
parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi
illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka
kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö
ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin
koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja
lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään
Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta,
kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan
paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että
ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.